Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onko eroaminen aina huonoksi lapsille?
03.01.2016 |
Aiheesta lukiessa tulee mielikuva, että jos ei kotona ole väkivaltaa tai pahoja päihdeongelmia niin erota ei kannata. Ero on lapselle trauma, josta ei selviä koskaan. Muistelee sitä aina, rikkoo lapsen, kukaan ei ajattele lapsia, lapset kärsii, jäävät ikävöimään jne jne.... Entä jos kotona riidellään paljon, mitään yhteistä elämää ei vanhemmilla ole? Ei harrasteta yhdessä, tehdään perheenäkään harvoin yhdessä mitään. Vanhempien välillä ei ole fyysistä läheisyyttä, parisuhdemalli siis täysin väärä. Vanhempien intressit täysin erilaiset; toinen harrastaa liikuntaa itsekseen, lasten kanssa ja pitää sosiaalisia suhteita yllä. Toinen lähinnä makoilee ja nukkuu vapaa-ajat kotona, tai lämmittelee saunaa ja ottaa olutta viikonloppuisin. Keskustelussa toinen usein aliarvioi, halveksuu puolisoaan, nostaa puolison vanhempien piirteitä esiin ja vertaa puolisonsa piirteitä niihin (ei positiivisesti), halveksuu puolison vanhempaa (joka ihan normaali ihminen) ja haukkuu häntä tuttavien kuullen. Ei juuri osallistu kotitöihin tai lasten kanssa tekemiseen, mutta on itse sitä mieltä, että tekee koko ajan jotain ja jopa enemmän kuin puoliso (joka oikeasti tekee koko ajan niitä)?
Onko ero siis aina huono vaihtoehto?
Kommentit (110)
Ja siis minäkin menin yhteen kenen kanssa vaan, joka huolii. Mutta en rakasta häntä, siinähän se juttu onkin. Mutta hän huoli minut. Se oli syy. Ja hän on hyvä mies, niin tunnen itseni ihan rikolliseksi, jos eroaisin. Mutta en rakasta häntä, menin vain yhteen hänen kanssaan, koska hän minut huoli. Minusta on ihan outoa, kun usein sanotaan, että silleen saa kamalan miehen. Ei, kun silleen saa täydellisen miehen. Mutta tunteet? Niitä ei tarvitse olla.
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaisiko koettaa selvittää, miten lapset viihtyvät itse kummankin vanhemman seurassa? Kysyä näiltä itseltään? Lapsen iälläkin voi olla vaikutusta.
Vanhempani pysyivät yhdessä koko sen ajan kun asuin lapsuudenkodissani, vaikka suhteessa oli väkivaltaa ja uskottomuutta. Pienenä lapsena ero olisi varmaan ollut minulle järkytys, mutta jostain ehkä 14-vuotiaasta pitäen ihan OK.
Vierailija kirjoitti:
Hei sinä 3! Ootko yhtään miettinyt, miksi sinä olet päätynyt äidillesi etkä isällesi asumaan? Ootko aivan varma, että asiat on noin kuin ne näet? En yhtään kiellä, ettei äitisi olisi toiminut noin, mutta oletko miettinyt olisiko isäsi jaksanut touhuilla yms kanssasi, jos olisi ollut se arjesta vastaava vanhempi?
Voisiko tuo sinun isän ihannointisi olla pakokeino todellisuudesta? En halua satuttaa, mutta mistä tiedät vaikka isäsi ei olisi halunnut sinua asumaan luokseen, joten siten päädyit äidillesi?
Ihan todella sinuna hakeutuisin psykoterapiaan käymään läpi lapsuuttasi/nuoruuttasi, sieltä voisit saada apua nykyiseen olotilaasi.
