Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Bipo-tyyppinen puoliso on uuvuttava yli 40-vuotiaanakin.. (purkautumista)
03.01.2016 |
Mies ei oe saanut diagnoosia, mutta kaksisuuntaista on ehditty epäillä taannoin terapiakäynneillä, kun haki apua elämässä sattuneeseen kriisiin.
Mutta mutta. Taas näköjään alkoi vaihe, kun sulkeutui itseensä, muuttui hitaaksi, umpimiliseksi, etäiseksi. Ei vastaa ystävällisiinkään kysymyksiin mitään tai murahtaa epämääräisiä. Sulkeutuu omaan maailmaansa pelin äärelle tai nukkuu. Käy töissä kuin kone, hoitaa lapset koska niin kuuluu tehdä. Sen verran kuin on pakko.
Taas olen ilman puolisoa yhden ajanjakson, kun kukaan ei vastaa keskusteluun, ei katso päin, ei puhuttele, ei ehdota itsekään edes pizzalla käymistä. On vaan ihmisen kuori.
Itse jään tunnetyhjiöön ja se on kamalaa, kun vielä toissapäivänä toinen oli iloinen, nauravainen, halaileva. Rakasteli mielellään, kutitti ja leikitti lapsia, suunnitteli kesälomaa... ja lähti vaikka puolikkaasta sanasta mukaani ostoksille, hakemaan harrastutarvikkeitani. *PAM!* ja luukku on kiinni. Nenän edestä suljettiin taas ovi, eikä sitä ennen tapahtunut yhtään mitään.
Yhtä varmasti kuin nämä laskukaudet tulevat yhä uudelleen, tulee myös uusi nousukausi. Mies herää, hymyilee, innostuu. Urheilee kanssani, puhuu, halaa, suutelee, rakastaa. Hetkeksi menee joskus liiankin innokkaaksi ja silloin pollaan ostamassa kirjahyllyä, sohvaa... Uuvuttavaa sekin, kun näen milloin höyryä on liikaa ja itsellä on oltava jalat maassa. Pelkään, että tekee noina aikoina harkitsemattomia tekoja mm. netissä.
- Minulla on omat selviytymiskeinoni, mutta välillä tähän niin uupuu. Ei jaksaisi yhä uudelleen tulla hylätyksi ja taas kohta olla uusi rakastumisen kohde. En jaksa sitä, että mies itse ei näe miten ne ajat vaihtelevat ja miten erilainen on, vaikka näistä on puhuttukin. Jos jotakin voisin elämästä muuttaa, niin se olisi tämä ikuinen, edestakainen mielialamylläkkä, joka vaikuttaa ihan kaikkeen.
Miten te muut jaksatte mielenterveys- tai persoonallisuusongelmaisen ihmisen kanssa elämistä??
Kommentit (32)
Vierailija kirjoitti:
entä kuka miettii, miten lapset jaksavat tuossa tilanteessa?
Äiti, isä, mummot, terapeutit, ystävät. Onhan meitä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se helpota iän myötä, 50 ikäisenä voi olla melko villiäkin menoa. Hakekaa diagnoosi ja lääkitys, niin saatte jotain suuntaa elämäänne. Vaikkei sekään takaa täyttä rauhaa, muutoksen tullossa lääketasapainon hakeminen ottaa aina aikansa. Se on loppuiän mukana, mietipä tilannettanne, kun olette esim. 80.
Voit arvata, että mietin myös vanhuutta, tulevaa isovanhemmuutta, eläkkeelle jäämistä. Vierellä on toivottavasti edelleenkin maailman rakkain mies ja *pluh*, välillä ei ole. Juuri tästä nyt purkaudunkin, kun välillä iskee niin väsynyt ja epätoivoinen olo. ap
Oli kuin minun kirjoittama.. Mutta meillä ls pisti stopin. Niinä alakuloisuuskausina jäi lasten huolenpito liian vähälle (olen ite vuorotyössä). Maanisina hetkinä eli siinä omassa ideassaan, ja veti lapsetkin mukaan niihin älyttömiin ideoihin. Ja lupas lapsille maat ja taivaat, vaikka minä tiesin että meillä ei ikinä ole varaa ostaa. Ei lainkaan hyvä pienten lasten psyykkeelle.
