Onko eroaminen aina huonoksi lapsille?

Vierailija kirjoitti:

Erosin perushyvästä liitosta kun 3 lasta oli 3-12v. Jos olisin jäänyt lapset olisivat luulleet parisuhteen olevan pelkkää totista puurtamista, hymytöntä elämää jossa äiti oli "pakan" alimmainen, pelkkä välttämätön paha.

Uudessa elämässä on ollut paljon naurua, iloa ja tekemisen meininkiä. Äiti onkin yllättäin ihan arvostettu uusperheessä. Tästä olen uudelle miehelleni kiitollinen: poika sai rakastavan ja arvostavan miehen mallin juuri ajoissa. Hänestä tuli upea puoliso ja isä omalle vaimolleen ja tyttärelleen. Olemme hyvin läheisiä ja viikottain tekemisissä koko sakki

Annoit pojalle mallin, että perushyvästä liitosta voi lähteä tavoittelemaan omaa uutta ja vielä parempaa elämää. On ainoastaan ajan kysymys, milloin poikasi eroaa ja perustaa entistä upeamman uusperheen. Näin se kierre jatkuu sukupolvesta toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erosin perushyvästä liitosta kun 3 lasta oli 3-12v. Jos olisin jäänyt lapset olisivat luulleet parisuhteen olevan pelkkää totista puurtamista, hymytöntä elämää jossa äiti oli "pakan" alimmainen, pelkkä välttämätön paha.

Uudessa elämässä on ollut paljon naurua, iloa ja tekemisen meininkiä. Äiti onkin yllättäin ihan arvostettu uusperheessä. Tästä olen uudelle miehelleni kiitollinen: poika sai rakastavan ja arvostavan miehen mallin juuri ajoissa. Hänestä tuli upea puoliso ja isä omalle vaimolleen ja tyttärelleen. Olemme hyvin läheisiä ja viikottain tekemisissä koko sakki

Millainen suhde pojalla on isäänsä?

Tai miten tuit poikaasi isäsuhteessaan, 39? Vai eikö isä välittänyt lapsestaan? Silloinhan olis ihanteellista jos vanhempi osais surra tätä yhdessä lapsen kanssa, eikä vain höngi, että sulla on nyt uusi isä.

3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erosin perushyvästä liitosta kun 3 lasta oli 3-12v. Jos olisin jäänyt lapset olisivat luulleet parisuhteen olevan pelkkää totista puurtamista, hymytöntä elämää jossa äiti oli "pakan" alimmainen, pelkkä välttämätön paha.

Uudessa elämässä on ollut paljon naurua, iloa ja tekemisen meininkiä. Äiti onkin yllättäin ihan arvostettu uusperheessä. Tästä olen uudelle miehelleni kiitollinen: poika sai rakastavan ja arvostavan miehen mallin juuri ajoissa. Hänestä tuli upea puoliso ja isä omalle vaimolleen ja tyttärelleen. Olemme hyvin läheisiä ja viikottain tekemisissä koko sakki

Annoit pojalle mallin, että perushyvästä liitosta voi lähteä tavoittelemaan omaa uutta ja vielä parempaa elämää. On ainoastaan ajan kysymys, milloin poikasi eroaa ja perustaa entistä upeamman uusperheen. Näin se kierre jatkuu sukupolvesta toiseen.

Sinulla on aika erikoinen käsitys "perushyvästä". Mutta olisihan se hienoa jos poika saa elää paremman elämän upeassa perheessä, uusperhe tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kenkilökohtaisesti sitä mieltä, että ero on lapsille huono asia aina. Ei siitä mihinkään pääse. Vaikka kuinka ajattelisi, että aikoo käyttäytyä hyvin miestään kohtaan, niin totuus on yleensä se että joko mies tai nainen on hankala osapuoli ja siinä vaiheessa kauniisti käyttäytymisen lupauksesta tulee vessapaperia.

Lapset kärsii aina. Miettii, että mitä teki väärin ja miksei ollut kykenevä korjaamaan tilannetta. Parisuhteen korjaus on lasten mielestä se kolmas vaihtoehto ja jos siitä vanhempi kieltäytyy niin nähdään se itsekkäänä vanhempana loppu elämän. Lasten näkökulmasta pieni teko, vaikka ei niistä ongelmista tiedetä kaikkea.