Joo, siis tiedän, mutta isä oli ainoa, joka rakasti minua. Jos minun pitäisi katsoa jonkinlaista totuuta silmiin, ettei sitä rakkautta ollutkaan (jos niin yrität sanoa?) niin kaikki se rakkaus olisi ollut valetta, niinkö? Mitäs mä sitten tekisin? Ymmärrän, ettette ole terapeutteja ja kysymys mitä tehdä oli retorinen. Mä oon terapiassa, kaipa tämäkin siellä joskus käsitellään. Siksi ehkä jaksan uskoa, että saan tuohonkin asiaan sellaisen tavan purkaa sen, että kestän sen, jos se on totta, mitä ajat takaa. Ymmärrän ajatuksen, siitä on joskus mulle puhuttu.
3
Hei 3! Jatkan vielä.
Osaatko rakastaa ja arvostaa itseäsi? Jotta ihminen voi tulla toimeen muiden kanssa, pitää hänen ensin tulla toimeen itsensä kanssa. Vain sinä itse olet vastuussa omasta onnestasi; eivät miehesi, lapsesi tai vanhempasi!
Vierailija kirjoitti:
Hei 3! Jatkan vielä.
Osaatko rakastaa ja arvostaa itseäsi? Jotta ihminen voi tulla toimeen muiden kanssa, pitää hänen ensin tulla toimeen itsensä kanssa. Vain sinä itse olet vastuussa omasta onnestasi; eivät miehesi, lapsesi tai vanhempasi!
No aivan sam, tuskinpas itsekään osaat. Vai haluatko kuulla mun sanovan ei, jotta voit entisestään haukkua minua osaamattomaksi? Ja jos en osaa, niin en osaa, jos osaisin, niin varmaan rakastaisin. Joten mitään hyötyä tuosta "tiedosta" ei minulle ole. Tiesin sen kyllä, oon kuullut sen varmaan jollain ysillä, mutta se ei merkitse minulle mitään.
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edelleenkin 3:lle!
En usko, että ero on tässä sun tilanteessa se ratkaisu - ainakaan vielä. Jos miehesi vaan jaksaa olla rinnallasi, niin anna hänen olla tukena. Selvitä ensin omat ajatuksesi ja sitten vasta kun olet täysin tasapainossa, tee isoja päätöksiä. En muista kirjoititko lastenne ikiä, mutta jos ovat niin vanhoja, että ymmärtävät, niin kerro heille, että äiti on todella väsynyt ja se on sellaista väsyä, mihin unikaan ei auta, se on tauti, josta paraneminen kestää kauan. Anna itsellesi lupa ottaa aikaa omaan mielenterveyteesi tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. Jonain päivänä jaksat taas olla reipas ja iloinen äiti, tähtää siihen! Ja jos joskus on parempi päivä, käytä se hyödyksi; älä tuhlaa hyvää virettä kotitöihin, hakekaa valmisruokaa ja tehkää jotain kivaa!
Vierailija kirjoitti:
Hei 3! Jatkan vielä.
Osaatko rakastaa ja arvostaa itseäsi? Jotta ihminen voi tulla toimeen muiden kanssa, pitää hänen ensin tulla toimeen itsensä kanssa. Vain sinä itse olet vastuussa omasta onnestasi; eivät miehesi, lapsesi tai vanhempasi!
Ja siis tarkoitatko, että muut saavat ihan luvalla hylätä minut, jotta mä oppisin rakastamaan itseäni, mitä? Ainoa, joka minulle on sanonut, että minut kuuluu hylätä, ellen ole kiltisti on äitini. Ei muiden tarvitse minua siksi hylätä, että oon paska, okei? Joten seisooko muut tumput suorina, kun mä voin pahoin, mitä? Jotta mä "oppisin itse rakastamaan itseäni". Vmp. Muut auttakoot, jos he haluavat mitään hyvää mulle tapahtuvan. Jos eivät auta, niin turha minua syyttää, että voin huonosti, mä kun en tahallaan voi huonosti!
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei 3! Jatkan vielä.
Osaatko rakastaa ja arvostaa itseäsi? Jotta ihminen voi tulla toimeen muiden kanssa, pitää hänen ensin tulla toimeen itsensä kanssa. Vain sinä itse olet vastuussa omasta onnestasi; eivät miehesi, lapsesi tai vanhempasi!