Kävipä sitten vielä ilmi että mies on luultavasti käyttänyt lapsia hyväkseen. Nyt tietenkin ex...
Ja munkaan miehellä ei ole ikinä diagnosoitu mitään, hän kun on omasta mielestään terve.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarkennan, että diagnoosia hänellä ei ole ja diagnostiikka onkin joskus hankalaa...
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=hoi50…
Puolisoni on kakkostyypin masennusvoittoinen bipo, ei psykoottisia oireita. Liikakierrokset ilmenevät lähinnä hypomanioina, joissa pään sisällä ajatus kulkee tuhatta ja sataa, muttei onneksi tee mitään äkkinäistä. Olemme olleet yli kymmenen vuotta yhdessä. Lääkekokeilut olivat kammottavaa aikaa, ennen kuin tasapaino löytyi. Depiskauden alkamisen olen jo oppinut huomaamaan; aloitekyky terveille itsestäänselvienkin asioiden suhteen vähenee vähitellen olemattomiin ja silloin vietetään hiljaiseloa. Niitä vaiheita seuraa kuitenkin aina uusi nousu, jolloin aurinko paistaa ja elämä normalisoituu. Bipon kumppani saa ilmeisesti palan taivasta ja helvettiä samassa paketissa.
Olen vuosien varrella joutunut kehittämään melkoisen itsetunnon - ja itsesuojelujärjestelmän - , jottei toinen vedä minua mukanaan mennessään alas. Nahka on paksuuntunut, enkä enää kuvittele voivani vaikuttaa sairauden kulkuun tai olevani millään tavalla syyllinen mihinkään sen vaiheisiin. Paras minkä voin tehdä, on kulkea rinnalla pitäen omasta elämästäni visusti kiinni, kaasuna ja jarruna, kuten mies sanoo. Toimiva, stressitön, yksinkertainen arki tuntuu olevan meille iso apu, samoin lyhyemmän aikavälin suunnitelmat - joskus vaan ei pysty ennakoimaan edes sitä, mitä seuraava viikko tuo tullessaan.
En enää aikoihin ole kokenut kuvaamaasi uupumisen tunnetta, sillä olen oppinut luottamaan siihen, että kaikesta selviydytään ja että kaikki on ohimenevää, ja että se mörököllikin rakastaa perhettään silti. Olen myös introvertti, joten en kärsi niistä ajoista, jolloin kontakti puolisoon on vähäisempää. Teen silloin omia juttujani, toki ollen hänen tukenaan ja apunaan. Sitähän ne ovat, myötä- ja vastoinkäymiset :) Ei niitä helpoimpia sairauksia, kenenkään kannalta. Puolisollani on kultainen sydän, en vaihtaisi pois mistään hinnasta, mutta toki soisin hänelle helpomman elämän, jos asia olisi minun vallassani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oli kuin minun kirjoittama.. Mutta meillä ls pisti stopin. Niinä alakuloisuuskausina jäi lasten huolenpito liian vähälle (olen ite vuorotyössä). Maanisina hetkinä eli siinä omassa ideassaan, ja veti lapsetkin mukaan niihin älyttömiin ideoihin. Ja lupas lapsille maat ja taivaat, vaikka minä tiesin että meillä ei ikinä ole varaa ostaa. Ei lainkaan hyvä pienten lasten psyykkeelle.
Kävipä sitten vielä ilmi että mies on luultavasti käyttänyt lapsia hyväkseen. Nyt tietenkin ex...
Ja munkaan miehellä ei ole ikinä diagnosoitu mitään, hän kun on omasta mielestään terve.
