Poika tuli eilen armeijasta maitojunalla kotiin - suuri häpeä koko perheelle

Omalla pojallani jäi armeija kesken (jonne ei alun perinkään halunnut, mutta ei myöskään sivari kiinnostanut). Oli jo silloin hyväkuntoinen ja urheilullinen nuorimies, mutta hänen ajatusmaailmaansa se laitos ei sopinut alkuunkaan. Kyseenalaisti kaiken mitä siellä tehtiin tai sanottiin ja kotiin lomille päästessään vain kirosi ja halveksi tupakavereitaan ja esimiehiään ja heidän idioottimaisuuttaan. Istui käsittääkseni jossain puhutteluissakin useampaan otteeseen, kun oli ilmeisesti puhunut esimiehilleen säännönmukaisesti ilman mitään "herra alikersantti" tyyppisiä puhutteluita ja arvostellut päin naamaa sitä, miksi he huutavat hänelle.

Jotenkin tuntui että hänen ongelmanaan oli pääasiassa täydellinen arvostuksen puute koko järjestelmää kohtaan, sillä hän ei omien puheidensa mukaan nähnyt minkäänlaista järkeä tai syytä millekään mitä siellä tehtiin eikä mikään kiinnostanut siellä, vaikka yritin rohkaista, että kyllä siitäkin kokemuksesta kannattaisi yrittää ottaa kaikki positiivinen irti. Mitään positiivista ei vaan hänen mielestään tuntunut olevan. Tilanne eskaloitui lopulta siihen pisteeseen, että lomilla löi jotain häntä erityisesti häirinnyttä alikersanttia sen verran pahasti että tämä joutui pitämään sairauslomaa sen takia. Ei mennyt niiden lomien jälkeen montaa päivää kun tuli kotiin terveyssyistä vapautuksen saaneena. Yhtään kaveria hän ei sieltä saanut ja kertoi itse, että ei edes haluaisi olla missään tekemisissä kenenkään siellä tapaamansa ihmisen kanssa enää koskaan.

Tästä on nyt vajaa kymmenen vuotta aikaa ja nykyisin poika on jo iso mies, opiskelee kauppatieteitä maisterivaiheessa ja on tehnyt monenmoista työtäkin tässä vuosien varrella. Vaikka on vähän omanlaisensa persoonallisuus, niin en minä silti sitä mieltä ole, ettäkö tuo poika on mitenkään pilalle mennyt vaikka armeija kesken jäikin. Mielestäni hän on lähinnä elävä esimerkki siitä, että se paikka ei todella ole kaikkia varten ja jotkut pärjäävät paremmin ilman.

Vierailija kirjoitti:

Omalla pojallani jäi armeija kesken (jonne ei alun perinkään halunnut, mutta ei myöskään sivari kiinnostanut). Oli jo silloin hyväkuntoinen ja urheilullinen nuorimies, mutta hänen ajatusmaailmaansa se laitos ei sopinut alkuunkaan. Kyseenalaisti kaiken mitä siellä tehtiin tai sanottiin ja kotiin lomille päästessään vain kirosi ja halveksi tupakavereitaan ja esimiehiään ja heidän idioottimaisuuttaan. Istui käsittääkseni jossain puhutteluissakin useampaan otteeseen, kun oli ilmeisesti puhunut esimiehilleen säännönmukaisesti ilman mitään "herra alikersantti" tyyppisiä puhutteluita ja arvostellut päin naamaa sitä, miksi he huutavat hänelle.

Jotenkin tuntui että hänen ongelmanaan oli pääasiassa täydellinen arvostuksen puute koko järjestelmää kohtaan, sillä hän ei omien puheidensa mukaan nähnyt minkäänlaista järkeä tai syytä millekään mitä siellä tehtiin eikä mikään kiinnostanut siellä, vaikka yritin rohkaista, että kyllä siitäkin kokemuksesta kannattaisi yrittää ottaa kaikki positiivinen irti. Mitään positiivista ei vaan hänen mielestään tuntunut olevan. Tilanne eskaloitui lopulta siihen pisteeseen, että lomilla löi jotain häntä erityisesti häirinnyttä alikersanttia sen verran pahasti että tämä joutui pitämään sairauslomaa sen takia. Ei mennyt niiden lomien jälkeen montaa päivää kun tuli kotiin terveyssyistä vapautuksen saaneena. Yhtään kaveria hän ei sieltä saanut ja kertoi itse, että ei edes haluaisi olla missään tekemisissä kenenkään siellä tapaamansa ihmisen kanssa enää koskaan.

Tästä on nyt vajaa kymmenen vuotta aikaa ja nykyisin poika on jo iso mies, opiskelee kauppatieteitä maisterivaiheessa ja on tehnyt monenmoista työtäkin tässä vuosien varrella. Vaikka on vähän omanlaisensa persoonallisuus, niin en minä silti sitä mieltä ole, ettäkö tuo poika on mitenkään pilalle mennyt vaikka armeija kesken jäikin. Mielestäni hän on lähinnä elävä esimerkki siitä, että se paikka ei todella ole kaikkia varten ja jotkut pärjäävät paremmin ilman.