Puhun omasta näkökulmasta, mutta en tunne ketään erojyrän alle jäänyttä lasta, joka olisi säästynyt henkisiltä vahingoilta. Kaikista huolettavinta on että harva puhuu omasta rikkinäisestä perhetilanteesta. Kaikista pahimmat ongelmat on aiheutunut niille, joiden perheet ovat eronneet kun lapset ovat juuri menossa tai olleet yläasteella.

terv. 17v tyttö

Olen hiukan samaa mieltä, varsinkin tuosta kohdasta, että me päätimme että puhumme lapsille kauniisti exästä tai että erosimme ilman riitaa. Minullekin aina hoettiin, kuinka vanhemmat erosivat ilman riitaa. Joo, no niin se tavallaan menikin, ja varsinkin kun olin pieni he pitivät ihan kivaa ja kaunistakin yhteyttä käyden kahvilla (no isä lähinnä meillä, ei toisin päin, mutta kuitenkin), mutta silti äidin puheiden välistä ei voinut olla välittymättä se, että hän mitätöi isääni.

Äiti ei itse tätä varmaan edes tajua. Eikä osaa pitää pahana, koska "onhan totuus puhuttava". Sen syyn varjolla ajatuksen, ettei lapsen isää saa mollata voi vetää tosiaan vessasta alas. "Minä olen häneatä tätä mieltä". Ai? Ja senkö pitäisi lohduttaa minua, lasta? Ja kyllä äiti halusi ulottaa ajatuksensa kauemmaskin, kertoi, miten ne ja nekään eivät näe isää hyvänä.

Äitiä kyrsi minun hyvät välit isääni ja se, että minulle isä oli aina oikeudenmukainen hahmo lapsuudessani ja kun äiti koki toisin, niin se loukkasi häntä. Että joopa joo, saa olla aikamoinen pyhimys, että todella ei jyrää lapsen kokemuksia toisesta vanhemmasta. Ja pahin jyrähti käyntiin kun isä löysikin uuden, miettikää sitä että jos exänne tekee jotain teistä tosi loukkaavaa vaikkapa 5 vuoden päässä erosta niin vaikka kaikki olisikin mennyt siihen asti hyvin, niin sitten...

Jos lapset eron aikaan hyvin pieniä, niin siinä on vielä monta vuotta aikaa kun puheet heidän vanhemmastaan voivat heitä vahingoittaa.

Ja ne riidatkin käytiin sitten oikeasti vasta 13 vuotta eron jälkeen kun isä löysikin uuden.

3

Huomaatko ollenkaan, miten yleistät omat kokemuksesi koskemaan kaikkia?

Mä en hauku exääni. Ikinä. Ollenkaan. En.

Mä en sano lapsille "mielipiteitä" exästä, ellei ne ole positiivisia. Mä pidän exän uudesta naisesta ja me tullaan hyvin juttuun. Mun lapset saa puhua isästään hyvää, he saa ikävöidä ja rakastaa. He saa soittaa isälleen ja viettävät puolet ajasta tämän kanssa. En väheksy, en puhu alentuvasti.

Se, että sun äiti ei osannut hoitaa hommaa kunnolla ei tarkoita sitä, että kukaan muukaan ei voisi osata

Kirjoittajahan (39) itse sanoi, että lähti perushyvästä liitosta.

Meillä mies tuli lähes joka ilta kotiin yömyöhään lapsen syntymän jälkeen. Yhtään rauhallista, normaalia perhe-elämähetkeä ei hänen kanssaan ollut vaan kotona ollessaan hän vain huusi, räyhäsi, haukkui minua. Tai istui sohvalla ja räpelsi kännykkää. Oli öitä pois ilmoittamatta, ei vastannut yhteydenottoihin. Lopulta ilmoitti, että tämä on sitten tässä.

Kyllä täytyy sanoa, että olen iloisempi, tasapainoisempi ja parempi äiti, kun ei tarvitse miettiä, missä mies luuhaa, heräillä aamuyöstä hänen kotiintuloihinsa tai miettiä aamulla, että missä hän on taas ollut yön. Tai itkeä sitä huutoa peloissaan. Väittäisin, että tasapainoinen ja rauhallinen ilmapiiri kotona on lapselle tärkeämpi kuin se, että vanhemmat ovat yhdessä, mutta isä räyhää ja äiti itkee ja on surullinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kenkilökohtaisesti sitä mieltä, että ero on lapsille huono asia aina. Ei siitä mihinkään pääse. Vaikka kuinka ajattelisi, että aikoo käyttäytyä hyvin miestään kohtaan, niin totuus on yleensä se että joko mies tai nainen on hankala osapuoli ja siinä vaiheessa kauniisti käyttäytymisen lupauksesta tulee vessapaperia.

