Uusi kumppani "pakottaa" luopumaan

Olen harkinnut asuntoni vuokraamistakin. Se tuntuisi vähemmän luopumiselta kuin myyminen - silti sekään ei tunnu hyvältä.

Onkohan tämä epäröintiä parisuhteesta, kun "Uuden onnen alttarilla vielä kerran kaikkea minä uhrata en voi"?

/ap

Tiedän moniakin 50-60 vuotiaita, jotka ovat esim. eronneet puolisoistaan tai jääneet leskiksi, ja löytäneet uuden parisuhteen, mutta eivät ole koskaan varsinaisesti muuttaneet yhteen (eivätkä menneet naimisiin saati suostuneet kosintaan). Eli molemmilla on omat asunnot ja aikaa vietetään yhdessä silloin kun se molemmille sopii, jomman kumman luona. Silti on ne omat vapaat elämät elettävänä. Mitään sitoutumisia ei sen tarkemmin tehdä.

Vähän niinkuin teinit tekee.

Vierailija kirjoitti:

Olen juuri eroamassa pitkästä avioliitosta. Erinäisten vaihdeiden jälkeen, jotka eivät liity päättyneeseen avioliittoni, olen aloittanut suhteen uuden kumppanin kanssa. Itse haluaisin edetä suhteessa rauhallisemmin kuin hän. Hän suunnittelee muutaman kuukauden jälkeen jo yhteenmuuttoa, ja osana sitä minun pitäisi (tietysti) luopua omasta asunnostani, koska se oli minun ja exäni koti. Itse en halua luopua kodistani, se on minulle ensisjaisesti minun ja jo poismuuttaneiden lapsieni koti, rakas paikka hyvällä alueella.

Onko se todellakin mahdoton ajatus, että aikuisella iällä voitaisiin vain seurustella, pitää omat kodit ja viettää muutamia öitä viikossa yhdessä?

Olen sitoutunut tähän uuteen parisuhteeseen ja uskon, että tämä suhde voisi kestää vaikka loppuelämän. Välillä vaan tuntuu siltä, että uuden kumppanini kärsimättömyys voi johtaa eroon, koska en ole valmis etenemään aivan samaan tahtiin kuin hän.

Uskoisin, että kodistani luopuminen olisi minulle liian suuri uhraus. Onko kenelläkään kokemusta siitä, että pitää oman kodin siitä huolimatta vaikka muuttaisinkin uuden kanssa yhteen?

Jos epäröit, et ole valmis. Jos toinen painostaa ja se mieityttää, et ole valmis. Veikkaan että aloitit uuden suhteen liian aikaisin. Jos toinen haluaa muuuttaa yhteen mutta epäröit, et ole valmis. Älä sorru painostuksen alla tekemään jotain mitä kadut tulevina vuosina.Mietintätauon paikka.

Easy does it.

Ei kaikkea pidä uhrata:)

En minä tiedä, pitääkö mitään. 

Viikonloppua ja talvi-illan tähtösiä.

Äitini on jo yli 20-vuotta seurustellut miesystävänsä kanssa ilman yhteenmuuttoa. Vuoroin yökyläilevät toistensa luona, matkailevat ja viettävät mökillä aikaa.

Luovu vaan omastasi ja jää erossa tyhjän päälle, oma valinta.

Mistä sitten seuraavaksi haluat luopua? Ihan varmasti hän ei luovu mistään. Ehkä haluaa sinut siivouspalveluksi kun vänkää yhteenmuuttoa.

Jos nykyisesi muuttaisi sinun asuntoosi kanssasi?

Mä en ymmärrä kiirettä ja pakollista yhteenmuuttoa kahden aikuisen suhteessa, jossa ei enää olla perhettä perustamassa. Me ollaan miesystäväni kanssa seurusteltu nyt 2 vuotta ilman mitään ajatustakaan yhteenmuutosta. Ehkä joskus tai sitten ei. Näin on tosi hyvä. Ollaan noin puolet ajasta yhdessä. Molemmilla myös omaa aikaa ja tilaa.

ap, tuota vuokraamista olin minäkin tulossa ehdottamaan.  Nyt sinun täytyy miettiä, mikä tuossa kuviossa oikein tuntuu pahalta - edellisestä asunnosta luopuminen, muutos ylipäätään vai nyxän kanssa yhtään missään yhdessä asuminen? Kyllähän hänenkin toiveensa teidän kahden yhteisestä kodista on ihan ymmärrettävä.

Itse näkisin, että reiluin ja paras ratkaisu olisi yhteinen uusi koti. Niin, ettei kummankaan tarvitse muuttaa toisen (ja exän) "nurkkiin". Molemmat luopuu omistaa, rahat siihen uuteen yhteiseen kotiin (toki omistussuhteet selvästi paperille) tai vaikka eläkevakuutukseen.

Mutta et taida olla siihen vielä valmis. Älä tee mitään mikä ei tunnu oikealta, mutta älä myöskään jumiudu menneeseen liikaa kiinni. Voisit vaikka miettiä miksi et halua luopua kodistasi. Etkö halua muuttaa yhteen? Eikö muualta löydy yhtä hyvää asuntoa? Onko kotisi täynnä muistoja, etkä siksi halua pois? Pelkäätkö menettäväsi jotain itsestäsi? Ymmärrän kyllä luopumisen tuskaa, varsinkin, jos muistoja on talo täysi vuosien ajalta.

Äitini (60v) ehti avioliiton jälkeen olla yksin kymmenisen vuotta eikä omien sanojensa mukaan edes halunnut uutta suhdetta.

