puolisoiden tuloerot

Meillä kummallakin on rahaa, ihan riittävästi hoitamaan vaikka koko perheen kk "pakolliset" menot. Nettopalkassa on 1000 euron ero. Lapsia on vain 1 yhteinen. Yhteiset menot (talon ja lapsen laskut, ruoka) menee 50-50.

Jos jompi kumpi haluaa ostaa jotain yhteistä, siitä puhutaan etukäteen. Ja jos toinen ei halua tulla mukaan rahoittamaan ostosta, voi toinen sitten miettiä maksaako yksin vai jättääkö toiseen kertaan.

Talon remonttikuluja seurataan excel-tasolla, että menee noin niin kuin suunnilleen puoliksi, ei se kokonaisuus nyt satasen tai tonninkaan päälle ole.

Jääkaappiin kaikki (myös lapsi) saa sen mitä haluaa kirjoittamalla toiveensa ostoslistaan, kaupassakävijä sitten sen tuo.

Omista menoista ei tarvitse sen kummemmin neuvotella. Toki tiedämme milloin toinen suunnittelee auton ostoa ja milloin toiselle on tulossa tonnin jarruremontti. Siitä millaisen auton sitten ostaa, niin harkitaan sen verran yhdessä, että molemmilla ei ole riisikuppia johon ei mahdu koko perhe. Yhteistä asuntoa saa käyttää autolainan vakuutena.

Meillä oli alkuun yhteiset rahat, mutta se ei toiminut kun rahan käyttäminen on meillä niin erilaista. Nykyisin menee sama prosentti kummankin palkasta yhteistilille ja sieltä maksetaan kaikki peruseläminen, asuntolaina, yhteiset sijoitukset, matkat yms. Loput on omia rahoja, mutta aika pitkälti nekin yleensä lopulta yhteisiin juttuihin menee.

Minulla ei ole tällä hetkellä ollenkaan tuloja, joten eletään miehen rahoilla. Ollaan naimisissa, eikä oo lapsia. Hyvin sujuu. Molemmat tietää, että jos tilanne olis toisinpäin niin hoituisi silloinkin.

Meillä oli pitkään samansuuruinen palkka, joten maksettiin kaikki puoliksi. Äitiysloman/vanhempainvapaan aikana jatkoimme tätä, koska minulla oli hyvä äitiysraha. Hoitovapaalla ollessani mies maksoi kaikki asumiskulut ja enemmän yhteisiä laskuja, samoin tein minä kun mies oli hoitovapaalla (olemme olleet suunnilleen yhtä pitkään hoitovapailla molemmista lapsista).

Nyt kuitenkin miehen palkka on noussut niin, että se on lähes kaksinkertainen minun palkkaani verrattuna (verotus tosin tasaa). Vielä emme ole muuttaneet asumiskulujen ja yhteisten laskujen maksusuhdetta, mutta mies on maksanut yksin esim. uusia huonekaluja ja matkoja ja nyt hän ottaa hieman suuremman osan asuntolainasta maksaakseen. Tämä on ollut minulle jossain määrin kova paikka, kun olen tottunut taloudelliseen tasa-arvoon. Mies taas on sitä mieltä, että hän tietenkin maksaa enemmän ja että olisi väärin, että hän kasaisi tililleen rahaa kun minä eläisin +/-0 meiningillä.

Meillä oli parisuhteen aluksi tilanne sellainen että mies oli köyhä opiskelija ja minä hyväpalkkaisessa töissä. Asuimme eri paikkakunnilla. Minä maksoin kaiken kun teimme yhdessä jotain (lomamatkat, leffat, ulkona syömiset) koska miehellä ei ollut niihin varaa. Miehen rahat riittivät asumiseen, syömiseen ja reissaamiseen minun luokseni. 

Muutimme yhteen kun mies valmistui ja sai töitä paikkakunnalta, jossa minä jo asuin omistusasunnossa. Miehen nettopalkka on puolet omastani. Perustimme yhteisen tilin, jonne laitoimme palkoistamme suhteessa saman verran eli molemmille jäi 30% omaa rahaa. Lainanlyhennys meni tältä tililtä, samoin vastike, vakuutukset, ruoka, sähkö, vesi, netti. Omista rahoista maksettiin puhelinlaskut, ay-maksut, lahjat ystäville ja puolisolle, harrastukset ja omat matkat. Molemmat säästivät itse omista osuuksistaan. Yhteiselle tilille kertyi tarkoituksella rahaa, joka käytettiin auton ostoon, häihin ja häämatkaan.

