Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Tee tähän anonyymi tunnustus itsestäsi tai elämästäsi, jota et ikinä voisi/uskaltaisi/haluaisi ääneen sanoa

Vierailija
06.01.2016 |

Ja säännöt ovat seuraavat:

- Ei muiden haukkumista tai mollaamista
- Ei loukkaavia tai rasistisia nimityksiä
- Ei riitelyä tai jankkaamista

:)

Kommentit (686)

Vierailija
361/686 |
09.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Oon ihan hirveän huomionkipeä. Joskus yläasteella oikeasti toivoin että mua olisi kiusattu, sekin olisi ollut parempi kuin olla muille pelkkää ilmaa. Oon yrittänyt murtaa jalkani tahallaan. Toivon että sairastuisin jotenkin vakavasti.

Joskus on käynyt mielessä että pitäiskö yrittää itsemurhaa, silloin joku ehkä muistaisi että mäkin olen olemassa.

Vierailija
362/686 |
09.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

ahdistettu kirjoitti:

Olen aika kyllästynyt elämääni yleensä ja avioliittooni erityisesti. Välillä tuntuu, että vaimo tekee elämästäni tarkoituksella hirveän hankalaa. Pikku sääntöjä ja isompiakin on jatkuvasti tulossa lisää ja lisää, mitään ei saisi tehdä toisin eikä koskaan voi mitään spontaania ajatellakaan. Seksi on lopussa, koska senkin pitäisi olla suunniteltua ja aikataulutettua. Voisin muuten sanoa, että vihaan vaimoani, mutta en vihaa: osaa hän olla mukavakin, hymyillä, meillä on kaikesta huolimatta myös läheisyydestä jotakin jäljellä.

 

Koko ajan väsyttää ja vituttaa. En halua edes lähteä töistä kotiin, haluaisin jäädä tänne toimistoon, kun valot sammuvat ja koko paikka hiljenee. Lapseni on ainoa syy, miksi ylipäätään menen kotiin joka ilta. Haluaisin eroa, mutta en halua menettää lastani (tiedän että menettäisin hänet kokonaan eron sattuessa, sen järjestäminen olisi vaimolle hyvin helppoa).

 

Pahinta on, että haluaisin elää kokonaan yksin. Haluaisin muuttaa kauas pois, hankkia jonkun pienen yksiön tai vastaavan, sisustaa sen tarkoituksellisen karusti ja elää askeettista elämää meditoiden ja ylipäätään olla tekemättä mitään, tapaamatta ketään, puhumatta kenellekään. Vain lastani haluaisin tavata ja viettää hänen kanssaan aikaa, muut ihmiset ovat 100% yhdentekeviä. Haluaisin vetäytyä luostariin, jos sellaisia olisi enemmän (eivätkä ne olisi uskonnollisia). Haluaisin ihan hirveästi pois tästä koko oravanpyörästä, muuttaa vaikka johonkin syrjäiseen, hiljaiseen kuntaan, jos ei muuta niin sitten sossun elätiksi (vaikka se sotisi moraaliani vastaan). Menisin ja toteuttaisin haaveeni jos lasta ei olisi.

Vau! Itse haaveilen myös tuollaisesta! Olisi henkisesti kasvattavaa päästä vain meditoimaan johonkin luostariin, esim Intiaan jne. Itsellä myös kaksi lasta ja tuo mies jotka estävät tämän. Toki voisin lähteä lasten kanssa, jos ei tuota äijää olis ollenkaan.

Haaveilen kyllä, että vain ottaisin ja lähtisin. Valitettavasti vain se ei onnistu! Lohdullista tietää, että jossain on toimen samanlainen kuin itse olen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
363/686 |
09.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

En uskaltaisi tunnustaa sukulaisilleni/ystävilleni lukevani tätä palstaa.

Vierailija
364/686 |
09.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Masturboin monta kertaa päivässä enkä ole edes halunnut uskoa että se ei ole aina hyväksi vaikka tiedän sen. En käy usein suihkussa. Tänään kävin ja tulen käymään joka päivä. Olen tosi avoin ja puhelias koska muuten minusta tuntuu että minua tuijotetaan tai sitten haluan varmaan huomiota. En keksi muuta.

