Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En pidä perheestäni
12.01.2016 |
Onkohan täällä ketään muuta, joka ei pidä omasta lapsuudenperheestään? Tunnustin itselleni tämän tosiasian vähän aikaa sitten, enkä kehtaisi ikinä myöntää tätä ääneen. Mutta ei, en pidä vanhemmistani ihmisinä ja sisaruksenikin on sellainen, jonka kanssa tuskin hengailisin ilman verisidettä. Kyläilen kohteliaasti aika usein, kun asun melko lähellä, mutta lapsuudenkodissa vierailu saa yleensä mielen vain matalaksi. Se johtuu perhekulttuurista, jossa tyyliin kuuluu jatkuva "hevosenleikki" eli toisten arvostelu, mitätöiminen ja ivaaminen. Se on "huumoria". Mitään kaunista tai ystävällistä tai rohkaisevaa ei toisille sanota, koskaan. Ei halata (ei sentään hakatakaan). Jokaiseen uuteen ajatukseeni ja mielipiteeseeni suhtaudutaan vähätellen ja painetaan alaspäin, naureskellaan. Ollaan olevinaan "älyllisiä" eli nimeomaan sarkastisia ja piiloilkeitä.
En näytä loukkaantumistani koska kun olen sen tehnyt, tuo ivaaminen vain moninkertaistuu, koska olen kauhea "herkkis". Olen opetellut nauramaan väkisin mukana kaikelle jotta olisin edes osa tätä ivajengiä, enkä pilkan kohde. Perheeni myös tykkää ivata ja arvostella kaikkea, mikä on vilpitöntä tai innostunutta ja ihmisiä, jotka tällaisia heidän mielestään teennäisiä luonteenpiirteitä edustavat. Vilpittömät, hyväntahtoiset tai omaksi ilokseen ahkerat ihmiset ovat heidän mielestään typeriä jeesustelijoita ja teennäisiä.
Viimeksi kyläillessäni tajusin taas, että enhän minä pidä tästä seurasta ollenkaan, ketään ei koskaan kiinnosta kuulumiseni pätkän vertaa, ja olen jotenkin ajautunut siihen rooliin, että olen tämän "hevosenleikin" ja töksäyttelyn kohde, joka yrittää luovia ja väistellä ja nauraa mukana. Jonkinlaista kunnioituista noissa keskusteluissa voi saada, jos alkaa itse ivata muita. Silloin ivan kohde saa peitellä pahastumistaan ja ivaaja saa muut nauramaan kanssaan. (Mutta siis vain, jos osaa ivata riittävän älykkäästi.) Ongelma on vain se, etten minä NAUTI muiden, edes perheenjäsenten ivaamisesta ja leikillään kiusaamisesta. Haluaisin joskus vain ihan rehellisesti jutella, sillä tavalla että arvostettaisiin toisiamme ja kuunneltaisiin toisia. Että jos vaikka kerron uudesta työpaikasta tai tehtävästä, siihen voisi vastata "Ai, hieno juttu!" tms, eikä "No, sullahan nyt kuitenkin on se ja se heikkous, katstoaan kauan tuota nyt sitten kestää" -virnuilua. Yritän aina kärsivällisesti selittää oman kantani, mutta huomaan, ettei se oikeasti ketään kiinnosta. On sitäpaitsi tosi väsyttävää joutua jatkuvasti puolustamaan itseään. Siksi huomaan nykyään olevani ihan hiljaa omista asioistani.
Tulipas pitkä avautuminen, mutta väsyttää. Kokeekohan kukaan muu tällaista muukalaisuutta oman lapsuudenperhekulttuurinsa keskellä? Tunnen kauheaa syyllisyyttä, että tunnustin itselleni tällaisen asian; en viihdy perheeni parissa enkä pidä heistä. Taidan olla tosi kiittämätön. Silti olen ajatellut harventaa vierailua, koska itsetuntoni ja mielialani romahtaa aina hetkellisesti näiden "kivojen perhetapaamisten" jälkeen ja niiden paikkailu vie taas aikaa.