Kun menimme naimisiin luovuimme tästä systeemistä.  Meillä on edelleen omat tilit, joille palkat tulevat, mutta ne siirretään kokonaisuudessaan yhteiselle tilille, josta maksetaan kaikki. Kuun lopussa siirretään osa rahoista yhteiselle säästötilille, osa molempien rahastoihin ja lasten säästövakuutuksiin jonkin verran myös. 

Ikinä ei ole ollut rahasta riitaa tämän 12 vuoden aikana. Olemme rahan käyttäjinä hiukan erilaisia, mutta tarpeeksi samanlaisia että tämä onnistuu. Mies on erittäin harkitsevainen rahankäyttäjä, minä hiukan impulsiivisempi. Tätä tasapainottaa se, että minä olen talousasioissa hyvä ja miestä taas ei kiinnosta yhtään. 

Meillä miehellä brutto noin 3500 ja mulla noin 1800 eli aikamoinen ero on. Mies saa myös päälle monesti matkakuluja ja päivärahoja 0 - 800 euroa/kk.

On yhteinen asuntolaina jota maksetaan puoliksi, muuten mies maksa kaikki asumisen menot eli yhtiövastikkeen, sähkön ja veden. Maksaa myös vakuutukset ja auton kulut ja suurimman osan ruoista.

Molemmilla kuitenkin omat tilit, ei lapsia mutta 2 koiraa. Koirien kulut maksaa kumpi milloinkin Silloin kun alettiin seurustelemaan asia oli toisin, tein itse kolmivuorotyötä joten palkka oli paljon parempi kuin nyt ja mies opiskeli, silloin mä maksoin enemmän. Koskaan ei olla riidelty rahasta, kohta 7 vuotta aviliittoa takana joista päälle 3 vuotta naimisissa.

Minulle aikanaan tulevan vaimoni kanssa oli ihan selvää, että molemmat osallistuvat omien resurssiensa mukaan menoihin. Minä olin jo valmistunut ja toimin hyväpalkkaisessa työssä, vaimo taas opiskeli ensimmäiset 3 vuotta, joten minä käytännössä maksoin elämisen. Ihailin vaimoni kykyä tulla todella vähällä toimeen, lapsuus suurperheessä oli opettanut varmaankin.

Valmistuttuaan vaimo aloitti pienen yrityksen, jota pyöritti 4 vuotta niin, että tuottoja ei juuri tullut ja liike lopetettiin kannattamattomana. Samaan aikaan yrityksen perustamisen kanssa laitettiin oma koti ja minä lyhensin lainaa ja maksoin elämisen. Vaimo lähti yrityksen sulkemisen jälkeen opiskelemaan uudelleen ja opiskeluajan neljä vuotta minä lyhentelin taas kotia ja maksoin lähes kaiken, opintotuellahan ei juuri koulukirjoja kummempaa saa.

Vaimon valmistuttua ostettiin talo ja vaimo meni töihin, kunnes vuoden päästä jälkikasvu alkoi näyttää merkkejä. Vaimo jäi äitiyslomalle ja siitä hoitovapaalle, kuusi vuotta hurahti noin elellen. Taloa makselin ja ylläpidin mielelläni, että lapsi sai kasvaa rauhassa kotona.

Näin meni siis ensimmäiset 18 vuotta. Lapsi lähti opintaipaleelle ja vaimokin sai työpaikan. Minulle oli suuri helpotus, että kun käytännössä kaikki asuminen ja eläminen oli ollut minun maksettavana, niin nyt kaksi ihmistä alkoikin vastata veloista ja elämästä. Paitsi ettei alkanutkaan. Vaimo ei osallistunut yhteisiin kuluihin palkallaan ollenkaan, vaan alkoi lyhentää vuosien aikana patoutunutta ostospainetta urakalla. Vaatekaappiin alkoi ilmestyä kalliita merkkivaatteita, kylpyhuone täyttyi purkeista ja purnukoista, kosmetologille tuli maanantaille vakioaika ja kavereitten kanssa 2 kertaa vuodessa ulkomailla. Ihan hyvin myyjän palkalla. 