Vierailija
365/686 |
09.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Pidin 4 vuoden ajan seksisuhdetta ukkomieheen oman puolison pihdatessa. Miehellä oli suhteen alkaessa 2 lasta, joksta nuorempi vasta vauva. Aikanaan homma kuivui kokoon ja kotonakin saa taas seksiä.

Vierailija
366/686 |
09.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen kokenut hyväksikäyttöä lapsuudessa kotonani. Olen ollut prostituoitu, mutta lopetin.

Menin kerran ystävättäreni asuntoon jossa oli tämän avokki. Sai mut juoniteltua sinne ystävättäreni oltua matkalla ja sen juonen takana oli tarkoitus päästä lähikontaktiin mun kanssa.

Lähdin pois. Ystäväni ei tiennyt näistä lähentelyistä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
367/686 |
09.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen nettiriippuvainen. Nyt puolitoista vuotta mennyt somessa. Aamusta iltaan.

Vierailija
368/686 |
09.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

En ole ikinä näyttänyt kellekään suruani. En ole ikinä itkenyt kenenkään nähden, en ole ikinä saanut lohdutusta toiselta ihmiseltä. En osaa avautua elämästäni, menneisyydestäni tai tunteistani. Sen sijaan olen itse toiminut lohduttajana monenkin ihmisen elämässä, olen aina valmis kuuntelemaan muiden murheita ja lohduttamaan. Tuntuu että lohduttamalla muita, lohdutan myös hieman itseäni. 

 

Se ei vielä itsessään haittaa minua, vaikka joskus kaipaankin olkapäätä jota vasten itkeä. Mutta tämä sulkeutuneisuus haittaa muita ihmisiä, läheisiäni. Kukaan ei pääse lähelleni, kukaan ei ymmärrä minua. Monet luulevat, ettei minulla ole tunteita (olen kuullut näin sanottavan), vaikka todellisuudessa olen herkkä ihminen. Pelkään, etten koskaan voi olla parisuhteessa kenenkään kanssa, sillä en yksinkertaisesti osaa olla avoin. Tunteista puhuminen tuntuu niin väärältä ja epämukavalta, yleensä vain kirjoitan (ja ahdistun todella pahasti jos kukaan ikinä lukee kirjoituksiani.) 

En haluaisi olla näin sulkeutunut ja etäinen ihminen. Välillä toivon, että tapaisin ihmisen, joka osaisi murtaa nämä muurit ympäriltäni ja pakottaa minut puhumaan ja itkemään, toivoisin että joku olisi valmis tekemään sen silläkin uhalla että suutun, torjun ja lähden. Mutta kukaan ei rakasta minua niin, että olisi valmis tekemään sen vuokseni. Että olisi valmis satuttamaan minua vapauttaakseen minut.

Voin vain yrittää itse muuttua. Ja olen yrittänytkin. Mutta se on vaikeaa. En pysty luottamaan kehenkään, ajattelen ettei kukaan ymmärrä kuitenkaan. Saatan ainoastaan avautua netissä, tuntemattomille ihmisille. Ja silloinkin pelkään. Enkä edes tiedä mitä. 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
369/686 |
09.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä näyttänyt kellekään suruani. En ole ikinä itkenyt kenenkään nähden, en ole ikinä saanut lohdutusta toiselta ihmiseltä. En osaa avautua elämästäni, menneisyydestäni tai tunteistani. Sen sijaan olen itse toiminut lohduttajana monenkin ihmisen elämässä, olen aina valmis kuuntelemaan muiden murheita ja lohduttamaan. Tuntuu että lohduttamalla muita, lohdutan myös hieman itseäni. 

 

Se ei vielä itsessään haittaa minua, vaikka joskus kaipaankin olkapäätä jota vasten itkeä. Mutta tämä sulkeutuneisuus haittaa muita ihmisiä, läheisiäni. Kukaan ei pääse lähelleni, kukaan ei ymmärrä minua. Monet luulevat, ettei minulla ole tunteita (olen kuullut näin sanottavan), vaikka todellisuudessa olen herkkä ihminen. Pelkään, etten koskaan voi olla parisuhteessa kenenkään kanssa, sillä en yksinkertaisesti osaa olla avoin. Tunteista puhuminen tuntuu niin väärältä ja epämukavalta, yleensä vain kirjoitan (ja ahdistun todella pahasti jos kukaan ikinä lukee kirjoituksiani.) 