Sinulle on ok että poikasi lyö esimiestä? Ei tuollaiset päällekarkaamiset koskaan yhteen kertaan jää. Hakkaa sitten pomot töissäkin jos ei mene mieliksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla pojallani jäi armeija kesken (jonne ei alun perinkään halunnut, mutta ei myöskään sivari kiinnostanut). Oli jo silloin hyväkuntoinen ja urheilullinen nuorimies, mutta hänen ajatusmaailmaansa se laitos ei sopinut alkuunkaan. Kyseenalaisti kaiken mitä siellä tehtiin tai sanottiin ja kotiin lomille päästessään vain kirosi ja halveksi tupakavereitaan ja esimiehiään ja heidän idioottimaisuuttaan. Istui käsittääkseni jossain puhutteluissakin useampaan otteeseen, kun oli ilmeisesti puhunut esimiehilleen säännönmukaisesti ilman mitään "herra alikersantti" tyyppisiä puhutteluita ja arvostellut päin naamaa sitä, miksi he huutavat hänelle.

Jotenkin tuntui että hänen ongelmanaan oli pääasiassa täydellinen arvostuksen puute koko järjestelmää kohtaan, sillä hän ei omien puheidensa mukaan nähnyt minkäänlaista järkeä tai syytä millekään mitä siellä tehtiin eikä mikään kiinnostanut siellä, vaikka yritin rohkaista, että kyllä siitäkin kokemuksesta kannattaisi yrittää ottaa kaikki positiivinen irti. Mitään positiivista ei vaan hänen mielestään tuntunut olevan. Tilanne eskaloitui lopulta siihen pisteeseen, että lomilla löi jotain häntä erityisesti häirinnyttä alikersanttia sen verran pahasti että tämä joutui pitämään sairauslomaa sen takia. Ei mennyt niiden lomien jälkeen montaa päivää kun tuli kotiin terveyssyistä vapautuksen saaneena. Yhtään kaveria hän ei sieltä saanut ja kertoi itse, että ei edes haluaisi olla missään tekemisissä kenenkään siellä tapaamansa ihmisen kanssa enää koskaan.

Tästä on nyt vajaa kymmenen vuotta aikaa ja nykyisin poika on jo iso mies, opiskelee kauppatieteitä maisterivaiheessa ja on tehnyt monenmoista työtäkin tässä vuosien varrella. Vaikka on vähän omanlaisensa persoonallisuus, niin en minä silti sitä mieltä ole, ettäkö tuo poika on mitenkään pilalle mennyt vaikka armeija kesken jäikin. Mielestäni hän on lähinnä elävä esimerkki siitä, että se paikka ei todella ole kaikkia varten ja jotkut pärjäävät paremmin ilman.

Sinulle on ok että poikasi lyö esimiestä? Ei tuollaiset päällekarkaamiset koskaan yhteen kertaan jää. Hakkaa sitten pomot töissäkin jos ei mene mieliksi.

En minä sitä sano, että minä tuosta mitenkään hyvillään olisin tai kannustaisin tuollaiseen. Mutta en sille kuitenkaan mitään mahda, että näin kävi enkä usko että häntä olisi juurikaan kiinnostanut minun mielipiteeni asiasta tuolloin kun tuo tapahtui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla pojallani jäi armeija kesken (jonne ei alun perinkään halunnut, mutta ei myöskään sivari kiinnostanut). Oli jo silloin hyväkuntoinen ja urheilullinen nuorimies, mutta hänen ajatusmaailmaansa se laitos ei sopinut alkuunkaan. Kyseenalaisti kaiken mitä siellä tehtiin tai sanottiin ja kotiin lomille päästessään vain kirosi ja halveksi tupakavereitaan ja esimiehiään ja heidän idioottimaisuuttaan. Istui käsittääkseni jossain puhutteluissakin useampaan otteeseen, kun oli ilmeisesti puhunut esimiehilleen säännönmukaisesti ilman mitään "herra alikersantti" tyyppisiä puhutteluita ja arvostellut päin naamaa sitä, miksi he huutavat hänelle.

Jotenkin tuntui että hänen ongelmanaan oli pääasiassa täydellinen arvostuksen puute koko järjestelmää kohtaan, sillä hän ei omien puheidensa mukaan nähnyt minkäänlaista järkeä tai syytä millekään mitä siellä tehtiin eikä mikään kiinnostanut siellä, vaikka yritin rohkaista, että kyllä siitäkin kokemuksesta kannattaisi yrittää ottaa kaikki positiivinen irti. Mitään positiivista ei vaan hänen mielestään tuntunut olevan. Tilanne eskaloitui lopulta siihen pisteeseen, että lomilla löi jotain häntä erityisesti häirinnyttä alikersanttia sen verran pahasti että tämä joutui pitämään sairauslomaa sen takia. Ei mennyt niiden lomien jälkeen montaa päivää kun tuli kotiin terveyssyistä vapautuksen saaneena. Yhtään kaveria hän ei sieltä saanut ja kertoi itse, että ei edes haluaisi olla missään tekemisissä kenenkään siellä tapaamansa ihmisen kanssa enää koskaan.