Eli elintaso nousi meillä roimasti toisenkin alkaessa pitkän opiskelu ja yrittämisputken jälkeen tienaamaan. Tosin elintason nousu koski meidän 3 hengen perheessä vain yhtä. Mainitsin joskus todella nätisti asiasta, en tehnyt riitaa. Ajattelin, että ensimmäisen ostoryntäyksen jälkeen tilanne rauhoittuu. Höpöhöpö, noin vuoden kuluttua vaimoni alkoi valittaa, että miksi kavereilla on varaa rakentaa uusia omakotitaloja ja miksi en ole hankkinut hänelle parempaa autoa, kun hän on jo 6 vuotta ajanut samalla autolla. Minä kerroin, että tähän saakka olen autot ja talot maksanut itse ja jos maksutaakkaan saataisiin vähän apuja nyt toiseltakin palkansaajalta, niin meillä olisi mahdollisuus uuteen taloon ja jossain vaiheessa autoonkin. Siitäkös haloo syntyi. Kolmen kuukauden päästä vaimo ilmoitti haluavansa avioeron. 

Omaisuus puolitettiin, ostin vaimon pois yhteisestä talosta, erottiin. Vaimo muutti vuokralle ja hänellä alkoi oikea luksuselämä. Auto uusiksi, vuokra-asuntoon sisustus täysin uusiksi, ravintoloita kaikkina vapaa-aikoina ja lomamatkoja ulkomailla. Ihanaa elämää. Pikkuisen reilu vuosi meni sitten sen noin 80 t€ kuluttamiseen, minkä osituksessa olin maksanut. Pari kuukautta päälle auton myynnillä, sitten loppui sekin raha. 

Noin puolentoista vuoden kuluttua erosta ulko-oveni takana seisoi ovikelloa pimputtamassa nainen, joka halusi palata kotiin. Vedin oven kiinni, minä olin oppirahani jo maksanut. Siitä on nyt noin viisi vuotta. 

Vierailija kirjoitti:

Minulle aikanaan tulevan vaimoni kanssa oli ihan selvää, että molemmat osallistuvat omien resurssiensa mukaan menoihin. Minä olin jo valmistunut ja toimin hyväpalkkaisessa työssä, vaimo taas opiskeli ensimmäiset 3 vuotta, joten minä käytännössä maksoin elämisen. Ihailin vaimoni kykyä tulla todella vähällä toimeen, lapsuus suurperheessä oli opettanut varmaankin.

 

Valmistuttuaan vaimo aloitti pienen yrityksen, jota pyöritti 4 vuotta niin, että tuottoja ei juuri tullut ja liike lopetettiin kannattamattomana. Samaan aikaan yrityksen perustamisen kanssa laitettiin oma koti ja minä lyhensin lainaa ja maksoin elämisen. Vaimo lähti yrityksen sulkemisen jälkeen opiskelemaan uudelleen ja opiskeluajan neljä vuotta minä lyhentelin taas kotia ja maksoin lähes kaiken, opintotuellahan ei juuri koulukirjoja kummempaa saa.

 

Vaimon valmistuttua ostettiin talo ja vaimo meni töihin, kunnes vuoden päästä jälkikasvu alkoi näyttää merkkejä. Vaimo jäi äitiyslomalle ja siitä hoitovapaalle, kuusi vuotta hurahti noin elellen. Taloa makselin ja ylläpidin mielelläni, että lapsi sai kasvaa rauhassa kotona.

 

Näin meni siis ensimmäiset 18 vuotta. Lapsi lähti opintaipaleelle ja vaimokin sai työpaikan. Minulle oli suuri helpotus, että kun käytännössä kaikki asuminen ja eläminen oli ollut minun maksettavana, niin nyt kaksi ihmistä alkoikin vastata veloista ja elämästä. Paitsi ettei alkanutkaan. Vaimo ei osallistunut yhteisiin kuluihin palkallaan ollenkaan, vaan alkoi lyhentää vuosien aikana patoutunutta ostospainetta urakalla. Vaatekaappiin alkoi ilmestyä kalliita merkkivaatteita, kylpyhuone täyttyi purkeista ja purnukoista, kosmetologille tuli maanantaille vakioaika ja kavereitten kanssa 2 kertaa vuodessa ulkomailla. Ihan hyvin myyjän palkalla. 