Kommentit (34)
Surullista. Sinulla on oikeus valita seurasi eli jos lapsuudenperheeseesi kuuluvat ihmiset eivät saa sinua tuntemaan oloasi hyväksytyksi ja rakastetuksi, vietä heidän kanssaan aikaa hyvin niukasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa. Huumorin varjolla naljaillaan ja vähätellään. Takaisin jos sanoo niin loukkaannutaan ja saadaan entistä enemmän naljailua. Saatanan idioottia porukkaa.
Jeps, juuri näin. Kumma, miten perheenjäsenten kanssa kommunikointi onkin kuin jotain peiteltyä sodankäyntiä, jossa jokainen hioo väsymättä taktiikkaansa toisten alasampumiseksi. Enkä mä tosiaankaan sano, että meidän perheessä kenelläkään olisi mitenkään erinomanen itsetunto, päinvastoin... ehkä se sieltä sitten kumpuaakin. Kaikilla tuntuu olevan jotenkin paha olla itsensä kanssa, ja se tarttuu!
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Surullista. Sinulla on oikeus valita seurasi eli jos lapsuudenperheeseesi kuuluvat ihmiset eivät saa sinua tuntemaan oloasi hyväksytyksi ja rakastetuksi, vietä heidän kanssaan aikaa hyvin niukasti.
Näin se on varmaan tehtävä :/ Jostain syystä tunnen vain, että on velvollisuuteni kyläillä säännöllisesti. Vanhempani eivät asu yhdessä tällä hetkellä, eivät kai kestäneet toisiaankaan? ja etenkin äiti tuntuu tosi yksinäiseltä. Ja kutsuu koko ajan kylään ja meidät lapset myös, jotta saa isänikin saman kahvipöydän ääreen. Selvästi haluaa seuraa, mutta ei vain omaa, kuten kai sitten me muutkaan, sosiaalisia taitoja. Ilmapiiri on aina tosi ahdistava. Omassa aikuiselämässä olen ollut aika tarkka ihmissuhteistani ja onnistunut rakentamaan hyviä vastavuoroisia ja vilpittömiä suhteita, joissa osapuolet auttavat ja rohkaisevat toisiaan. Tunnen vapautuneeni jostain painavasta. Mutta kun menen lapsuudenkotiin, tuntuu, kuin alkaisin valua takaisin johonkin tummaan ja inhottavaan, tunnen masentuvani ja muuttuvani mitättömäksi.
Toisaalta tunnen empatiaa vanhempiani kohtaan ja ajattelen, että ehkä ongelma on sitten vain minussa ja tavassani tulkita tilanteita. Mutta jos emme vain sovi sosiaalisesti yhteen, ei kai sille mitään mahda. Harvennan kyläilyjä jotta jaksan paremmin, mutta käyn sen verran, etten koe hylkääväni vanhempiani ihan yksinäisyyteensä.
Kiitos ketjuun vastanneille.
Aina ilkeyden takana on jotain epävarmuutta, katkeruutta, jotain mikä ei ole balanssissa tai hyvää. Jään aina ihmettelemään ilkeyksiä laukovaa ihmistä, että mikähän tuollakin on elämässään pielessä. Ennen latasin takaisin mutta se ei enää tuota edes hetkellistä mielihyvää (sainpas sanottua takaisin nasevasti) vaan tulee vain hetkellisesti vähän ihmettelevä olo, surullinen fiilis noin yleisesti tai sääli toista.