Tästä on nyt vajaa kymmenen vuotta aikaa ja nykyisin poika on jo iso mies, opiskelee kauppatieteitä maisterivaiheessa ja on tehnyt monenmoista työtäkin tässä vuosien varrella. Vaikka on vähän omanlaisensa persoonallisuus, niin en minä silti sitä mieltä ole, ettäkö tuo poika on mitenkään pilalle mennyt vaikka armeija kesken jäikin. Mielestäni hän on lähinnä elävä esimerkki siitä, että se paikka ei todella ole kaikkia varten ja jotkut pärjäävät paremmin ilman.

Sinulle on ok että poikasi lyö esimiestä? Ei tuollaiset päällekarkaamiset koskaan yhteen kertaan jää. Hakkaa sitten pomot töissäkin jos ei mene mieliksi.

Kuule, kyllä sieltä armeijasta löytyy kaikenlaisia kusipäitä, oikein että huitasi. Meillä on suvussa upseereita, ja tiedän, että osalla on noussut kusi päähän. Itseään ja mielipiteitään saa puolustaa. Naisena pamautan nyrkillä, jos vituillaan, että sellaista siellä oppii. Turpiin vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla pojallani jäi armeija kesken (jonne ei alun perinkään halunnut, mutta ei myöskään sivari kiinnostanut). Oli jo silloin hyväkuntoinen ja urheilullinen nuorimies, mutta hänen ajatusmaailmaansa se laitos ei sopinut alkuunkaan. Kyseenalaisti kaiken mitä siellä tehtiin tai sanottiin ja kotiin lomille päästessään vain kirosi ja halveksi tupakavereitaan ja esimiehiään ja heidän idioottimaisuuttaan. Istui käsittääkseni jossain puhutteluissakin useampaan otteeseen, kun oli ilmeisesti puhunut esimiehilleen säännönmukaisesti ilman mitään "herra alikersantti" tyyppisiä puhutteluita ja arvostellut päin naamaa sitä, miksi he huutavat hänelle.

Jotenkin tuntui että hänen ongelmanaan oli pääasiassa täydellinen arvostuksen puute koko järjestelmää kohtaan, sillä hän ei omien puheidensa mukaan nähnyt minkäänlaista järkeä tai syytä millekään mitä siellä tehtiin eikä mikään kiinnostanut siellä, vaikka yritin rohkaista, että kyllä siitäkin kokemuksesta kannattaisi yrittää ottaa kaikki positiivinen irti. Mitään positiivista ei vaan hänen mielestään tuntunut olevan. Tilanne eskaloitui lopulta siihen pisteeseen, että lomilla löi jotain häntä erityisesti häirinnyttä alikersanttia sen verran pahasti että tämä joutui pitämään sairauslomaa sen takia. Ei mennyt niiden lomien jälkeen montaa päivää kun tuli kotiin terveyssyistä vapautuksen saaneena. Yhtään kaveria hän ei sieltä saanut ja kertoi itse, että ei edes haluaisi olla missään tekemisissä kenenkään siellä tapaamansa ihmisen kanssa enää koskaan.

Tästä on nyt vajaa kymmenen vuotta aikaa ja nykyisin poika on jo iso mies, opiskelee kauppatieteitä maisterivaiheessa ja on tehnyt monenmoista työtäkin tässä vuosien varrella. Vaikka on vähän omanlaisensa persoonallisuus, niin en minä silti sitä mieltä ole, ettäkö tuo poika on mitenkään pilalle mennyt vaikka armeija kesken jäikin. Mielestäni hän on lähinnä elävä esimerkki siitä, että se paikka ei todella ole kaikkia varten ja jotkut pärjäävät paremmin ilman.

Sinulle on ok että poikasi lyö esimiestä? Ei tuollaiset päällekarkaamiset koskaan yhteen kertaan jää. Hakkaa sitten pomot töissäkin jos ei mene mieliksi.

Kuule, kyllä sieltä armeijasta löytyy kaikenlaisia kusipäitä, oikein että huitasi. Meillä on suvussa upseereita, ja tiedän, että osalla on noussut kusi päähän. Itseään ja mielipiteitään saa puolustaa. Naisena pamautan nyrkillä, jos vituillaan, että sellaista siellä oppii. Turpiin vaan.

Kuulostaa siltä että sinulla on noussut kusi päähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla pojallani jäi armeija kesken (jonne ei alun perinkään halunnut, mutta ei myöskään sivari kiinnostanut). Oli jo silloin hyväkuntoinen ja urheilullinen nuorimies, mutta hänen ajatusmaailmaansa se laitos ei sopinut alkuunkaan. Kyseenalaisti kaiken mitä siellä tehtiin tai sanottiin ja kotiin lomille päästessään vain kirosi ja halveksi tupakavereitaan ja esimiehiään ja heidän idioottimaisuuttaan. Istui käsittääkseni jossain puhutteluissakin useampaan otteeseen, kun oli ilmeisesti puhunut esimiehilleen säännönmukaisesti ilman mitään "herra alikersantti" tyyppisiä puhutteluita ja arvostellut päin naamaa sitä, miksi he huutavat hänelle.