 

Eli elintaso nousi meillä roimasti toisenkin alkaessa pitkän opiskelu ja yrittämisputken jälkeen tienaamaan. Tosin elintason nousu koski meidän 3 hengen perheessä vain yhtä. Mainitsin joskus todella nätisti asiasta, en tehnyt riitaa. Ajattelin, että ensimmäisen ostoryntäyksen jälkeen tilanne rauhoittuu. Höpöhöpö, noin vuoden kuluttua vaimoni alkoi valittaa, että miksi kavereilla on varaa rakentaa uusia omakotitaloja ja miksi en ole hankkinut hänelle parempaa autoa, kun hän on jo 6 vuotta ajanut samalla autolla. Minä kerroin, että tähän saakka olen autot ja talot maksanut itse ja jos maksutaakkaan saataisiin vähän apuja nyt toiseltakin palkansaajalta, niin meillä olisi mahdollisuus uuteen taloon ja jossain vaiheessa autoonkin. Siitäkös haloo syntyi. Kolmen kuukauden päästä vaimo ilmoitti haluavansa avioeron. 

 

Omaisuus puolitettiin, ostin vaimon pois yhteisestä talosta, erottiin. Vaimo muutti vuokralle ja hänellä alkoi oikea luksuselämä. Auto uusiksi, vuokra-asuntoon sisustus täysin uusiksi, ravintoloita kaikkina vapaa-aikoina ja lomamatkoja ulkomailla. Ihanaa elämää. Pikkuisen reilu vuosi meni sitten sen noin 80 t€ kuluttamiseen, minkä osituksessa olin maksanut. Pari kuukautta päälle auton myynnillä, sitten loppui sekin raha. 

 

Noin puolentoista vuoden kuluttua erosta ulko-oveni takana seisoi ovikelloa pimputtamassa nainen, joka halusi palata kotiin. Vedin oven kiinni, minä olin oppirahani jo maksanut. Siitä on nyt noin viisi vuotta. 

 

 

Onnittelut hyvästä päätösestä vetää ovi kiinni. Naisena tarinani on vähän samanlainen, aikani elätin koko perheen ja tuin miestä opiskeluissa. Sitten kun olisi kaksi maksajaa, niin toisella ei talouden jakaminen enää kiinnostanutkaan.

Onkos exäsi löytänyt uuden rahoittajan elämälleen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle aikanaan tulevan vaimoni kanssa oli ihan selvää, että molemmat osallistuvat omien resurssiensa mukaan menoihin. Minä olin jo valmistunut ja toimin hyväpalkkaisessa työssä, vaimo taas opiskeli ensimmäiset 3 vuotta, joten minä käytännössä maksoin elämisen. Ihailin vaimoni kykyä tulla todella vähällä toimeen, lapsuus suurperheessä oli opettanut varmaankin.

Valmistuttuaan vaimo aloitti pienen yrityksen, jota pyöritti 4 vuotta niin, että tuottoja ei juuri tullut ja liike lopetettiin kannattamattomana. Samaan aikaan yrityksen perustamisen kanssa laitettiin oma koti ja minä lyhensin lainaa ja maksoin elämisen. Vaimo lähti yrityksen sulkemisen jälkeen opiskelemaan uudelleen ja opiskeluajan neljä vuotta minä lyhentelin taas kotia ja maksoin lähes kaiken, opintotuellahan ei juuri koulukirjoja kummempaa saa.

Vaimon valmistuttua ostettiin talo ja vaimo meni töihin, kunnes vuoden päästä jälkikasvu alkoi näyttää merkkejä. Vaimo jäi äitiyslomalle ja siitä hoitovapaalle, kuusi vuotta hurahti noin elellen. Taloa makselin ja ylläpidin mielelläni, että lapsi sai kasvaa rauhassa kotona.