No aivan sam, tuskinpas itsekään osaat. Vai haluatko kuulla mun sanovan ei, jotta voit entisestään haukkua minua osaamattomaksi? Ja jos en osaa, niin en osaa, jos osaisin, niin varmaan rakastaisin. Joten mitään hyötyä tuosta "tiedosta" ei minulle ole. Tiesin sen kyllä, oon kuullut sen varmaan jollain ysillä, mutta se ei merkitse minulle mitään.
3
Anteeksi, jos tyylini on liian suora, tarkoituksenani ei ole ollenkaan loukata, vaan toivoin voivani antaa sinulle vinkkejä, mistä lähteä liikkeelle. Itsensä arvostaminen ja rakastaminen ei ollenkaan ole helppoa, jo pienet lapset peilaavat itseään muiden kautta. Mutta sitä voi opetella, se satuttaa ihan hirveästi, koska ensin pitää laskea pois suojamuurit ja kuin sipulia kuoria itsensä kerros kerrokselta. Sitten kun on paljastanut kaiken, voi alkaa rakentamaan itseään pala palalta. Tuskaista tämä on ja moni ihminen jättää homman kesken (ei pysty edes niitä suojamuureja kaatamaan), mutta lupaan, että lopputulos on kaiken tuskan ja henkisen kivun arvoinen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei 3! Jatkan vielä.
Osaatko rakastaa ja arvostaa itseäsi? Jotta ihminen voi tulla toimeen muiden kanssa, pitää hänen ensin tulla toimeen itsensä kanssa. Vain sinä itse olet vastuussa omasta onnestasi; eivät miehesi, lapsesi tai vanhempasi!
Ja siis tarkoitatko, että muut saavat ihan luvalla hylätä minut, jotta mä oppisin rakastamaan itseäni, mitä? Ainoa, joka minulle on sanonut, että minut kuuluu hylätä, ellen ole kiltisti on äitini. Ei muiden tarvitse minua siksi hylätä, että oon paska, okei? Joten seisooko muut tumput suorina, kun mä voin pahoin, mitä? Jotta mä "oppisin itse rakastamaan itseäni". Vmp. Muut auttakoot, jos he haluavat mitään hyvää mulle tapahtuvan. Jos eivät auta, niin turha minua syyttää, että voin huonosti, mä kun en tahallaan voi huonosti!
3
En tarkoita noin ja tiedät itsekin. Selvästikin lapsuutesi on jättänyt sinuun arvet ja olen hyvin pahoillani hylkäämiskokemuksistasi. Tarkoitan, ettet saisi arvottaa itseäsi muiden tekojen tai tekemättä jättämisten perusteella. Enkä tarkoita, että kenenkään mielen ongelmat olisi itse aiheutettuja ja on hienoa, että olet ottanut jo yhden askeleen parempaan ja hakenut apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Edelleenkin 3:lle!
En usko, että ero on tässä sun tilanteessa se ratkaisu - ainakaan vielä. Jos miehesi vaan jaksaa olla rinnallasi, niin anna hänen olla tukena. Selvitä ensin omat ajatuksesi ja sitten vasta kun olet täysin tasapainossa, tee isoja päätöksiä. En muista kirjoititko lastenne ikiä, mutta jos ovat niin vanhoja, että ymmärtävät, niin kerro heille, että äiti on todella väsynyt ja se on sellaista väsyä, mihin unikaan ei auta, se on tauti, josta paraneminen kestää kauan. Anna itsellesi lupa ottaa aikaa omaan mielenterveyteesi tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. Jonain päivänä jaksat taas olla reipas ja iloinen äiti, tähtää siihen! Ja jos joskus on parempi päivä, käytä se hyödyksi; älä tuhlaa hyvää virettä kotitöihin, hakekaa valmisruokaa ja tehkää jotain kivaa!