Reilu vuosi sitten hän sai kirjeen tuttavamieheltä ja pienen mietinnän jälkeen soitti miehelle ja sopi treffit. Tuo on ollut siitä lähtien kuin rakastunut pikkulikka mutta vetänyt selvän rajan siihen että ei (ainakaan lähitulevaisuudessa) halua yhteistä asuntoa ja tarvitsee myös omaa aikaa.

Tästä on kuulemma pariin otteeseen neuvoteltu ja äiti on jopa kerran joutunut pyytämään miestä poistumaan kun viipyi huomattavasti sovittua pidempään. Mies onneksi ymmärsi ja tällä hetkellä molemmat vaikuttavat tyytyväisiltä.

Itselleni toimisi myös samanlainen ratkaisu sillä en voisi kuvitella jakavani kotiani toisen ihmisen kanssa.

Kun olin nuori, meillä oli yleensä viikonloppuisin levotonta.  Vuokrasin pienen asunnon saadakseni nukkua koska mies vaati sopeutumaan.  Tein vuorotyötä.  Nukuin kämpässäni aina viikonloppuisin.   Mies vaati luopumaan asunnosta, tyypillisen kinaavaan sävyynsä, en suostunut.   Muutaman vuoden päästä erosimme.

Missään tapauksessa älä luovu.   !!!!

Vierailija kirjoitti:

Itse näkisin, että reiluin ja paras ratkaisu olisi yhteinen uusi koti. Niin, ettei kummankaan tarvitse muuttaa toisen (ja exän) "nurkkiin". Molemmat luopuu omistaa, rahat siihen uuteen yhteiseen kotiin (toki omistussuhteet selvästi paperille) tai vaikka eläkevakuutukseen.

Mutta et taida olla siihen vielä valmis. Älä tee mitään mikä ei tunnu oikealta, mutta älä myöskään jumiudu menneeseen liikaa kiinni. Voisit vaikka miettiä miksi et halua luopua kodistasi. Etkö halua muuttaa yhteen? Eikö muualta löydy yhtä hyvää asuntoa? Onko kotisi täynnä muistoja, etkä siksi halua pois? Pelkäätkö menettäväsi jotain itsestäsi? Ymmärrän kyllä luopumisen tuskaa, varsinkin, jos muistoja on talo täysi vuosien ajalta.

Tässä on monia hyviä pointteja. Menneeseen en ole juuttumassa, eikä esimerkiksi päättynyt avioliittoni ja siihen liittyvät muistot näyttele mitään roolia tässä. Oikeastaan haluaisinkin muuttaa yhteen, koska se tekisi monista käytännön asioista helpompaa. Olemme myös viettäneet paljon aikaa yhdessä, joten en usko monienkaan asioiden olevan niin paljon ristiriidassa, että yhteenmuuttaessa kovastikaan yllätyksiä tulisi. Luopuminen ei vaan tunnu oikealta. Ehkä pahinta tältä osin, mitä voisi tapahtua olisi se, että luovun omastani ja parisuhde päättyy kuitenkin. Silloin tuntuu siltä, että olisin jäämässä tyhjän päälle. Varmaankin tämä on perinteistä luopumisen tuskaa ja pelkoa tulevaisuudesta.

/ap

Kyllä sellainenkin suhde voi toimia aikuisilla ihmisillä, ettei asuta yhdessä vaan nähdään vapaa-ajalla.

Esim. oma anoppini seurustelee miehen kanssa joka asuu toisella paikkakunnalla. Hän käy miehen luona kylässä ehkä kerran kk.

Koskaan me ei olla tätä miestä tavattu mutta on tullut kuultua kun anoppi puhuu hänen kanssaan puhelimessa ja hän ei tunnu tajuavan että me kuulaan ne puspus jutut sun muut. On hän viimeaikoina alkanut myös puhumaankin hellustaan eikä välttele enää aihetta.

En ikinä seurusteli miehen kanssa, joka "pakottaa" tuollaiseen tai yhtään mihinkään muutenkaan. Minulla oli jo 15 vuoden avioliitto pakottajan kanssa ja se helvetti voi ainoastaan syvetä. Ihmettelen kyllä, että keski-ikäinen ihminen lähtee tuollaiseen mukaan. On nähtävästi vielä muutama läksy oppimatta - enkä ole tyly vaan realisti.

Vierailija kirjoitti:

En ikinä seurusteli miehen kanssa, joka "pakottaa" tuollaiseen tai yhtään mihinkään muutenkaan. Minulla oli jo 15 vuoden avioliitto pakottajan kanssa ja se helvetti voi ainoastaan syvetä. Ihmettelen kyllä, että keski-ikäinen ihminen lähtee tuollaiseen mukaan. On nähtävästi vielä muutama läksy oppimatta - enkä ole tyly vaan realisti.

Kyllä realistikin voi olla tyly ;)

Oletteko jo asuneet yhdessä samassa kämpässä paria viikkoa pidempää aikaa? Missä mies nyt asuu? Ettekö voi kokeilla yhdessä asumista vaikka vuoroviikkosysteemillä pari kuukautta?

Painostamisesta pitää ainakin hälytyskellojen soida. Eikä pidä mennä siihen lankaan, että uskoisi keski-ikäisten suhteen voivan olla samanlaista yhteensulautumista kuin parikymppisenä. Speksit on eri.

Mä ehdottaisin perusteellista remonttia, missä muutatte kotiisi mutta teette siitä kotinne.

Meillä ollaan yhteenmuuttamassa myös, ja vaikka tämä ei olekaan sama missä eksän kanssa asuin, on tämä ollut minun ja lasteni koti.

Rakentakaa yhteinen koti.

Tää on kuin mun eiämä, lopun alkuako? :(