Meillä sikäli eri tilanne, että mies tietää olevansa ongelmallinen. Kuuntelee, kun aiheesta puhutaan, yrittää itse tajuta ja tunnistaa milloin jaksot vaihtuvat. Pyytää minulta apua, ettei ylilyöntejä tulisi, kun itse ei tajua. Hän ei siis kiellä mahdollista sairautta, mutta sen oireilu ja lainehtiminen on kai mahdotonta itse aistia.
Toimin hänelle totuuspeilinä, selvennän suomeksi missä ollaan menossa. On tässä päästy kyllä vuosien aikana valtavasti etenemäänkin. Hän osaa muuttaa toimintaansa -käskystä-, mutta tarvitsee siihen ulkopuolisen ihmisen. Minuun hän luottaa, voin olla varajärki, koska antaa itsensä minun käsiin. Mutta se vaatii minulta jatkuvaa valppautta ja pitkämielisyyttä. Työnnän syrjään omat puuskani aina kun tarvitaan, pidän oman tunne-elämäni hallinnassa samalla kuin hänenkin.
Ymmärrän monen tarjoavan ratkaisuksi eroa, mutta en ole ottamassa sitä apukeinoksi. Ihmisenä rakastan häntä. Omaa kotiamme, perhettämme, lapsia siinä. ap
Kahdeksan, kirjoitit niin hyvin että rupesi itkettämään! Olet pitemmällä tuon puolisona olemisen ja itsetunnon kanssa, mutta kuvauksesi rakkaasta puolisosta on ihan kuin kirjoittaisit minun miehestäni <3 Pala taivasta, pala maata. Hirviö ja enkeli. Jekyll ja Hyde. Samassa paketissa valo ja pimeys.
Samoin kuin sinä, olen itsekin keksinyt itselleni "toisen elämän" ja ihan muut puuhat niille ajoille, kun mies on masentunut, sulkeutunut ja jaksamaton. Teen silloin kaikki yksin tehtävät harrastukset ja omin oman yksityisen aikani. Ymmärrän nykyään 50%:sesti jo senkin, etteivät jaksot vaihtele minun tai kenekään muunkaan tekojen takia, mutta vielä sen kanssa on tekemistä. Pohdin turhan usein vieläkin rakastinkó väärin, kun toinen taas lipesi käsistä. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivon teille kaikkea hyvää jatkossa. Kukaan meistä ei ole täydellinen, ja rakkaus on lahja, vaikkei se aina helppoa olekaan. Teidän vahvuutenne parina ja perheenä ovat ne samat, jotka ovat kantaneet meitä -suurin merkitys on sillä, että molemmat tietävät, missä menevät normaalin elämän rajat ja mikä on sairaudesta johtuvaa. Omat harrastukset ja oma aika on ehdottoman tärkeä henkireikä. Minulle ehkä vaikeinta on ollut myöntää se, etteivät kaikki ns. Normaalielämään ja parisuhteeseen kuuluvat asiat ole mahdollisia tai saavutettavissa. Kuitenkin elämä on hyvää, vain odotuksia on joutunut muokkaamaan...ja niinhän käy kaikille, oli sairas tai terve.
8
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ex oli epävakaa ja jo sellaisenaan raskasta seuraa, mutta sitten meni ajautumaan yhteen epäväkaille tyypilliseen piirteeseen eli addiktioon. Tietenkin väitti, että ei ole alkoholisti, mutta en jäänyt katselemaan.
Kiitos, kasi. Sinun ajatuksesi olivat niin lohduttavia ja viisaita, että kannatti vuodattaa tämäkin avaus. Pelastit tämän päiväni, varmaan monta muutakin. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on edes puolet ajasta kiva tyyppi, se on parempi kuin suurin osa miehistä.
kannabisreseptiä on todella vaikea saada Suomessa.