Kiitos. Tuo lapsille kertominen on vaikeaa. Varmaan ajattelevat vain, että se on draamakuningattaren tekosyy saada olla ilkeä heille. Vaikka ei siis oo. Mä tekisin mitä vaan jos saisin tai osaisin olla sellainen kuin haluan. Sisäiset ongelmat estävät olemasta aidosti sellainen kuin haluaisin. Lapsille ois hyvä osata sanoa jotain, mutta kun ne sanat pysähtyy jo valmiiksi omiin epäilyihini siitä, että olenkin draamakuningatar enkä vain tajua sitä itse. Tosin olenitse sitä mieltä, että mitään huvikseen vaikeilevia draamakuningattaria ei ole olemassakan, vaan syynä ovat taustalla aina muhivat ongelmat. Tai jos joku tosiaan on aivan huvikseen sellainen, niin aika sitkeetä, jos siitä jo aiheutuu henkilölle enemmän haittaa kuin hyötyä, ja silti vain ollaan sellaisia. Että joo, en usko siihen. Mutta silti uskon itse olevani ihan turhaan vaikea. Mutta enpä osaa lopettakaan. En tiedä, mitä sanoa lapsille. Pitäiskö pyytää miestä puhumaan? Oisko se tyhjääkin parempi? En tosin tajua, miksei se oo jo puhunut. Mut ehkei se vaan oo hoksannut, en tiedä.
3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleenkin 3:lle!
En usko, että ero on tässä sun tilanteessa se ratkaisu - ainakaan vielä. Jos miehesi vaan jaksaa olla rinnallasi, niin anna hänen olla tukena. Selvitä ensin omat ajatuksesi ja sitten vasta kun olet täysin tasapainossa, tee isoja päätöksiä. En muista kirjoititko lastenne ikiä, mutta jos ovat niin vanhoja, että ymmärtävät, niin kerro heille, että äiti on todella väsynyt ja se on sellaista väsyä, mihin unikaan ei auta, se on tauti, josta paraneminen kestää kauan. Anna itsellesi lupa ottaa aikaa omaan mielenterveyteesi tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. Jonain päivänä jaksat taas olla reipas ja iloinen äiti, tähtää siihen! Ja jos joskus on parempi päivä, käytä se hyödyksi; älä tuhlaa hyvää virettä kotitöihin, hakekaa valmisruokaa ja tehkää jotain kivaa!
Kiitos. Tuo lapsille kertominen on vaikeaa. Varmaan ajattelevat vain, että se on draamakuningattaren tekosyy saada olla ilkeä heille. Vaikka ei siis oo. Mä tekisin mitä vaan jos saisin tai osaisin olla sellainen kuin haluan. Sisäiset ongelmat estävät olemasta aidosti sellainen kuin haluaisin. Lapsille ois hyvä osata sanoa jotain, mutta kun ne sanat pysähtyy jo valmiiksi omiin epäilyihini siitä, että olenkin draamakuningatar enkä vain tajua sitä itse. Tosin olenitse sitä mieltä, että mitään huvikseen vaikeilevia draamakuningattaria ei ole olemassakan, vaan syynä ovat taustalla aina muhivat ongelmat. Tai jos joku tosiaan on aivan huvikseen sellainen, niin aika sitkeetä, jos siitä jo aiheutuu henkilölle enemmän haittaa kuin hyötyä, ja silti vain ollaan sellaisia. Että joo, en usko siihen. Mutta silti uskon itse olevani ihan turhaan vaikea. Mutta enpä osaa lopettakaan. En tiedä, mitä sanoa lapsille. Pitäiskö pyytää miestä puhumaan? Oisko se tyhjääkin parempi? En tosin tajua, miksei se oo jo puhunut. Mut ehkei se vaan oo hoksannut, en tiedä.
3
Puhu miehen kanssa ja kertokaa yhdessä lapsille, jos et saa itse sanotuksi voi miehesi jatkaa! Muista kertoa, että vaikka et aina osaa näyttää sitä, niin rakastat lapsia eniten maailmassa ja iloitset heistä! Että lapset eivät millään tavalla ole väsymyksesi syy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei 3! Jatkan vielä.