En haluaisi olla näin sulkeutunut ja etäinen ihminen. Välillä toivon, että tapaisin ihmisen, joka osaisi murtaa nämä muurit ympäriltäni ja pakottaa minut puhumaan ja itkemään, toivoisin että joku olisi valmis tekemään sen silläkin uhalla että suutun, torjun ja lähden. Mutta kukaan ei rakasta minua niin, että olisi valmis tekemään sen vuokseni. Että olisi valmis satuttamaan minua vapauttaakseen minut.

Voin vain yrittää itse muuttua. Ja olen yrittänytkin. Mutta se on vaikeaa. En pysty luottamaan kehenkään, ajattelen ettei kukaan ymmärrä kuitenkaan. Saatan ainoastaan avautua netissä, tuntemattomille ihmisille. Ja silloinkin pelkään. Enkä edes tiedä mitä. 

 

Minä olen ihan samanlainen. Kaiken p***n, mitä olen ikinä niskaani saanut, olen padonnut sisääni. Mietin, että minähän päivänä räjähdän totaalisesti, kun en enää jaksa.

Tiedän siis tunteen. Voimia sinulle! :)

Jos ne nyt yhtään auttaa..

Vierailija
370/686 |
10.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen suhteessa ulkomaalaistaustaisen naisen kanssa.

Mulla on tosi ristiriitaiset mielipiteet mun tyttöystävästä. Oon 22M ja hän on eka kumppanini, nyt yli kaks vuotta yhdessä.. Rakastan häntä kyllä tosi paljon, mutta ehkä vaan ystävänä, en tiedä... Me tullaan niin täydellisesti toimeen, kun hän on hyvällä tuulella, mutta aina tuntuu jokin olevan vialla. Riidellään tosi usein ja hän on monta kertaa kävellyt ulos keskellä yötä riidan jälkeen, ihan pienten asioiden takia tulee hirveitä riitoja, esim joskus kutsuin häntä tytöksi, vaikka omasta mielestään hän on nainen.

Rakastan häntä paljon, mutta häpeän vähä ottaa mukaan kavereiden luo.. ei tule toimeen kavereideni kanssa eikä ole oikein ikinä jutellut heille kunnolla, johtuu siitä ettei ihan täysin puhu suomea. Hänellä myös perheessä paljon ongelmia, isä ollut vankilassa, äiti vailla mitään koulutusta, tosi pienet tulot aina ollu sillä perheellä ja epävakaata - veikkaan et jotain isähahmonpuutetta..

En aina haluaisi olla tässä parisuhteessa. Eroaminen olisi kuitenkin niin vaikeaa, kun asutaan yhdessä eikä hänelle jäisi mitään jäljelle, jos erottaisiin - hänellä ei ole vakituista työtä ja tienaa vaan satasia, minä maksan vuokran yksin, kaikki kaverit ja perhe asuvat suomen ulkopuolella jne.. hän vaan ei tulisi yksin toimeen ja nyt välillä musta tuntuu, että mä teen kahden ihmisen edestä hommia. Kuten sanottu, hän on mun eka tyttöystävä enkä tiedä millaista olis olla jonkun muun kanssa... Hän on niin kaunis, mutta ei yhtään itsenäinen eikä voi edes yksin kaupassa käydä, välillä niin rakastavainen ja hellä, mutta välillä saa mut itkemään ja huutamaan vihasta. Oon ihan vitun nössö, en uskalla erota, hän on uhannut hypätä sillalta alas jos jättäisin sen. Ai miks mä seurustelen sen kans? Koska se ei aluks ollu tommonen, vaan piti kaikki ongelmat sisällää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
371/686 |
10.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä näyttänyt kellekään suruani. En ole ikinä itkenyt kenenkään nähden, en ole ikinä saanut lohdutusta toiselta ihmiseltä. En osaa avautua elämästäni, menneisyydestäni tai tunteistani. Sen sijaan olen itse toiminut lohduttajana monenkin ihmisen elämässä, olen aina valmis kuuntelemaan muiden murheita ja lohduttamaan. Tuntuu että lohduttamalla muita, lohdutan myös hieman itseäni. 