Jotenkin tuntui että hänen ongelmanaan oli pääasiassa täydellinen arvostuksen puute koko järjestelmää kohtaan, sillä hän ei omien puheidensa mukaan nähnyt minkäänlaista järkeä tai syytä millekään mitä siellä tehtiin eikä mikään kiinnostanut siellä, vaikka yritin rohkaista, että kyllä siitäkin kokemuksesta kannattaisi yrittää ottaa kaikki positiivinen irti. Mitään positiivista ei vaan hänen mielestään tuntunut olevan. Tilanne eskaloitui lopulta siihen pisteeseen, että lomilla löi jotain häntä erityisesti häirinnyttä alikersanttia sen verran pahasti että tämä joutui pitämään sairauslomaa sen takia. Ei mennyt niiden lomien jälkeen montaa päivää kun tuli kotiin terveyssyistä vapautuksen saaneena. Yhtään kaveria hän ei sieltä saanut ja kertoi itse, että ei edes haluaisi olla missään tekemisissä kenenkään siellä tapaamansa ihmisen kanssa enää koskaan.

Tästä on nyt vajaa kymmenen vuotta aikaa ja nykyisin poika on jo iso mies, opiskelee kauppatieteitä maisterivaiheessa ja on tehnyt monenmoista työtäkin tässä vuosien varrella. Vaikka on vähän omanlaisensa persoonallisuus, niin en minä silti sitä mieltä ole, ettäkö tuo poika on mitenkään pilalle mennyt vaikka armeija kesken jäikin. Mielestäni hän on lähinnä elävä esimerkki siitä, että se paikka ei todella ole kaikkia varten ja jotkut pärjäävät paremmin ilman.

Sinulle on ok että poikasi lyö esimiestä? Ei tuollaiset päällekarkaamiset koskaan yhteen kertaan jää. Hakkaa sitten pomot töissäkin jos ei mene mieliksi.

Kuule, kyllä sieltä armeijasta löytyy kaikenlaisia kusipäitä, oikein että huitasi. Meillä on suvussa upseereita, ja tiedän, että osalla on noussut kusi päähän. Itseään ja mielipiteitään saa puolustaa. Naisena pamautan nyrkillä, jos vituillaan, että sellaista siellä oppii. Turpiin vaan.

Kuulostaa siltä että sinulla on noussut kusi päähän.

Toinen sanonta oli, että ei kun munille vaan. Hyvin oppi mennyt perille.

Vierailija kirjoitti:

Omalla pojallani jäi armeija kesken (jonne ei alun perinkään halunnut, mutta ei myöskään sivari kiinnostanut). Oli jo silloin hyväkuntoinen ja urheilullinen nuorimies, mutta hänen ajatusmaailmaansa se laitos ei sopinut alkuunkaan. Kyseenalaisti kaiken mitä siellä tehtiin tai sanottiin ja kotiin lomille päästessään vain kirosi ja halveksi tupakavereitaan ja esimiehiään ja heidän idioottimaisuuttaan. Istui käsittääkseni jossain puhutteluissakin useampaan otteeseen, kun oli ilmeisesti puhunut esimiehilleen säännönmukaisesti ilman mitään "herra alikersantti" tyyppisiä puhutteluita ja arvostellut päin naamaa sitä, miksi he huutavat hänelle.

Jotenkin tuntui että hänen ongelmanaan oli pääasiassa täydellinen arvostuksen puute koko järjestelmää kohtaan, sillä hän ei omien puheidensa mukaan nähnyt minkäänlaista järkeä tai syytä millekään mitä siellä tehtiin eikä mikään kiinnostanut siellä, vaikka yritin rohkaista, että kyllä siitäkin kokemuksesta kannattaisi yrittää ottaa kaikki positiivinen irti. Mitään positiivista ei vaan hänen mielestään tuntunut olevan. Tilanne eskaloitui lopulta siihen pisteeseen, että lomilla löi jotain häntä erityisesti häirinnyttä alikersanttia sen verran pahasti että tämä joutui pitämään sairauslomaa sen takia. Ei mennyt niiden lomien jälkeen montaa päivää kun tuli kotiin terveyssyistä vapautuksen saaneena. Yhtään kaveria hän ei sieltä saanut ja kertoi itse, että ei edes haluaisi olla missään tekemisissä kenenkään siellä tapaamansa ihmisen kanssa enää koskaan.

Tästä on nyt vajaa kymmenen vuotta aikaa ja nykyisin poika on jo iso mies, opiskelee kauppatieteitä maisterivaiheessa ja on tehnyt monenmoista työtäkin tässä vuosien varrella. Vaikka on vähän omanlaisensa persoonallisuus, niin en minä silti sitä mieltä ole, ettäkö tuo poika on mitenkään pilalle mennyt vaikka armeija kesken jäikin. Mielestäni hän on lähinnä elävä esimerkki siitä, että se paikka ei todella ole kaikkia varten ja jotkut pärjäävät paremmin ilman.

Ei vaan löytynyt tarpeeksi kovaa kessua. Minä olisin opettanut poikasi tavoille. Hän olisi pian tanssinut pillini tahtiin ja minua ei lyödä yllättäen. Nappaan takaisin ja pistän nuolemaan saappaat.