Osaatko rakastaa ja arvostaa itseäsi? Jotta ihminen voi tulla toimeen muiden kanssa, pitää hänen ensin tulla toimeen itsensä kanssa. Vain sinä itse olet vastuussa omasta onnestasi; eivät miehesi, lapsesi tai vanhempasi!
Ja siis tarkoitatko, että muut saavat ihan luvalla hylätä minut, jotta mä oppisin rakastamaan itseäni, mitä? Ainoa, joka minulle on sanonut, että minut kuuluu hylätä, ellen ole kiltisti on äitini. Ei muiden tarvitse minua siksi hylätä, että oon paska, okei? Joten seisooko muut tumput suorina, kun mä voin pahoin, mitä? Jotta mä "oppisin itse rakastamaan itseäni". Vmp. Muut auttakoot, jos he haluavat mitään hyvää mulle tapahtuvan. Jos eivät auta, niin turha minua syyttää, että voin huonosti, mä kun en tahallaan voi huonosti!
3En tarkoita noin ja tiedät itsekin. Selvästikin lapsuutesi on jättänyt sinuun arvet ja olen hyvin pahoillani hylkäämiskokemuksistasi. Tarkoitan, ettet saisi arvottaa itseäsi muiden tekojen tai tekemättä jättämisten perusteella. Enkä tarkoita, että kenenkään mielen ongelmat olisi itse aiheutettuja ja on hienoa, että olet ottanut jo yhden askeleen parempaan ja hakenut apua.
No mä arvotan. Todella vaikeeta edes ymmärtää, mikä arvo itselläni olisi. Entä Hitler? Kuuluiko hänenkin arvottaa itseään oman mittaristonsa mukaan? Että jos on ok tappaa, niin siitä vain? Jos muut sanovat, että tuo ei käy, niin ei sillä väliä, koska itse arvotan toisin? En rakasta miestäni, mutta ei se oo minusta oikein, mutta pitäiskö ajatella, että onhan se, koska en vaan rakasta ja se on todellisuutta? Eikä kukaan saa syyttää mua siitä, etten rakasta miestäni, koska minä nyt vain tunnen niin? Koska suutun heti jos minua syytetään mun tunteista. Saako sun tunteita mollata ja sua ihan tuosta vaan? Miksi sitten on käytöstavat? Mihin niitä tarvitaan, jos saakin arvostella koska vaan ketä vaan? Kun aika vaikee kulkea ympäriinsä ja sanoa etten rakasta miestäni, hetihän mut tuomitaan mun tunteitteni perusteella pahaksi. Koska en tosiaan itsekään ajattele, että hänet pitää sen takia nyt jättää, mutta en jaksaisi selittää ihmisille koko elämääni, jotta he ymmärtäisivät miksi. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta hallita sitä, mitä minusta ajatellaan. Ja se on aina pahaa.
3
Erosta on haittaa lapsille tutkimustiedon valossa. Toki on tilanteita joissaero on paras ratkaisu. Nykymaailman individualismin korostus näkyy mm tämän keskustelun siällöissä. Min ite on tärkeä. Mielestäni ei ole, vaan alsten pitkän tahtaimen hyvinvointi. Riitoja ja erimilielisyyttä on kaikilla. Lapsia varten se perhe on, ei oman itsekorostuksen, haraastuksen tms takia.
Eronneidnparhiden lapset :
-eroavat itse useammin liitoistaan
-kuolevat nuorempina kuin eroamattomien perheiden lapset
-sairastavat psyykkisiä sairauksia enemmän kuin eroamattoimin perheiden lapset
Tässä joiatkin merittäviä haittoja. Vakivaltaisesta liitosta on tietysti lähdettävä. Nuo hedonistiset syyt eivät ole riitäviä kokonaisuuden kannalta.
Erottiin "lapsen parhaaksi" on mitä suurimmassa määrin useimmiten epäkypsien egoistien valhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei 3! Jatkan vielä.
