En pidä perheestäni

Vierailija kirjoitti:

Ap meilläkään ei mitään kommunikaatiota ole perheen sisällä. Vaikeista asioista ollaan hiljaa ja koitetaan vaan unohtaa. Lapsuudessani oli väkivaltaa, josta ei ikinä puhuta näin aikuisiällä. Perheeni on saanut mut lähes itsemurhan partaalle. Onneksi parhaat ystäväni ovat kuin oikea perhe mulle. Kateellisena kuuntelen aina juttuja heidän perheistä. Ap onko sulla muuta hyviä ihmissuhteita? Tosi ikävää kuulla että muillakin tällaista :(

On mulla onneksi muita hyviä ihmissuhteita, joihin tukeudun. Mm. ihana parisuhde. Oon lapsesta saakka koettanut imeä taitoja ja vaikutteita ystäviltä ja ystävien perheiltä, lukenut paljon ja opettelemalla opetellut näyttämään ja vastaanottamaan välittämistä ja puhumaan asioista jotka vaivaavat mieltä. Olen siis tavallaan huomannut olevani jotain vailla ja pyrkinyt "hoitamaan" itseäni. Ihmeen hyvin se on jopa onnistunutkin...

Tuo väkivalta on kyllä niin väärin ja tosi satuttava asia! Ihanaa että sinäkin olet löytänyt ystäviä muualta, vaikka perhetausta on vaikea. Toivon sulle kaikkea hyvää.

-Ap

Ankeuttajien seuraa kannattaa välttää. Käyt sen verran, kun koet tarpeelliseksi, ja lähdet pois, ennen kuin ehdit pahoittaa mielesi.

Meidän lapsuuden perheessä olen aina ollut se ulkopuolinen ja viallinen. Johtui siitä koska olin vilkkaampi ja puheliaampi. Vanhempani eivät ole ikinä arvostaneet näitä piirteitä, huolimatta siitä että olin suht helppo ja kiltti lapsi. Siskoani kohdeltiin aina arvokkaampana ja rakkaampana (sisko myös helppo lapsi). Siskoa tuettiin, kannustettiin ja henkisesti ja taloudellisesti. Lisäksi äitini pahoinpiteli minua henkisesti ja joskus myös fyysisesti. Siskoni ei tätä onneksi joutunut kokemaan. Kumpikaan vanhemmistani ei ole ikinä pyytänyt anteeksi minulta saamaani kohtelua. Lisäksi siskoni tietää kyllä suunnilleen mitä olen käynyt läpi/ kokenut, mutta silti hän ei ymmärrä miten se on minuun vaikuttanut (esim. huonona itsetuntona ja itseluottamuksena) Siskosta on kasvanut minua kohtaan katkera ja tuomitseva ihminen ja koska hän on korkeastikouluttautunut (en siis väitä että kaikki olisivat, mutta hän on) hänen asenteensa ainakin minua kohtaan on monesti ylimielinen. Olen ihmetellyt että eikö olisi loogisempaa, että minä olisin se katkera ja tuomitseva jne.? Vieläkään en tiedä miksi siskoni ei pidä yhteyttä ja kohtelee minua huonosti? Totesin joulun jälkeen ja vihdoin myönsin itselleni, että en pidä ihmisenä heistä, enkä voi väittää rakastavani heitä. Jollain tasolla välitän kyllä. 

Järkyttävää luettavaa ap;n ja teidän muiden kertomukset.

Lohduttavaa kumminkin että te olette niin selvästi tiedostaneet ongelmat perheissänne. Käsittääkseni se on edellytys omalle tervehtymiselle. Teistä kaikista saa vahvan ja tasapainoisen kuvan, elikä olette varmaan jo jokainen pitempään työstäneet tilanteitanne... Mahtavaa!

Ap, mitäs jos kokeilisit vietttää aikaa esim äitisi kanssa kahdestaan.

Mikä häntä kiinnostaa? Teatteri, elokuvat, kuntosali?