Olen pahoillani että puolustusvoimissa ei ollut herraa joka opastaa pojallesi tapoja.

Minä en olisi antanut periksi.

Eikö aika iso osa kotiuttamisista syynä ole jokin fyysinen. Nykynuorille sopis kyllä paremmin ihan tavallisten käytännön asioiden opettelu, eihän ne osaa tavallisimpiakaan asioita. Enkä nyt tarkoita sängyn petaamista tai jossain urheiluseurassa hillumista. Syynä on varmaan, ettei lapsia opeteta eikä anneta opetella mitään, missä vois vaikka liata itsensä. Siihen opetteluun ei tarvita isoa organisaatiota. Ne jotka jotain pojoja tarvitsee, menee armeijaan. Töissä ollut ja katsonut vierestä mikä meininki, itse en olisi pystynyt käymään armeijaa.

cepari :( kirjoitti:

Minun mieheni kävi armeijan mutta hävettää että hänet on siirretty c-mieheksi myöhemmin puhjenneen mielenterveysongelman takia. Lääkäri teki c-lähetteen kun miehen psykoosi oli puhjennut kukkaan. Mies olisi halunnut lähteä kertaamaan vaikka hän kuuli harhoja. Mitä siitäkin olisi tullut.

Eli täysin arvottomaksi muuttui mieheni suuri saavutus. Nyt hän on c-mies.

Jos hän on käynyt jo armeijan niin miten niin hän on c-mies?

En ymmärrä. Menettääkö c-mies sotilasarvonsa?

Kvinna kirjoitti:

Eikö aika iso osa kotiuttamisista syynä ole jokin fyysinen. Nykynuorille sopis kyllä paremmin ihan tavallisten käytännön asioiden opettelu, eihän ne osaa tavallisimpiakaan asioita. Enkä nyt tarkoita sängyn petaamista tai jossain urheiluseurassa hillumista. Syynä on varmaan, ettei lapsia opeteta eikä anneta opetella mitään, missä vois vaikka liata itsensä. Siihen opetteluun ei tarvita isoa organisaatiota. Ne jotka jotain pojoja tarvitsee, menee armeijaan. Töissä ollut ja katsonut vierestä mikä meininki, itse en olisi pystynyt käymään armeijaa.

Suurin osa niistä pojista tarvitsisi isän sielä armeijassa. Sielä se isä ja poikasuhde voitaisiin luoda uudestaan, kun ei sellaista ole näyttänyt koskaan olevan.

Perusteissa kaikki päin vittua. Vain harvalla on ollut läsnäoleva isä. Sen minä sanon. Harmi kun ei yksi kapiainen riitä kymmenelle isäksi. Jokainen tarvitsisi sellaisen vanhemman miehen jonka kanssa opetellaan sotimisen perusteet ja elämän perusteet samalla.

Sydänsyrjällään välillä katselen miten nuoret on ihan omillaan ja näyttelee kovaa. Sydän niillä hytisee uhmakkaasti. Heiltä puuttuu isä. En minä vanhempia syyttele. Se on työelämä se mikä vie vanhemmuudelta kaiken ajan. Siksi meidän sotilaat ei pärjää venäläisille missään tilanteessa.

Todennäköisesti poikasi päätyy siviilipalvelukseen. Ikävä kyllä. Sivareista vain vähemmistö on nykyään oikeasti vakaumuksensa takia siellä, ja loput näitä maitojunapoikia, joilla jostakin syystä ei kantti kestä. Vakaumukselliset aseistakieltäytyjät eivät siis saa arvonsa mukaista kohtelua, vaan tulevat sekoitetuiksi kaikennäköisiin.

Tämä on niitä asioita, joilla on merkitystä jos sillä on merkitystä. Vaikka olen itse armeijan käynyt niin konfliktin syttyessä aion olla takalinjassa puuroa keittelemässä vaikka siihen tehtävään ei koulutettukaan.

Mä olisin ylpeä jos omapoika jättäisi armeijan kesken.

miks tää keskustelu on vielä esillä? surullista että intin keskeyttäminen aiheuttaa näin paljon keskustelua.. nykyään inttiin ei pääse kaikki nekään jotka sinne haluaa! ja sit ne jotka ei halua saa c:n helposti. Keksikää nyt muuta puhumista

Itse en edes nähnyt mitään syytä miksi olisin edes mennyt armeijaan. Menkööt ne jotka näkevät sen tarpeelliseksi. Mutta suurin osahan armeijaan menijöistä on niitä jotka eivät ajattele OMILLA aivoillaan, vaan menevät lauman mukana. Onneksi on niitä jotka käyttävät omaa päätään.