Osaatko rakastaa ja arvostaa itseäsi? Jotta ihminen voi tulla toimeen muiden kanssa, pitää hänen ensin tulla toimeen itsensä kanssa. Vain sinä itse olet vastuussa omasta onnestasi; eivät miehesi, lapsesi tai vanhempasi!
Ja siis tarkoitatko, että muut saavat ihan luvalla hylätä minut, jotta mä oppisin rakastamaan itseäni, mitä? Ainoa, joka minulle on sanonut, että minut kuuluu hylätä, ellen ole kiltisti on äitini. Ei muiden tarvitse minua siksi hylätä, että oon paska, okei? Joten seisooko muut tumput suorina, kun mä voin pahoin, mitä? Jotta mä "oppisin itse rakastamaan itseäni". Vmp. Muut auttakoot, jos he haluavat mitään hyvää mulle tapahtuvan. Jos eivät auta, niin turha minua syyttää, että voin huonosti, mä kun en tahallaan voi huonosti!
3En tarkoita noin ja tiedät itsekin. Selvästikin lapsuutesi on jättänyt sinuun arvet ja olen hyvin pahoillani hylkäämiskokemuksistasi. Tarkoitan, ettet saisi arvottaa itseäsi muiden tekojen tai tekemättä jättämisten perusteella. Enkä tarkoita, että kenenkään mielen ongelmat olisi itse aiheutettuja ja on hienoa, että olet ottanut jo yhden askeleen parempaan ja hakenut apua.
No mä arvotan. Todella vaikeeta edes ymmärtää, mikä arvo itselläni olisi. Entä Hitler? Kuuluiko hänenkin arvottaa itseään oman mittaristonsa mukaan? Että jos on ok tappaa, niin siitä vain? Jos muut sanovat, että tuo ei käy, niin ei sillä väliä, koska itse arvotan toisin? En rakasta miestäni, mutta ei se oo minusta oikein, mutta pitäiskö ajatella, että onhan se, koska en vaan rakasta ja se on todellisuutta? Eikä kukaan saa syyttää mua siitä, etten rakasta miestäni, koska minä nyt vain tunnen niin? Koska suutun heti jos minua syytetään mun tunteista. Saako sun tunteita mollata ja sua ihan tuosta vaan? Miksi sitten on käytöstavat? Mihin niitä tarvitaan, jos saakin arvostella koska vaan ketä vaan? Kun aika vaikee kulkea ympäriinsä ja sanoa etten rakasta miestäni, hetihän mut tuomitaan mun tunteitteni perusteella pahaksi. Koska en tosiaan itsekään ajattele, että hänet pitää sen takia nyt jättää, mutta en jaksaisi selittää ihmisille koko elämääni, jotta he ymmärtäisivät miksi. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta hallita sitä, mitä minusta ajatellaan. Ja se on aina pahaa.
3
Eihän sun tarvi kertoa kuin terapeutille, että et rakasta miestäs. Mitä se jollekin siwan kassalle kuuluisi?
Ja ei, sä et voi vaikuttaa siihen, mitä ihmiset susta puhuu, mutta voit vaikuttaa, miten itse siihen reagoit.
Nytkin koko ajan oot puolustuskannalla. Miksi? Sä olet itse valinnut kirjoittaa asioistasi julkiseen keskusteluun, et yhtään tiedä ketä provoajia tai käytöshäiriöisiä näitä lukee tai kommentoi tahallaan ilkeesti. Niin et sä voi omaa minäkuvaas rakentaa niiden perusteella!
Jos kotona on tosi riitaisaa ja vanhempien kesken epärakastava ilmapiiri, sen aistii kyllä. Ero on silloin parempi ratkaisu. Olemisellaan ja tekemisellään (riitely, mökötykset, tavaroiden paiskominen jne) vanhemmat rakentavat kokoajan mallia lapselle siitä, mitä parisuhde on, ja miksi rakentaa sitä huonoa mallia, jos rakkaus ja lämpö on kertakaikkiaan loppunut? Mutta eron tullen vanhempien pitää uskaltaa kertoa suoraan mitä tapahtuu. On tehtävä selväksi, että lapsi ei ole tehnyt mitäään väärää ja että vanhemmat yhä kumminkin molemmat rakastavat häntä.