Usein tuollaista Asterix riidankylväjää kohtaan toimii kun puhuu tilanteen puhtaasti auki ja näyttää ettei sanat sinänsä kirpaise vaan tyypin luonne tai tapa kommunikoida on outoa käytöstä eikä mitenkään normaalia, hyväksyttävää tai suositeltavaa käytöstä. Esim. Mitä ihmettä, minä kerron uudesta työpaikasta ja sinä irvailet? Miksi ihmeessä? Toivotko minulle pahaa tai että epäonnistun. Ei tuo ole normaalia käytöstä, mietipä nyt vähän itsekin. Ja sitten lallallaa vaihdat puheenaihetta, että missäs päivän lehti on, oletko nähnyt? Ja olet välinpitämätön, et palkitse epämieluisaa käytöstä huomiollasi. Jos toinen tai koko porukka jankkaa niin lallallaa laitat kädet korville et kuuntele kun olette niin ikäviä ihmisiä. Saat läpäisemättömän suojakilven kun päätät ettei tuolla porukalla vaikka perheellesi ole oikeutta vaikuttaa sinuun noin ikävästi. Sinä vastaat omista tunteistasi haet anna heille valtaa loukata sinua. Joskus se vaatii etäisyyttä, fyysistä tai henkistä.
Parilla testauksella saat jalansijaa perheessä ettei sinun ylitsesi kävellä ja olet vahva aikuinen kunnioitettava ihminen. Ainakin pystyt vetämään mallin tarvittaessa kehiin ja antamaan sen vaikutelman ;) sekoita pakkaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Apua, ihan kuin olisin itse kirjoittanut! En pidä perheestäni lainkaan. Yhden sisaruksen kanssa hyvät välit ja tulemme hyvin toimeen, muu perhe on elämässäni vain "pakosta". Viimeksi kun nähtiin tuli niin surkea fiilis että en tiedä haluanko heitä enää elämääni. Olen kuitenkin vasta 21 vuotias, joten jollain tavalla tarvitsen kuitenkin vielä vanhempiani :(
Mulla vain tulee tosi huono olo itsestäni ja koko elämästä heidän seurassaan. Jatkuvaa piikittelyä, ketään ei kiinnosta mun asiat, olen kuin roskis mihin perheenjäseneni kaatavat ongelmansa. Olen todella loppu :(
Tsemppiä ap! Perhettä ei voi valita, onneksi muut ihmiset elämään voi :)
Vierailija kirjoitti:
Aina ilkeyden takana on jotain epävarmuutta, katkeruutta, jotain mikä ei ole balanssissa tai hyvää. Jään aina ihmettelemään ilkeyksiä laukovaa ihmistä, että mikähän tuollakin on elämässään pielessä. Ennen latasin takaisin mutta se ei enää tuota edes hetkellistä mielihyvää (sainpas sanottua takaisin nasevasti) vaan tulee vain hetkellisesti vähän ihmettelevä olo, surullinen fiilis noin yleisesti tai sääli toista.
Usein tuollaista Asterix riidankylväjää kohtaan toimii kun puhuu tilanteen puhtaasti auki ja näyttää ettei sanat sinänsä kirpaise vaan tyypin luonne tai tapa kommunikoida on outoa käytöstä eikä mitenkään normaalia, hyväksyttävää tai suositeltavaa käytöstä. Esim. Mitä ihmettä, minä kerron uudesta työpaikasta ja sinä irvailet? Miksi ihmeessä? Toivotko minulle pahaa tai että epäonnistun. Ei tuo ole normaalia käytöstä, mietipä nyt vähän itsekin. Ja sitten lallallaa vaihdat puheenaihetta, että missäs päivän lehti on, oletko nähnyt? Ja olet välinpitämätön, et palkitse epämieluisaa käytöstä huomiollasi. Jos toinen tai koko porukka jankkaa niin lallallaa laitat kädet korville et kuuntele kun olette niin ikäviä ihmisiä. Saat läpäisemättömän suojakilven kun päätät ettei tuolla porukalla vaikka perheellesi ole oikeutta vaikuttaa sinuun noin ikävästi. Sinä vastaat omista tunteistasi haet anna heille valtaa loukata sinua. Joskus se vaatii etäisyyttä, fyysistä tai henkistä.
Parilla testauksella saat jalansijaa perheessä ettei sinun ylitsesi kävellä ja olet vahva aikuinen kunnioitettava ihminen. Ainakin pystyt vetämään mallin tarvittaessa kehiin ja antamaan sen vaikutelman ;) sekoita pakkaa!