Miten syödä sipsiä SIVISTYNEESTI!!!:

Vierailija kirjoitti:

Kvinna kirjoitti:

Eikö aika iso osa kotiuttamisista syynä ole jokin fyysinen. Nykynuorille sopis kyllä paremmin ihan tavallisten käytännön asioiden opettelu, eihän ne osaa tavallisimpiakaan asioita. Enkä nyt tarkoita sängyn petaamista tai jossain urheiluseurassa hillumista. Syynä on varmaan, ettei lapsia opeteta eikä anneta opetella mitään, missä vois vaikka liata itsensä. Siihen opetteluun ei tarvita isoa organisaatiota. Ne jotka jotain pojoja tarvitsee, menee armeijaan. Töissä ollut ja katsonut vierestä mikä meininki, itse en olisi pystynyt käymään armeijaa.

Suurin osa niistä pojista tarvitsisi isän sielä armeijassa. Sielä se isä ja poikasuhde voitaisiin luoda uudestaan, kun ei sellaista ole näyttänyt koskaan olevan.

Perusteissa kaikki päin vittua. Vain harvalla on ollut läsnäoleva isä. Sen minä sanon. Harmi kun ei yksi kapiainen riitä kymmenelle isäksi. Jokainen tarvitsisi sellaisen vanhemman miehen jonka kanssa opetellaan sotimisen perusteet ja elämän perusteet samalla.

Sydänsyrjällään välillä katselen miten nuoret on ihan omillaan ja näyttelee kovaa. Sydän niillä hytisee uhmakkaasti. Heiltä puuttuu isä. En minä vanhempia syyttele. Se on työelämä se mikä vie vanhemmuudelta kaiken ajan. Siksi meidän sotilaat ei pärjää venäläisille missään tilanteessa.

Voi hyvänen aika,miten naivi on tuo käsityksesi armeijan tehtävästä eli siitä miksi armeijoita on ja mitä varten ne yleensä ovat olemassa  !

Hyvä kun nyt kuitenkin rehellisesti myönnät, ettet itse olisi pystynyt käymään armeijaa.Itse asiassa olisi kaikille  hyvä ja parastakin jos kukaan koko maailmassa ei enää pystyisi suostumaan tappamiskoulutuspelin vailla mitään  perimmäistä omaa tahtoa olevaksi pelinappulaksi. Käytännössä ja tositoimessa kaikki maailman armeijat toimivat periaatteella 'vihollinen murskattava' ja siihen ja vain siihen kaikki niissä opetettava toiminta tähtää että kaikki oppisivat tähtäämään tositilanteessa sitten sinne vihollispojan otsaan.

Armeijan "kasvatustehtävä" on vain pelkkää silmänlumetta tai oikeastaan vain silkkaa sen suuren tiedotuskohdeyleisön keskuudessa hellittyä utopiaa jota armeijan 'kiltit sedät' eivät henno rikkoa.

Hehän päinvastoin arvostavat äitiyttä-mummonikin sai tammenlehvillä koristetun kunniamerkin kun enoni 'sai kunnian' (19-vuotiaana) " uhrata henkensä isänmaansa hyväksi sankarivainajana Karjalan kannaksella v.1942 ...

Kylläpä lämmitti varmaan kovasti...

. No joo ,talon ainoa poika meni ja kun vaarikin oli jo  kuollut ( infarktiin pommisuojaan  juostessaan v.-39) niin  ei talossa sitten enää ollutkaan muita kuin vain  suvun naiset yhdessä jatkamassa ja  asumassa omaa "Niskavuortaan"  läpi  sodanjälkeisen jälleenrakennusajan.

Siellä sitä omaa miestä,tai poikaa olisi tosiaan  tarvittu talonpidossa  (...enemmän kuin sitä mummoni saamaa ' isänmaan äideille myönnettävää kunniamerkkiä'),mutta kun tätikin oli tullut nuorena kelpuuttaneeksi puolisokseen erään melko  keivelän  mustanpörssin kauppiaan, niin siitähän oli sitten  paras hankkiutua ( ja jo luonteensakin vuoksi )eroon heti,kun sotakin oli jo loppunut ja pärjättiin jo ilman häntä .

Sodan ajan täti vietti ensin Tanskassa ja sitten Ruotsissa pienine tyttärineen,joista ainoastaan toinen on enää Suomessa. Täti ja se toinen ,jäivätkin sitten lopullisesti  Ruotsiin .

Tämä oli siis erään 19-vuotiaana kuolleen nuorukaisen ja alikersanttina ja tulenjohtajana joukkueessaan toimineen ja kaatuneen  nuorukaisen kotitausta ja siitä talosta hän rintamalle  lähti.

Talon elämä muuttui täysin sen jälkeen ja( yhdessä muiden suomalaisten kanssa) talon väki kantoi sodan seurauksia vielä vuosikymmeniä sen jälkeenkin,niinkuin siviilit aina sodan jälkeen.

Tämä on kappale sodan sitä  todellisuutta,josta kenraalit eivät kanna enää vastuuta.Armeijan tarkoitus ei ole tarjota mitään kasvatusta tai isänkorvikkeita kenellekään. Armeijan tehtävän toteuttamisesta syntyy vain orpoja ja tulee leskiä ja murheen murtamia poikien äitejä.

Sotimisen perusteet ja elämän perusteet olisi aika ristiriitaista sisällyttää samaan opetukseen ,koska ne ovat toistensa absoluuttisia vastakohtia.