Itse kävin lapsena läpi vanhempien "hiljaisen" eron. Isä vaan lipui pois ja alettiin nähdä hyvin harvoin ja lopulta ei ollenkaan. Kun alkuun yritin kysyä koska tulee kotiin, sain vastaukseksi hiljaisuutta. Vasta aikuisena sain tietää, että kuvioon oli tullut toinen nainen. Se ei haitannut, mutta olisin kyllä arvostanut asian kertomista rehellisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei 3! Jatkan vielä.
Osaatko rakastaa ja arvostaa itseäsi? Jotta ihminen voi tulla toimeen muiden kanssa, pitää hänen ensin tulla toimeen itsensä kanssa. Vain sinä itse olet vastuussa omasta onnestasi; eivät miehesi, lapsesi tai vanhempasi!
Ja siis tarkoitatko, että muut saavat ihan luvalla hylätä minut, jotta mä oppisin rakastamaan itseäni, mitä? Ainoa, joka minulle on sanonut, että minut kuuluu hylätä, ellen ole kiltisti on äitini. Ei muiden tarvitse minua siksi hylätä, että oon paska, okei? Joten seisooko muut tumput suorina, kun mä voin pahoin, mitä? Jotta mä "oppisin itse rakastamaan itseäni". Vmp. Muut auttakoot, jos he haluavat mitään hyvää mulle tapahtuvan. Jos eivät auta, niin turha minua syyttää, että voin huonosti, mä kun en tahallaan voi huonosti!
3En tarkoita noin ja tiedät itsekin. Selvästikin lapsuutesi on jättänyt sinuun arvet ja olen hyvin pahoillani hylkäämiskokemuksistasi. Tarkoitan, ettet saisi arvottaa itseäsi muiden tekojen tai tekemättä jättämisten perusteella. Enkä tarkoita, että kenenkään mielen ongelmat olisi itse aiheutettuja ja on hienoa, että olet ottanut jo yhden askeleen parempaan ja hakenut apua.
No mä arvotan. Todella vaikeeta edes ymmärtää, mikä arvo itselläni olisi. Entä Hitler? Kuuluiko hänenkin arvottaa itseään oman mittaristonsa mukaan? Että jos on ok tappaa, niin siitä vain? Jos muut sanovat, että tuo ei käy, niin ei sillä väliä, koska itse arvotan toisin? En rakasta miestäni, mutta ei se oo minusta oikein, mutta pitäiskö ajatella, että onhan se, koska en vaan rakasta ja se on todellisuutta? Eikä kukaan saa syyttää mua siitä, etten rakasta miestäni, koska minä nyt vain tunnen niin? Koska suutun heti jos minua syytetään mun tunteista. Saako sun tunteita mollata ja sua ihan tuosta vaan? Miksi sitten on käytöstavat? Mihin niitä tarvitaan, jos saakin arvostella koska vaan ketä vaan? Kun aika vaikee kulkea ympäriinsä ja sanoa etten rakasta miestäni, hetihän mut tuomitaan mun tunteitteni perusteella pahaksi. Koska en tosiaan itsekään ajattele, että hänet pitää sen takia nyt jättää, mutta en jaksaisi selittää ihmisille koko elämääni, jotta he ymmärtäisivät miksi. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta hallita sitä, mitä minusta ajatellaan. Ja se on aina pahaa.
3Eihän sun tarvi kertoa kuin terapeutille, että et rakasta miestäs. Mitä se jollekin siwan kassalle kuuluisi?
Ja ei, sä et voi vaikuttaa siihen, mitä ihmiset susta puhuu, mutta voit vaikuttaa, miten itse siihen reagoit.