 

Se ei vielä itsessään haittaa minua, vaikka joskus kaipaankin olkapäätä jota vasten itkeä. Mutta tämä sulkeutuneisuus haittaa muita ihmisiä, läheisiäni. Kukaan ei pääse lähelleni, kukaan ei ymmärrä minua. Monet luulevat, ettei minulla ole tunteita (olen kuullut näin sanottavan), vaikka todellisuudessa olen herkkä ihminen. Pelkään, etten koskaan voi olla parisuhteessa kenenkään kanssa, sillä en yksinkertaisesti osaa olla avoin. Tunteista puhuminen tuntuu niin väärältä ja epämukavalta, yleensä vain kirjoitan (ja ahdistun todella pahasti jos kukaan ikinä lukee kirjoituksiani.) 

En haluaisi olla näin sulkeutunut ja etäinen ihminen. Välillä toivon, että tapaisin ihmisen, joka osaisi murtaa nämä muurit ympäriltäni ja pakottaa minut puhumaan ja itkemään, toivoisin että joku olisi valmis tekemään sen silläkin uhalla että suutun, torjun ja lähden. Mutta kukaan ei rakasta minua niin, että olisi valmis tekemään sen vuokseni. Että olisi valmis satuttamaan minua vapauttaakseen minut.

Voin vain yrittää itse muuttua. Ja olen yrittänytkin. Mutta se on vaikeaa. En pysty luottamaan kehenkään, ajattelen ettei kukaan ymmärrä kuitenkaan. Saatan ainoastaan avautua netissä, tuntemattomille ihmisille. Ja silloinkin pelkään. Enkä edes tiedä mitä. 

 

Onko mitään kokemuksia taideterapiasta?

Ihan terapiamuotoa meinaan, siinä ei tarvitse olla mikään piirtäjä :).

Vierailija
372/686 |
10.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt käsiksi mieheeni/lyönyt häntä. Onneksi en enää pitkiin aikoihin. En tunnista itseäni siitä henkilöstä aina kun tilanne on saatu kuriin.

En tiedä ketään muuta joka olisi joskus niin tehnyt eikä tätä mallia ole todellakaan kotoa opittu.

Tämä on kuin minun kynästäni. Tosin nykyistä miestäni en ole lyönyt/ muuten pahoinpidellyt.

-41v perheenäiti

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
373/686 |
10.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen valkoinen supremasisti enkä ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin itseäni. Näen muut ihmiset käyttöesineinä ja sosiaalinen kanssakäyminen on pelkkää peliä. Olen siinä hyvä.

Vierailija
374/686 |
10.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vaimoni ei anna tarpeeksi seksiä, siksi petän häntä pukeutumalla sukkanauhoihin etc. ja annan sitten miesten naida itseäni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
375/686 |
10.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Oon 20v mies vailla mitään fyysistä tai henkistä kontaktia naisen kanssa. Kaveriporukassa osaan olla suht sosiaalinen ja osaan pitää hauskaa, mutta heti jos puhe kääntyy seurustelusuhteisiin, alkaa hävettää ihan sietämättömästi. Viimesen kahden vuoden aikana oon ihastunut tosi pahasti kahteen naiseen, joista kumpaakaan en uskaltanut katsoa silmiin enkä sanoa mitään. Ne kaverit jotka tietää kokemattomuudestani eivät tunnu ymmärtävän miten tunneherkkä ja arka todellisuudessa olen, ja jakelevat sitten neuvoja siihen miten baarissa mennään iskemään nainen - mitä en ole koskaan yrittänyt enkä tulekaan yrittämään - kuvitellen että siinä on vastaukset mun kaikkiin ongelmiin. Jos joku tulisi halaamaan ja kysymään että onks kaikki hyvin olis tällä hetkellä maailman suurin asia mulle.