Ja alatkin suhtautua häneen enemmän kuin ystävääni eikä enää niinkään kuin äitiin.

Oletko kokeillut?

Saatat löytää hänestä uusia puolia, joita et tiedä olevan olemassakaan.

Vähennät näitä koko perheen kokoontumisia koska niissä helposti roolit loksahtaa aina samoille paikoille.

Alat tapailla perheenjäseniäsi yksitellen ja jos luottamuksellista ilmapiiriä syntyy ota puheeksi tuo kokemasi tilanne.

Saatat yllättyä.

Minäkään en pidä lapsuudenperheestäni, mutta vähän eri syistä. Mun vanhemmat ovat täydellisen itsetunnottomia. Mitään ei kenenkään kannata yrittää, ettei vain pety. Jos siitä huolimatta yrittää, on tyhmä. Vaikka lopulta onnistuisikin. Kaikki on huonosti ja pielessä. Auktoriteetti on kauhistus. Keskustelu ei ole mahdollista, sillä toinen mielipide tarkoittaa heidän mielestään autimaattisesti sitä, että oma mielipide lytätään.

Itse olen lähtenyt kuitenkin opiskelemaan (ei todellakaan ollut toivottavaa) ja yrittämään elämässä eteenpäin. Samoin olen opettanut lapsilleni, et kannattaa tehdä parhaansa. Tämä on otettu niin, että halveksun vanhempieni työtä (kun siis itse en halunnut samaan työhön). Koen äärimmäisen loukkaavana, et vanhempani jännittävät seuraani ja kokevat minun olevan "hienompi" ihminen. Mulla on siis amk-koulutus, ei todellakaan mikään hieno.

Ap, kuvailit täysin mieheni perheen. En suostu menemään sinne edes jouluna, lasten takia suostun kutsumaan heidät synttäreille ja esim. ristiäisiin. Hrrr, puistattaa ajatuskin, että sitä ivallista kettuilua pitäisi kuunnella kyläreissulla. En yhtään ihmettele, miksi miehenikin on vähän omituinen. Heittää vakavat asiat täysin leikiksi, ei ota vastuuta mistään eikä mikään ole hänen syynsä. Ei varmaan, kun kotona kasvatus on ollut tuota luokkaa.

En pidä minäkään omastani. Eivät tunnekaan todellista minua ollenkaan. En pysty olemaan oma itseni heidän seurassaan. 

En siis ole ainoa. Itse en ole koskaan hirveästi pitänyt vanhemmistani, isäni mm. hakkasi minua ja sisaruksia kun olin nuorempi. Lopetti tämän sitten myöhemmin, mutta henkinen väkivalta oli päivittäistä (sekä isäni, että äitini puolesta).

Asun nykyään toisella paikkakunnalla ja en todellakaan käy vierailulla usein. Vanhempani ja sisarukseni pyytelevät minua jatkuvasti kylään ja loukkaantuvat, jos en mene. Pari aikuista sisarustani loisii vielä kotona vanhempieni helmassa. Ovat todella negatiivista ja junttia porukkaa, suorastaan häpeän heitä.

Silloin kun välillä käyn vierailemassa minua aikuista ihmistä kohdellaan kuin pikkulasta ja mm. ulkonäköäni arvostellaan. Sitten ihmetellään, miksen käy vierailulla.

Olen miettinyt jopa välien katkaisemista vanhempiini ja sisaruksiini täysin. Olenko kauhea ihminen kun edes mietin tätä?

Kuulostaa erittäin tutulta, ihan sanalleen! Tuntuu että vanhempani ja jotkut sukulaisistakin ovat saaneet itsenikin uskomaan siihen ettei minusta ole mihinkään enkä koskaan tule saavuttamaan mitään, että olen täysi nolla, ja se kyllä heijastuu päivittäisessä elämässä täydellisyyden tavoitteluna ja kun asiat eivät mene nappiin syytä itseäni ja koen että perheeni on oikeassa eikä minusta todella ole mihinkään. Julkisilla paikoilla häpeän perhettäni koska heillä on tarve haukkua ihmisiä ääneen "katso nyt miten hirveä tukka tolla on" jne, nykyään yritän vältellä kauppareissuja heidän kanssaan.