Nytkin koko ajan oot puolustuskannalla. Miksi? Sä olet itse valinnut kirjoittaa asioistasi julkiseen keskusteluun, et yhtään tiedä ketä provoajia tai käytöshäiriöisiä näitä lukee tai kommentoi tahallaan ilkeesti. Niin et sä voi omaa minäkuvaas rakentaa niiden perusteella!
Niin...mietin vaan, että vertaistuen saaminen ihmisiltä on täysin mahdotonta, jos pitää salata todellisuus. Tai edes vertaiskokemusten saaminen. Mutta hajoan heti jos joku suuttuu siitä, että en eroa miehestäni, vaikka en rakasta häntä. Tuntuu, että onko niin sanovalla ihmisellä ihan kaikki mutterit paikoillaan. Mutta kaikkien mielestä aina on. Minä olen se, jossa on vikaa. Enhän eroa!
Ja ehken mä ole tavannut kuin kaks käytöshäiriötöntä ihmistä elämäni aikana, sinut ja mieheni niin että lähden aina siitä olettamuksesta, että minua arvostelee joku, jota sitten kuitenkin puolustellaan, vaikka se on käytöshäiriöinen, koska mä teen päälle päin näkyvästi väärin.
3
Ja miksi on huono, jos olen puolustuskannalla keskustellessani? Joudun puolustamaan itseäni, koska minua on liian vaikeaa ymmärtää. Mutta voin tiputtaa aseet, jos saan ymmärrystä. Ole onnellinen, jos sua ymmärretään tuosta vaan ja voit ottaa sen oletusarvona.
3
Vierailija kirjoitti:
Erosta on haittaa lapsille tutkimustiedon valossa. Toki on tilanteita joissaero on paras ratkaisu. Nykymaailman individualismin korostus näkyy mm tämän keskustelun siällöissä. Min ite on tärkeä. Mielestäni ei ole, vaan alsten pitkän tahtaimen hyvinvointi. Riitoja ja erimilielisyyttä on kaikilla. Lapsia varten se perhe on, ei oman itsekorostuksen, haraastuksen tms takia.
Eronneidnparhiden lapset :
-eroavat itse useammin liitoistaan
-kuolevat nuorempina kuin eroamattomien perheiden lapset
-sairastavat psyykkisiä sairauksia enemmän kuin eroamattoimin perheiden lapset
Tässä joiatkin merittäviä haittoja. Vakivaltaisesta liitosta on tietysti lähdettävä. Nuo hedonistiset syyt eivät ole riitäviä kokonaisuuden kannalta.
Erottiin "lapsen parhaaksi" on mitä suurimmassa määrin useimmiten epäkypsien egoistien valhe.
erolapset on voineet traumasoitua jo ennen eroa kun kotiolot on olleet mitä ovat. Ne perheet joissa ei ole erottu ovat olleet hyviä perheitä lapsen elää koska pahoja ongelmia ei ole ollut. Kyllä ero on monesti parempi vaihtoehto kun elää perhehelvetissä. Lapsella voi nimenomaan olla hyvät kotiolot eron jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoittajahan (39) itse sanoi, että lähti perushyvästä liitosta.
Niin , jossa äidin arvostus oli aina pakan alimmainen. Eli kynnysmatto.
Alue: Aihe vapaa
Hei sinä 3! Ootko yhtään miettinyt, miksi sinä olet päätynyt äidillesi etkä isällesi asumaan? Ootko aivan varma, että asiat on noin kuin ne näet? En yhtään kiellä, ettei äitisi olisi toiminut noin, mutta oletko miettinyt olisiko isäsi jaksanut touhuilla yms kanssasi, jos olisi ollut se arjesta vastaava vanhempi?
Voisiko tuo sinun isän ihannointisi olla pakokeino todellisuudesta? En halua satuttaa, mutta mistä tiedät vaikka isäsi ei olisi halunnut sinua asumaan luokseen, joten siten päädyit äidillesi?
Ihan todella sinuna hakeutuisin psykoterapiaan käymään läpi lapsuuttasi/nuoruuttasi, sieltä voisit saada apua nykyiseen olotilaasi.