Elämän ja sen jatkumisen perusteet ovat kaikki armeijoiden ja sotimisten ja kaiken  sotaan valmistautumisen ulkopuolella.

Sotimisen perusteet ? Annan vastauksen sitaatilla kuuluisan saksalaisen ,sodanjälkeisen nuoren kirjailijan  Wolfgang Borchertin teoksesta Ovien ulkopuolella . " Valta on kuin kemiallinen kaava,jonka avulla ihmisliha muutetaan mustaksi mullaksi" ( kirjailija kuoli Baselissa , Sveitsissä 28-vuotiaana . Hän kirjoitti tämän teoksensa sairaalan vuoteella maaten ja kuoli sotavammoihinsa.)

Toinen (vielä kuuluisampi) saksalainen sodanvastainen taiteilija oli (poikansa 1. maailmansodassa menettämä,naispuolinen kuvanveistäjä ja maalari Käthe Kollwitz. Hänen teoksensa ovat suorastaan  vavahduttavia. Katsopa esim.kahden patsaan muodostamaa (eräälle sodassa kuolleiden hautausmaalle sijoitettua) kokonaisteosta nimeltään "murheelliset vanhemmat" -sen löydät ko. taiteilijan nimellä  esim. wikipediasta .

Mieti sen kuvan äärellä sitä armeijan kasvatustehtävää ja anna patsaan puhutella sieluasi ja mieltäsi- näin löydät kyllä sen avulla  vastauksen siihen,onko sitä kasvatustehtävää armeijoilla ja jos on ,niin mihin.

pax kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kvinna kirjoitti:

Eikö aika iso osa kotiuttamisista syynä ole jokin fyysinen. Nykynuorille sopis kyllä paremmin ihan tavallisten käytännön asioiden opettelu, eihän ne osaa tavallisimpiakaan asioita. Enkä nyt tarkoita sängyn petaamista tai jossain urheiluseurassa hillumista. Syynä on varmaan, ettei lapsia opeteta eikä anneta opetella mitään, missä vois vaikka liata itsensä. Siihen opetteluun ei tarvita isoa organisaatiota. Ne jotka jotain pojoja tarvitsee, menee armeijaan. Töissä ollut ja katsonut vierestä mikä meininki, itse en olisi pystynyt käymään armeijaa.

Suurin osa niistä pojista tarvitsisi isän sielä armeijassa. Sielä se isä ja poikasuhde voitaisiin luoda uudestaan, kun ei sellaista ole näyttänyt koskaan olevan.

Perusteissa kaikki päin vittua. Vain harvalla on ollut läsnäoleva isä. Sen minä sanon. Harmi kun ei yksi kapiainen riitä kymmenelle isäksi. Jokainen tarvitsisi sellaisen vanhemman miehen jonka kanssa opetellaan sotimisen perusteet ja elämän perusteet samalla.

Sydänsyrjällään välillä katselen miten nuoret on ihan omillaan ja näyttelee kovaa. Sydän niillä hytisee uhmakkaasti. Heiltä puuttuu isä. En minä vanhempia syyttele. Se on työelämä se mikä vie vanhemmuudelta kaiken ajan. Siksi meidän sotilaat ei pärjää venäläisille missään tilanteessa.

Voi hyvänen aika,miten naivi on tuo käsityksesi armeijan tehtävästä eli siitä miksi armeijoita on ja mitä varten ne yleensä ovat olemassa  !

Hyvä kun nyt kuitenkin rehellisesti myönnät, ettet itse olisi pystynyt käymään armeijaa.Itse asiassa olisi kaikille  hyvä ja parastakin jos kukaan koko maailmassa ei enää pystyisi suostumaan tappamiskoulutuspelin vailla mitään  perimmäistä omaa tahtoa olevaksi pelinappulaksi. Käytännössä ja tositoimessa kaikki maailman armeijat toimivat periaatteella 'vihollinen murskattava' ja siihen ja vain siihen kaikki niissä opetettava toiminta tähtää että kaikki oppisivat tähtäämään tositilanteessa sitten sinne vihollispojan otsaan.

Armeijan "kasvatustehtävä" on vain pelkkää silmänlumetta tai oikeastaan vain silkkaa sen suuren tiedotuskohdeyleisön keskuudessa hellittyä utopiaa jota armeijan 'kiltit sedät' eivät henno rikkoa.

Hehän päinvastoin arvostavat äitiyttä-mummonikin sai tammenlehvillä koristetun kunniamerkin kun enoni 'sai kunnian' (19-vuotiaana) " uhrata henkensä isänmaansa hyväksi sankarivainajana Karjalan kannaksella v.1942 ...

Kylläpä lämmitti varmaan kovasti...

. No joo ,talon ainoa poika meni ja kun vaarikin oli jo  kuollut ( infarktiin pommisuojaan  juostessaan v.-39) niin  ei talossa sitten enää ollutkaan muita kuin vain  suvun naiset yhdessä jatkamassa ja  asumassa omaa "Niskavuortaan"  läpi  sodanjälkeisen jälleenrakennusajan.