Näin meni siis ensimmäiset 18 vuotta. Lapsi lähti opintaipaleelle ja vaimokin sai työpaikan. Minulle oli suuri helpotus, että kun käytännössä kaikki asuminen ja eläminen oli ollut minun maksettavana, niin nyt kaksi ihmistä alkoikin vastata veloista ja elämästä. Paitsi ettei alkanutkaan. Vaimo ei osallistunut yhteisiin kuluihin palkallaan ollenkaan, vaan alkoi lyhentää vuosien aikana patoutunutta ostospainetta urakalla. Vaatekaappiin alkoi ilmestyä kalliita merkkivaatteita, kylpyhuone täyttyi purkeista ja purnukoista, kosmetologille tuli maanantaille vakioaika ja kavereitten kanssa 2 kertaa vuodessa ulkomailla. Ihan hyvin myyjän palkalla. 

Eli elintaso nousi meillä roimasti toisenkin alkaessa pitkän opiskelu ja yrittämisputken jälkeen tienaamaan. Tosin elintason nousu koski meidän 3 hengen perheessä vain yhtä. Mainitsin joskus todella nätisti asiasta, en tehnyt riitaa. Ajattelin, että ensimmäisen ostoryntäyksen jälkeen tilanne rauhoittuu. Höpöhöpö, noin vuoden kuluttua vaimoni alkoi valittaa, että miksi kavereilla on varaa rakentaa uusia omakotitaloja ja miksi en ole hankkinut hänelle parempaa autoa, kun hän on jo 6 vuotta ajanut samalla autolla. Minä kerroin, että tähän saakka olen autot ja talot maksanut itse ja jos maksutaakkaan saataisiin vähän apuja nyt toiseltakin palkansaajalta, niin meillä olisi mahdollisuus uuteen taloon ja jossain vaiheessa autoonkin. Siitäkös haloo syntyi. Kolmen kuukauden päästä vaimo ilmoitti haluavansa avioeron. 

Omaisuus puolitettiin, ostin vaimon pois yhteisestä talosta, erottiin. Vaimo muutti vuokralle ja hänellä alkoi oikea luksuselämä. Auto uusiksi, vuokra-asuntoon sisustus täysin uusiksi, ravintoloita kaikkina vapaa-aikoina ja lomamatkoja ulkomailla. Ihanaa elämää. Pikkuisen reilu vuosi meni sitten sen noin 80 t€ kuluttamiseen, minkä osituksessa olin maksanut. Pari kuukautta päälle auton myynnillä, sitten loppui sekin raha. 

Noin puolentoista vuoden kuluttua erosta ulko-oveni takana seisoi ovikelloa pimputtamassa nainen, joka halusi palata kotiin. Vedin oven kiinni, minä olin oppirahani jo maksanut. Siitä on nyt noin viisi vuotta. 

 

Onnittelut hyvästä päätösestä vetää ovi kiinni. Naisena tarinani on vähän samanlainen, aikani elätin koko perheen ja tuin miestä opiskeluissa. Sitten kun olisi kaksi maksajaa, niin toisella ei talouden jakaminen enää kiinnostanutkaan.

Onkos exäsi löytänyt uuden rahoittajan elämälleen?

Kiitoksia. Ilmeisesti siis ihan yleistä kummallakin sukupuolella, että pitkään toisen avustuksella eläneenä se lopulta itse tienattu raha onkin vaikea jakaa.

Uusi rahoitta entiselläni on ollut kovasti etsinnässä ja useita siinä on vuosien varrella lapsen kertoman mukaan pyörähdellyt, mutta ilmeisesti rahoitushalut tai -kyvyt olleet puutteellisia, kun pitempään eivät ole viipyneet.

Suurin ihmetys minulla oli se, että ennen niin säästeliäästi ja rahan kanssa järkevästi toiminut kumppani parinkymmenen vuoden aikana muuttuikin rahankäytössään holtittomaksi. Minua ei ollenkaan häirinnyt se, että minä rahoitin perheen elämän pääsääntöisesti. Mutta se että sekään ei riittänyt ja rahasti piti lopulta vielä alkaa suuttumaan. Sitä en vieläkään ymmärrä.

Minä hoidan lasta kotona, mies käy töissä. Nettotuloissa noin 3000 euron ero, joten aikalailla itsestään selvää että mies hoitaa lähes kaiken maksamisen. Ja se on molemmille ok.