Mun äidillä ja siskolla on ongelmana kamala negatiivisuus. En oikeasti jaksa jutella niiden kanssa, kun kaikki on aina huonosti. Aina nähdään asioista pelkästään se pahempi puoli, ja oikein etsimällä etsitään valitettavaa ja suhtaudutaan kaikkeen pessimistisesti.

Esimerkki: kerroin joululomalla, että olen tapaillut mukavaa miestä. Äitini ensimmäinen kommentti oli että voi voi, varo nyt ettei se särje sun sydäntä ja ettet vaan joutuisi taas pettymään. Siskoni kysyi että olenko varma ettei se ole juoppo tai naimisissa. Okei, ne voi olla vain huolissaan musta, ja haluavat varmistaa että mies on turvallinen, mutta ettei voi sanoa ainoatakaan hyvää kommenttia. Tai kun kerroin että suunnittelen viikonloppumatkaa Lontooseen, tuli heti kommenttia kuinka vaarallista siellä on, ja miksi laittaa rahoja tuollaiseen suurkaupunkiin, ja sähän olet jo käynyt siellä, miksi sinne uudestaan pitää mennä. Tai kun mietin uutta työpaikkaa, oli asenne se, että onko se nyt järkevää, miten sä sellaisessa paikassa pärjäisit ja ihan hirveä stressi tulee tuollaisesta vaihtamisesta.

Niiden seurassa tulee aina vedetyksi alas, vaikka mitä kivaa ja hyvää olisi tapahtunut.

Voi ap, kirjoitat todella osuvasti ja ilmaiset tilanteen jotenkin riipaisevan hyvin! Mieheni perheessä on vähän samanlaista taipumusta. Anoppi ja erityisesti kaksi kälyä sekä myös lankoni ovat käsittämättömän negatiivisia.

Yritin useita vuosia olla heidän kotonaan oma itseni, eli jutella mukavia, kysellä kuulumisia, innostua ja jaella kohteliaisuuksia. Mutta kun ei. Minua katsotaan kuin halpaa makkaraa, tuhahdellaan, ihmetellään ja vaivaannutaan. Ainut oikea diskurssi on heidän mielestään muiden mollaaminen, juoruilu, ei-läsnäolevien sukulaisten haukkuminen, erilaisten mielipiteiden suurieleinen taivastelu tai sitten vain omituinen nonsense-höpötys.

Minusta taas olisi kiva oikeasti jakaa kuulumisia, kertoa juttuja, kuulla muiden tulevaisuuden haaveita ja suunnitelmia ja kertoa omistanikin. Näin on tapana tehdä omassa lapsuudenperheessäni. Eipä silti, tietysti ymmärrän että perheet ovat erilaisia eikä omakaan perheeni suinkaan ole täydellinen.

Onneksi asumme kaukana appivanhemmista ja näemme harvoin. Kuitenkin he tuntuvat haluavan meitä usein kylään. Joku täällä hyvin sanoikin, että anoppi tuntuu kaipaavan seuraa, mutta valitettavasti hänellä ei ole minkäänlaisia sosiaalisia taitoja.