Heh, tässä oli hyviä vinkkejä, kiitos! Täytyy varmaan yrittää jotain tuollaista. Ehkä olen liikaa yrittänyt noissa puolusteluissani tarttua siihen, mitä ilkeilijä on konkreettisesti sanonut ja osoittaa sen paikkansapitämättömäksi, mutta siihen tosiaankin väsyy, koska aina löytyy lisää ilkeiltävää. Täytyisikin tarttua suoraan tuohon itse ilkeilyyn, kuten ehdotit. Mun täytyy vain kehittää itseäni vähän kovemmaksi, tuntuu että oon jo niin täynnä padottuja tunteita perheenjäseniäni kohtaan, että saatan ruveta vaikka itkemään tuossa tilanteessa, ja se on PAHINTA mitä meidän perheessä voi tehdä! :D Joskus olen saanut tarpeekseni ja yrittänyt kertoa, että toi nyt loukkasi oikeasti, mutta ruvennutkin samalla puhuessani itkemään. Vanhempani katsoi minua oikeasti niin inhoavasti, ettei ehkä koskaan aiemmin, sanoi että olen ihan hullu ja tarvitsen hoitoa, ja käveli toiseen huoneeseen... Joo.
Mutta jos saan tsempattua itseni täydelliseen rauhalliseen itsetietoisuuteen, aion yrittää! Jotenkin tää kuvio olisi hyvä saada murrettua.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan samanlainen perhe kuin mulla. Lisäksi meillä tyypit on jatkuvasti apua valla, mutta eivät itse ikinä auta toisia. Eipä ne yhteyttäkään ota kuin silloin ku. Sitä apuaon vailla.
Itse kaipasin rentoa, hauskaa yhdessäoloa, mutta ei tämän perheen kanssa semmoista saanut. Pahan mielen vai.. jätin koko paskasakin. On ollut parempi fiilis.
Kyllä minä olen hiljattain tehnyt saman havainnon omasta lapsuudenperheestäni. Tai oikeastaan se ajatus on kypsynyt vähitellen vajaan 10 vuoden aikana. Aiemmin en osannut ajatella mitään pahaa perheenjäsenistäni. Minusta meillä oli hyvät sisaruussuhteet ja vanhempiin myös.
Mutta kun itse olen kypsynyt, nähnyt muunlaisiakin perheitä, niin olen alkanut ajatella kriittisemmin. Opin kiinnittämään huomiota peniin tokaisuihin, jotka kertoivat kateudesta, vaikka meillä ei pitänyt olla sisaruskateutta. Huomasin, että vanhemmat kohtelevat epätasapuolisesti lapsiaan ja lapsenlapsiaan, vaikka äitimme jatkuvadti muuta vakuuttaa.
Nykyään huomaan, että siskoni on hyvin ylpistynyt ja täynnä itseään. Ei hänen kanssaan pysty enää keskustelemaan mistään. Veljen vaimo on hyvin erikoinen tapaus, kovasti röyhkeä ja itseään korostava. Ei siinäkään seurassa keskustelusta tule yhtään mitään, kun yksi vetää omaa showtaan. Sukutapaamiset ovatkin sitten hyvin raskaita, kun jotain pitäisi jutella, mutta keskustelu vähän yhden jos toisenkin kanssa on vaikeaa. Olenkin todennut helpoimmaksi vetäyyä hiljaisuuteen, josta silloin tällöin heitän jonkin pikkukommentin. Silti nämä tapaamiset ovat hyvin väsyttäviä ja stressaavia. Joten en todellakaan hakeudu näihin. Mutta ei minulla ole mitään tarvetta pahoittaa vanhempieni mieltä, joten tietenkin joulupäivälliset sun muut pitää vain rämpiä läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Apua, ihan kuin olisin itse kirjoittanut! En pidä perheestäni lainkaan. Yhden sisaruksen kanssa hyvät välit ja tulemme hyvin toimeen, muu perhe on elämässäni vain "pakosta". Viimeksi kun nähtiin tuli niin surkea fiilis että en tiedä haluanko heitä enää elämääni. Olen kuitenkin vasta 21 vuotias, joten jollain tavalla tarvitsen kuitenkin vielä vanhempiani :(
Mulla vain tulee tosi huono olo itsestäni ja koko elämästä heidän seurassaan. Jatkuvaa piikittelyä, ketään ei kiinnosta mun asiat, olen kuin roskis mihin perheenjäseneni kaatavat ongelmansa. Olen todella loppu :(
Tsemppiä ap! Perhettä ei voi valita, onneksi muut ihmiset elämään voi :)
Voi ei, samaan aikaan lohdullista ja tosi kurjaa kuulla, että muillakin on tällaista :/ Ehkä meidän "perhevammaisten" pitää vain olla tekemisissä oman jaksamisen mukaan ja muistaa että olemme kuitenkin erillisiä ihmisiä perheestämme ja voimma valita itse toisin, kuten hyvin kirjoititkin... tsemppiä sinne myös!