Vierailija
376/686 |
10.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Puhkaisin eksäni auton renkaat kun jäi rysän päältä kiinni huumeiden käytöstä.

Vierailija
377/686 |
10.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Hmm.. Näitä on niin paljon, etten oikeen tiedä mitö en sanoisi :D Jollain tavalla häpeäminen määrittää koko mun elämää.

Varmaan "suurimpia" taakkoja on se, etten koskaan ikinä puhu yhdellekkään ystävälle/kaverilleni siitä, miten helvetillistä mulla oli ikävuodet 7-15 koulukiusaamisen takia. Tai miten kaikki räjähti ihan kestämättömäksi siinä 7-9-luokilla. Häpeän sitä edelleen. En ikinä voisi kertoa sitä esim. lukio- tai yliopistokavereilleni. On todella inhottavaa, että näitä samoja ihmisiä vilahtelee yliopisto/tulevassa työelämässä. Minulla on yksi ystävä joka tietää tästä. Paras ja vanhin. Muut ei. Jotenkin sen myöntäminen, miten olin niin täydellinen hylkiö, pilkattiin, nolattiin yms. En vaan pystyisi puhumaan siitä.

Toinen on ehkä se, miten ensimmäinen poikaystäväni hyväksiköytti minua. Painosti seksiin, pakotti ottamaan paljastavia kuvia, pakotti ällöttäviin pornofantasioihinsa. Olin 15, kaveriton ja haltioissani kun joku halusi viettää aikaa kanssani. Itsetuntoa ei ollut tippaakaan. Ei ois voinu olla helpompaa kohdetta. Itkin ja koin pahaa oloa, olin ihan sekaisin, mutta mieleeni ei edes pälkähtänyt että voisin kieltäytyä/olla näkemättä tätä. En edes ymmärtänyt, ettei kaikki tämä ollut ok ennen kuin olin n. 18. Ihan oikeasti. Samoin en ymmärtänyt, että mua ihan oikeasti kiusattiin, eli voin käyttää koulukiusata-sanaa tilanteestani kun vasta lukiossa.

Sitä ennen ajattelin, että olin vain yksinkertaisesti niin vastenmielinen paska, että on normaali reaktio muilta hylkiä mua, eikä siihen liity heidän ilkeyttään. Samoin ajattelin, että totta kai mun on suostuttava/tehtävä mitä poikaystävä pyytää, mun piti olla ikuisesti kiitollinen että joku voi oikeasti kiinnostua tälläisestä rumiluksesta.

Ulkopuolella muut saattoivat ihmetellä, miten olen saanut niin kivan ja hyvännäköisen pojan. Tämä poika myös petti mua. Toi asia repi mut ihan rikki.

Ainoa asia, mistä en oke koskaan sanonut mitöän kenellekkään, enkä tule ikinä sanomaan, on kummallinen ja inhottava muisto. Tulee paha olla edes kirjoittaa tätä. En tiedä onko tää edes totta vai ei. Muisto on sellainen, että olen lapsi ja istun papan sylissä. Yritän nousta pois, mutta pappa pitää väkisin kiinni ja hieroo haaruksiinsa.

Mitöän muuta epäasiallista en muista. En ymmärrä, miksi olisin niin sairas, että "keksisin" tuollaista. Pappa on nyt kuollut ja todella rakas.

Kuitenkin ehdottomasti pahin on vauvapalstailu. Noei :D Tai kyllä mä kuolisin häpeästä jos tää jollekin paljastuis.

Vierailija
378/686 |
10.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Provoilen useasti vauvapalstalla.

Vierailija
379/686 |
10.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen seksiaddikti. Tätä en voi kertoa muille (vain mies tietää), koska naispuoliset ystäväni eivät ymmärtäisi ja miespuolisten mielestä nainen ei voi koskaan haluta liikaa seksiä. Kysykää mieheltäni, kyllä voi..

Vierailija
380/686 |
10.01.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

CD kirjoitti:

Vaimoni ei anna tarpeeksi seksiä, siksi petän häntä pukeutumalla sukkanauhoihin etc. ja annan sitten miesten naida itseäni.

.... ja kyllä vaimoa nyt harmittaa... Hahaha!