Nykyisin olen ottanut vuorovaikutuksessa saman linjan kuin joku muukin tässä ketjussa: vierailuilla lähinnä vaikenen. En puhu omista asioistani mitään. En enää yritä aloittaa keskusteluja. Olen väsynyt ankeutumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan täällä ketään muuta, joka ei pidä omasta lapsuudenperheestään? Tunnustin itselleni tämän tosiasian vähän aikaa sitten, enkä kehtaisi ikinä myöntää tätä ääneen. Mutta ei, en pidä vanhemmistani ihmisinä ja sisaruksenikin on sellainen, jonka kanssa tuskin hengailisin ilman verisidettä. Kyläilen kohteliaasti aika usein, kun asun melko lähellä, mutta lapsuudenkodissa vierailu saa yleensä mielen vain matalaksi. Se johtuu perhekulttuurista, jossa tyyliin kuuluu jatkuva "hevosenleikki" eli toisten arvostelu, mitätöiminen ja ivaaminen. Se on "huumoria". Mitään kaunista tai ystävällistä tai rohkaisevaa ei toisille sanota, koskaan. Ei halata (ei sentään hakatakaan). Jokaiseen uuteen ajatukseeni ja mielipiteeseeni suhtaudutaan vähätellen ja painetaan alaspäin, naureskellaan. Ollaan olevinaan "älyllisiä" eli nimeomaan sarkastisia ja piiloilkeitä.

En näytä loukkaantumistani koska kun olen sen tehnyt, tuo ivaaminen vain moninkertaistuu, koska olen kauhea "herkkis". Olen opetellut nauramaan väkisin mukana kaikelle jotta olisin edes osa tätä ivajengiä, enkä pilkan kohde. Perheeni myös tykkää ivata ja arvostella kaikkea, mikä on vilpitöntä tai innostunutta ja ihmisiä, jotka tällaisia heidän mielestään teennäisiä luonteenpiirteitä edustavat. Vilpittömät, hyväntahtoiset tai omaksi ilokseen ahkerat ihmiset ovat heidän mielestään typeriä jeesustelijoita ja teennäisiä.

Viimeksi kyläillessäni tajusin taas, että enhän minä pidä tästä seurasta ollenkaan, ketään ei koskaan kiinnosta kuulumiseni pätkän vertaa, ja olen jotenkin ajautunut siihen rooliin, että olen tämän "hevosenleikin" ja töksäyttelyn kohde, joka yrittää luovia ja väistellä ja nauraa mukana. Jonkinlaista kunnioituista noissa keskusteluissa voi saada, jos alkaa itse ivata muita. Silloin ivan kohde saa peitellä pahastumistaan ja ivaaja saa muut nauramaan kanssaan. (Mutta siis vain, jos osaa ivata riittävän älykkäästi.) Ongelma on vain se, etten minä NAUTI muiden, edes perheenjäsenten ivaamisesta ja leikillään kiusaamisesta. Haluaisin joskus vain ihan rehellisesti jutella, sillä tavalla että arvostettaisiin toisiamme ja kuunneltaisiin toisia. Että jos vaikka kerron uudesta työpaikasta tai tehtävästä, siihen voisi vastata "Ai, hieno juttu!" tms, eikä "No, sullahan nyt kuitenkin on se ja se heikkous, katstoaan kauan tuota nyt sitten kestää" -virnuilua. Yritän aina kärsivällisesti selittää oman kantani, mutta huomaan, ettei se oikeasti ketään kiinnosta. On sitäpaitsi tosi väsyttävää joutua jatkuvasti puolustamaan itseään. Siksi huomaan nykyään olevani ihan hiljaa omista asioistani.

Tulipas pitkä avautuminen, mutta väsyttää. Kokeekohan kukaan muu tällaista muukalaisuutta oman lapsuudenperhekulttuurinsa keskellä? Tunnen kauheaa syyllisyyttä, että tunnustin itselleni tällaisen asian; en viihdy perheeni parissa enkä pidä heistä. Taidan olla tosi kiittämätön. Silti olen ajatellut harventaa vierailua, koska itsetuntoni ja mielialani romahtaa aina hetkellisesti näiden "kivojen perhetapaamisten" jälkeen ja niiden paikkailu vie taas aikaa.

Olisin voinut kirjoittaa tämän kaiken itse!

Mulla on myös suurin osa perheestä ihmisiä, jotka todella vihaavat elämäänsä ja heidän seuransa myrkyttää kyllä kaiken. Ota vaan rohkeasti etäisyyttä, mun elämä ainakin parani paljon!