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä olen hiljattain tehnyt saman havainnon omasta lapsuudenperheestäni. Tai oikeastaan se ajatus on kypsynyt vähitellen vajaan 10 vuoden aikana. Aiemmin en osannut ajatella mitään pahaa perheenjäsenistäni. Minusta meillä oli hyvät sisaruussuhteet ja vanhempiin myös.
Mutta kun itse olen kypsynyt, nähnyt muunlaisiakin perheitä, niin olen alkanut ajatella kriittisemmin. Opin kiinnittämään huomiota peniin tokaisuihin, jotka kertoivat kateudesta, vaikka meillä ei pitänyt olla sisaruskateutta. Huomasin, että vanhemmat kohtelevat epätasapuolisesti lapsiaan ja lapsenlapsiaan, vaikka äitimme jatkuvadti muuta vakuuttaa.
Nykyään huomaan, että siskoni on hyvin ylpistynyt ja täynnä itseään. Ei hänen kanssaan pysty enää keskustelemaan mistään. Veljen vaimo on hyvin erikoinen tapaus, kovasti röyhkeä ja itseään korostava. Ei siinäkään seurassa keskustelusta tule yhtään mitään, kun yksi vetää omaa showtaan. Sukutapaamiset ovatkin sitten hyvin raskaita, kun jotain pitäisi jutella, mutta keskustelu vähän yhden jos toisenkin kanssa on vaikeaa. Olenkin todennut helpoimmaksi vetäyyä hiljaisuuteen, josta silloin tällöin heitän jonkin pikkukommentin. Silti nämä tapaamiset ovat hyvin väsyttäviä ja stressaavia. Joten en todellakaan hakeudu näihin. Mutta ei minulla ole mitään tarvetta pahoittaa vanhempieni mieltä, joten tietenkin joulupäivälliset sun muut pitää vain rämpiä läpi.
Minulla meni ihan samalla tavalla, että lapsena ja nuorena en osannut nähdä perheeni epätasapainoisuutta, vaikka vaikutti se varmasti minuun silloinkin. Minullakin oivallus on kehittynyt vasta vuosien varrella ja nyt lopullisesti havahduin ja tunnustin itselleni, että tosiaan, täähän on oikeastaan aika kamalaa :/ Sekin on havahduttanut, kun ystävä on joskus ollut ihan järkyttynyt kertoessani välikohtauksista perheeni kanssa. Että ei, kaikissa perheissä tällainen kommunikaatio ei tosiaankaan olisi normaalia...
Kumpa sitä osaisi elää mahdollisten tulevien omien lastensa kanssa vähän eri tavalla. Sitä tosiaankin toivon ja siihen pyrin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun perheessä vähän samanlainen vitsailutyyli, että kuittaillaan vuoronperään kullekin, ja siitä saadaan hyvät naurut. Itsestäni tämä on myös hauskaa! Sillä erotuksella kuitenkin, että ketään ei haluta loukata, ja heti jos huomataan, että raja ylittyy kuittailu lopetetaan ja vaikka pyydetään anteeksi. Itsellä sitten töissä tapana vastaavasti itsestäni huumoria ( yleensä työkaverit nauraa), kuittailla en uskalla töissä, kun niille, jotka tunnen hyvin, ja jotka ei loukkaannu. Mielestäni perheesi voisi jatkaa vitsailutyyliään, mutta jättää sut rauhaan, jos loukkaannut herkemmin!