Siellä sitä omaa miestä,tai poikaa olisi tosiaan  tarvittu talonpidossa  (...enemmän kuin sitä mummoni saamaa ' isänmaan äideille myönnettävää kunniamerkkiä'),mutta kun tätikin oli tullut nuorena kelpuuttaneeksi puolisokseen erään melko  keivelän  mustanpörssin kauppiaan, niin siitähän oli sitten  paras hankkiutua ( ja jo luonteensakin vuoksi )eroon heti,kun sotakin oli jo loppunut ja pärjättiin jo ilman häntä .

Sodan ajan täti vietti ensin Tanskassa ja sitten Ruotsissa pienine tyttärineen,joista ainoastaan toinen on enää Suomessa. Täti ja se toinen ,jäivätkin sitten lopullisesti  Ruotsiin .

Tämä oli siis erään 19-vuotiaana kuolleen nuorukaisen ja alikersanttina ja tulenjohtajana joukkueessaan toimineen ja kaatuneen  nuorukaisen kotitausta ja siitä talosta hän rintamalle  lähti.

Talon elämä muuttui täysin sen jälkeen ja( yhdessä muiden suomalaisten kanssa) talon väki kantoi sodan seurauksia vielä vuosikymmeniä sen jälkeenkin,niinkuin siviilit aina sodan jälkeen.

Tämä on kappale sodan sitä  todellisuutta,josta kenraalit eivät kanna enää vastuuta.Armeijan tarkoitus ei ole tarjota mitään kasvatusta tai isänkorvikkeita kenellekään. Armeijan tehtävän toteuttamisesta syntyy vain orpoja ja tulee leskiä ja murheen murtamia poikien äitejä.

Sotimisen perusteet ja elämän perusteet olisi aika ristiriitaista sisällyttää samaan opetukseen ,koska ne ovat toistensa absoluuttisia vastakohtia.

Elämän ja sen jatkumisen perusteet ovat kaikki armeijoiden ja sotimisten ja kaiken  sotaan valmistautumisen ulkopuolella.

Sotimisen perusteet ? Annan vastauksen sitaatilla kuuluisan saksalaisen ,sodanjälkeisen nuoren kirjailijan  Wolfgang Borchertin teoksesta Ovien ulkopuolella . " Valta on kuin kemiallinen kaava,jonka avulla ihmisliha muutetaan mustaksi mullaksi" ( kirjailija kuoli Baselissa , Sveitsissä 28-vuotiaana . Hän kirjoitti tämän teoksensa sairaalan vuoteella maaten ja kuoli sotavammoihinsa.)

Toinen (vielä kuuluisampi) saksalainen sodanvastainen taiteilija oli (poikansa 1. maailmansodassa menettämä,naispuolinen kuvanveistäjä ja maalari Käthe Kollwitz. Hänen teoksensa ovat suorastaan  vavahduttavia. Katsopa esim.kahden patsaan muodostamaa (eräälle sodassa kuolleiden hautausmaalle sijoitettua) kokonaisteosta nimeltään "murheelliset vanhemmat" -sen löydät ko. taiteilijan nimellä  esim. wikipediasta .

Mieti sen kuvan äärellä sitä armeijan kasvatustehtävää ja anna patsaan puhutella sieluasi ja mieltäsi- näin löydät kyllä sen avulla  vastauksen siihen,onko sitä kasvatustehtävää armeijoilla ja jos on ,niin mihin.

Sinä puhut armeijasta ja sodasta kuin ne olisi jotenkin valmista tavaraa.

Siinä missä säännöt kehittyvät ja ihmiset kehittyvät niin kehittyy myös armeija ja sotiminen.

Sinun käsityksesi sodasta ja armeijasta on hyvin vanhanaikainen. Moni taiteilija on aikansa vanki.

Kirkon tehtävät ovat ajan myötä vaihtuneet. Maailma elää jatkuvasti. ET oikein ole ajan hermoilla nyt.

Minusta on naivia kuvitella että armeijaa ei tarvittaisi.

Olisi hullua luottaa ulkopuolisiin ja ottaa heidän hyvyys itsestäänselvyytenä.

Totuus on että joku tulee ja raiskaa. Joku tulee ja ottaa. Joku tulee ja lyö. Joku tekee pahaa saavuttaakseen itselleen etuja.

Näitä ihmisiä varten armeija ja poliisilaitos on kehitetty. Ettei sinun tarvitsisi sotia. Ettei sinun tarvitsisi tehdä likaista työtä. Haittapuolena on se jeesustelu ja sodan kauhistelu.

Gandhin mielestä meidän olisi pitänyt antautua raiskauksen edessä ja antaa myös raiskata meidän lapsemme. Antaa lompakko sitä tarvitsevalle ja kärsiä. Kärsimys antaa tyydytyksen ja lohdun.

Voi myös taistella. Minä taistelen pahuutta vastaan. Sillä on vain yksi elämä ja se on nyt. Sitä ei pahat vie.

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin ylpeä jos omapoika jättäisi armeijan kesken.

Naapurin pojan pitäisi sitten taistella teidän puolesta...

Hikoilla takianne että pääsette suojaan kun hän menee pahantekijöitä vastaan.

Vittu oikeasti. Missä se yhteishenki luuhaa?