Kannabis kuitenkin auttaa heti akuutisti kovaan masennukseen tuomalla hyvän olon. Sääli ettei sitä saa lääkkeeksi helposti vaan pitää rikkoa lakia. Seuraavana päivänä voi olla prempi olo tai sitten ei niin otetaan lisää.
Vierailija kirjoitti:
Omat harrastukset ja oma aika on ehdottoman tärkeä henkireikä. Minulle ehkä vaikeinta on ollut myöntää se, etteivät kaikki ns. Normaalielämään ja parisuhteeseen kuuluvat asiat ole mahdollisia tai saavutettavissa. Kuitenkin elämä on hyvää, vain odotuksia on joutunut muokkaamaan...ja niinhän käy kaikille, oli sairas tai terve.
8
sivusta huutelen, että eikö juuri näin voisi ajatella muustakin mt-ongelmasta, esim. alkoholismista?
Elämä alkoholistin puolisona voi olla hyvää, vain odotuksia joutuu muokkaamaan? Koska ihan samalla lailla juoppo vetäytyy viinapullojensa kanssa omaan todellisuuteensa ja jättää puolison selviytymään yksin, niin kuin te bipon kanssa elävät kerrotte. Ja molemmat ovat kaiketi sairauksia.
Jos alkoholistin puoliso kertoo noin nätisti puolisostaan, kuin 8 tuolla aiemmin, niin sian jättö on välitön suositus.
Meillä myös kävi niin, että eräässä maniassaan hän teki niin ikäviä asioita, etten pystynyt enää antamaan anteeksi ja unohtamaan. Ei kuitenkaan mitään meidän lapsiimme liittyvää.
Vierailija kirjoitti:
kannabisreseptiä on todella vaikea saada Suomessa.
Kannabis kuitenkin auttaa heti akuutisti kovaan masennukseen tuomalla hyvän olon. Sääli ettei sitä saa lääkkeeksi helposti vaan pitää rikkoa lakia. Seuraavana päivänä voi olla prempi olo tai sitten ei niin otetaan lisää.
Tuota.. ei kiitos. Mies itse on erittöin huumevastainen, suhtautuu suorastaan vihamielisesti, eikä niiden käyttö sovi minunkaan pirtaani. Lääketiede on samoilla linjoilla "Kannabiksen käyttö lisää maanisten jaksojen pituutta 33, suurentaa tiheäjaksoisuuden riskiä 34 ja lisää maanisten oireiden esiintymisen todennäköisyyttä 35."
Ote on tuosta linkistä, jonka liitin mukaan. ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat harrastukset ja oma aika on ehdottoman tärkeä henkireikä. Minulle ehkä vaikeinta on ollut myöntää se, etteivät kaikki ns. Normaalielämään ja parisuhteeseen kuuluvat asiat ole mahdollisia tai saavutettavissa. Kuitenkin elämä on hyvää, vain odotuksia on joutunut muokkaamaan...ja niinhän käy kaikille, oli sairas tai terve.
8
sivusta huutelen, että eikö juuri näin voisi ajatella muustakin mt-ongelmasta, esim. alkoholismista?
Elämä alkoholistin puolisona voi olla hyvää, vain odotuksia joutuu muokkaamaan? Koska ihan samalla lailla juoppo vetäytyy viinapullojensa kanssa omaan todellisuuteensa ja jättää puolison selviytymään yksin, niin kuin te bipon kanssa elävät kerrotte. Ja molemmat ovat kaiketi sairauksia.
Jos alkoholistin puoliso kertoo noin nätisti puolisostaan, kuin 8 tuolla aiemmin, niin sian jättö on välitön suositus.
Alkoholisimi ja mielenterveysongelmat ovat sairauksia. Sairaat, vammaiset ja erilaisetkin hmiset ovat ihmisiä, eivät sikoja.
Alue: Aihe vapaa
entä kuka miettii, miten lapset jaksavat tuossa tilanteessa?