Kun minun elämääni tuli ihminen, joka tuntuu enemmän veljeltä kuin oma veljeni, niin totesin, ettei perheeni ole minulle kovin läheinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun perheessä vähän samanlainen vitsailutyyli, että kuittaillaan vuoronperään kullekin, ja siitä saadaan hyvät naurut. Itsestäni tämä on myös hauskaa! Sillä erotuksella kuitenkin, että ketään ei haluta loukata, ja heti jos huomataan, että raja ylittyy kuittailu lopetetaan ja vaikka pyydetään anteeksi. Itsellä sitten töissä tapana vastaavasti itsestäni huumoria ( yleensä työkaverit nauraa), kuittailla en uskalla töissä, kun niille, jotka tunnen hyvin, ja jotka ei loukkaannu. Mielestäni perheesi voisi jatkaa vitsailutyyliään, mutta jättää sut rauhaan, jos loukkaannut herkemmin!
Tää oli hyvä näkökulma. On varmaan ihan mahdollista, että asia on just näin. Toisaalta olen aistivinani perheenjäsenissänikin peitettyä turhautumista joka purskahtelee tuollaisena näykkimisenä, ja välillä se voi oikeasti olla vihaistakin, etenkin toinen vanhemmistani on väsyneenä ihan puhtaan ilkeä (saattaa esim. huutaa tuntemattomillekin pää punaisena) eikä jaksa edes esittää vitsailevansa. Ja kun suojatiellä törmäsin autoon (ei edes ollut mun virhe) ja loukkasin jalkani, huusi ja nimitteli ettei kaltaiseni hölmö osaa edes ylittää suojatietä oikein. Kuulemma halusin myös pilata vanhempieni loman järjestämällä mokomaa typerää sekoilua... Varmaan suuttumuksessa oli huoli taustalla, mutta eipä se mun oloa parantanut.
Ehkä tällaiset piirteet yhdistettynä siihen, että vastapainoksi ei _koskaan_ ole mitään positiivista kommunikaatiota, on saaneet mut ajattelemaan, että se huulenheittokin on ainakin osittain ihan oikeaa ilkeilyä eikä pelkkää leikinlaskua. Mutta kuten sanottu, tää mitä luette on vain mun näkökulma ja varmasti perheenjäseneni kirjoittaisivat aika erilaisen tekstin.
Tai sitten meidän suhteissa on tuota muuta painolastia niin paljon, enkä oo kokenut saavani varsinaista arvostusta ihmisenä, että otan siksi ihan puhtaan huumorinkin liian raskaasti. Itse asiassa tää on jopa todennäköistä... roppakaupalla selvittämättömiä asioita siis :/ Harmi, ettei meidän perheessä ole _minkäänlaista_ keskustelukulttuuria, joten asioiden läpikäymisestä voin vain unelmoida.
Ehkä on hedelmällisintä vain hyväksyä että tää on tällaista ja pärjäillään jotenkuten. Elämä on kuitenkin liian lyhyt, että haluaisin katkaista välit kokonaan.
Ap meilläkään ei mitään kommunikaatiota ole perheen sisällä. Vaikeista asioista ollaan hiljaa ja koitetaan vaan unohtaa. Lapsuudessani oli väkivaltaa, josta ei ikinä puhuta näin aikuisiällä. Perheeni on saanut mut lähes itsemurhan partaalle. Onneksi parhaat ystäväni ovat kuin oikea perhe mulle. Kateellisena kuuntelen aina juttuja heidän perheistä. Ap onko sulla muuta hyviä ihmissuhteita? Tosi ikävää kuulla että muillakin tällaista :(
Samoja kokemuksia täälläkin. Varsinkin veljeni ja isäni "liittoutuvat" minua vastaan ja naljailevat yhdessä mulle milloin mistäkin asioista. Ulkopuolisen silmissä se voi vaikuttaa leikkimieliseltä, tuttavalliselta härnäämiseltä, mutta tämä on jatkunut koko lapsuutemme ja heidän käytös ei todellakaan ole mitään leikkimielistä. Olen kehitellyt mielessäni tälle ilmiölle erinäisiä teorioita vuosien saatossa, ei niistä nyt sen enempää, mutta jotenkin aina kaikki selittyy loppupeleissä miesten tarpeeseen päteä ja "ottaa kontrolli". Esim.minä olen ollut aina se äänekkäämpi, itsepäisempi ja vahvaluontoisempi lapsi kuin veljeni. Veljeni taas on nuorempi, herkempi ja tehnyt aina kaiken mielin kielin vanhempiemme suhteen. Ehkäpä siksi isänikin koki tarpeekseen ottaa puolensa veljeni puolelta ja asettua lyttäämään isosiskoa eli minua ja nostamaan veljeäni jollekin jalustalle.... Patriarkaalinen järjestelmä yhteiskunnassamme siis kukoistaa yhä vahvana ja ilmenee hienovaraisesti perhesuhteissakin. Onneksi äitini ei tee mitään vastaavaa isän ja veljen tapaan, mutta hänelläkin on taas omat oikkunsa. Joten minäkin olen alkanut kokea oloni melko ulkopuoliseksi perheessämme. Minulla on aina ollut vähän sellainen tunne, mutta näin parissakymmenissä vuosissa se on vain vahvistunut.
Täällä sama homma. Vanhemmillani on ensinäkin todella kummallinen parisuhde, joka heijastuu kitkana koko muuhunkin perheeseen. Ovat miettineet eroamista, mutta kuitenkin pysyttelevät yhdessä, lähinnä kai taloudellisista syistä. Meillä on muutenkin tosi estynyt perhe, muistan jo pienenä kuinka muilla kyläillessäni mietin, että tällasiako muiden perheet on: läheisiä, rentoja, tekevät yhdessä juttuja, osoittavat rakkautta. Meillä ei ole koskaan ollu sellasta ja se on ikävä kyllä heijastunut jollain tapaa myös aikuiseen elämäänikin. Isäni on myös vakavasti masentunut ja työkyvyttömyyseläkkeellä, äiti pieni palkkasessa työssä eli huono taloudellinen tilanne ja jotenkin siitä heijastuva ilmapiiri aina läsnä ja kaikki keskustelut keskittyvät rahaan (tai siis siihen, ettei sitä ole). Olen itse vasta 24v opiskelija eikä mullakaan ole ylimääräistä rahaa lainkaan. Sen olen hyväksynyt, että vanhempani eivät minua mitenkään pysty tukemaan mutta jollain tapaa he aina saavat mulle syyllistyneen olon. Ikäänkuin olisivat aina antaneet hirveästi minulle ja mun pitäisi elää ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Mielelläni heitäkin auttaisin jos taloudellinen tilanne antaisi periksi. Joka kerta heillä käydessäni mua kuitenkin alkaa vaan ahdistaa. Asumme suht lähekkäin ja ennen kävin joka viikko kylässä heillä. Jossain vaiheessa vaan napsahti ja nyt en ole vuoteen nähnyt kumpaakaan vanhempaani enkä juurikaan pitänyt yhteyttäkään. Kamalaa sanoa, mutta voin huomattavasti paremmin ja olen pystynyt keskittymään omaan elämääni. Kahteen nuorempaan sisarukseen olen välillä yhteyksissä, heidän kanssaan tulen paremmin toimeen mutta aika erilaisia ollaan ja sen takia ei juurikaan vietetä aikaa yhdessä.
Alue: Aihe vapaa
Tutulta kuulostaa. Huumorin varjolla naljaillaan ja vähätellään. Takaisin jos sanoo niin loukkaannutaan ja saadaan entistä enemmän naljailua. Saatanan idioottia porukkaa.