Lapset kärsii aina. Miettii, että mitä teki väärin ja miksei ollut kykenevä korjaamaan tilannetta. Parisuhteen korjaus on lasten mielestä se kolmas vaihtoehto ja jos siitä vanhempi kieltäytyy niin nähdään se itsekkäänä vanhempana loppu elämän. Lasten näkökulmasta pieni teko, vaikka ei niistä ongelmista tiedetä kaikkea.

Puhun omasta näkökulmasta, mutta en tunne ketään erojyrän alle jäänyttä lasta, joka olisi säästynyt henkisiltä vahingoilta. Kaikista huolettavinta on että harva puhuu omasta rikkinäisestä perhetilanteesta. Kaikista pahimmat ongelmat on aiheutunut niille, joiden perheet ovat eronneet kun lapset ovat juuri menossa tai olleet yläasteella.

terv. 17v tyttö

Olen hiukan samaa mieltä, varsinkin tuosta kohdasta, että me päätimme että puhumme lapsille kauniisti exästä tai että erosimme ilman riitaa. Minullekin aina hoettiin, kuinka vanhemmat erosivat ilman riitaa. Joo, no niin se tavallaan menikin, ja varsinkin kun olin pieni he pitivät ihan kivaa ja kaunistakin yhteyttä käyden kahvilla (no isä lähinnä meillä, ei toisin päin, mutta kuitenkin), mutta silti äidin puheiden välistä ei voinut olla välittymättä se, että hän mitätöi isääni.

Äiti ei itse tätä varmaan edes tajua. Eikä osaa pitää pahana, koska "onhan totuus puhuttava". Sen syyn varjolla ajatuksen, ettei lapsen isää saa mollata voi vetää tosiaan vessasta alas. "Minä olen häneatä tätä mieltä". Ai? Ja senkö pitäisi lohduttaa minua, lasta? Ja kyllä äiti halusi ulottaa ajatuksensa kauemmaskin, kertoi, miten ne ja nekään eivät näe isää hyvänä.

Äitiä kyrsi minun hyvät välit isääni ja se, että minulle isä oli aina oikeudenmukainen hahmo lapsuudessani ja kun äiti koki toisin, niin se loukkasi häntä. Että joopa joo, saa olla aikamoinen pyhimys, että todella ei jyrää lapsen kokemuksia toisesta vanhemmasta. Ja pahin jyrähti käyntiin kun isä löysikin uuden, miettikää sitä että jos exänne tekee jotain teistä tosi loukkaavaa vaikkapa 5 vuoden päässä erosta niin vaikka kaikki olisikin mennyt siihen asti hyvin, niin sitten...

Jos lapset eron aikaan hyvin pieniä, niin siinä on vielä monta vuotta aikaa kun puheet heidän vanhemmastaan voivat heitä vahingoittaa.

Ja ne riidatkin käytiin sitten oikeasti vasta 13 vuotta eron jälkeen kun isä löysikin uuden.

3

Huomaatko ollenkaan, miten yleistät omat kokemuksesi koskemaan kaikkia?

Mä en hauku exääni. Ikinä. Ollenkaan. En.

Mä en sano lapsille "mielipiteitä" exästä, ellei ne ole positiivisia. Mä pidän exän uudesta naisesta ja me tullaan hyvin juttuun. Mun lapset saa puhua isästään hyvää, he saa ikävöidä ja rakastaa. He saa soittaa isälleen ja viettävät puolet ajasta tämän kanssa. En väheksy, en puhu alentuvasti.

Se, että sun äiti ei osannut hoitaa hommaa kunnolla ei tarkoita sitä, että kukaan muukaan ei voisi osata

Joo, no se on hyvä. Mutta halusin taas kerran huomauttaa, että ihmiset osaavat myös olla sokeita omalle käytökselleen ja varsinkin sen vaikutuksesta muihin olemme aina jonkinverran sokeita jos aivan tarkkoja ollaan, koska emme pääse muiden pään sisälle.

Haluan vain sanoa, että te, jotka sanotte eronne menneen hyvin ja että ette mollaa exäänne (enkä nyt puhu just sinusta vaan ihan yleisesti) niin katsokaakin tarkkaan, ettette vain huijaa siinä itseänne! Että olettehan varmasti sitä mitä sanotte olevanne.

Koska mun äiti ei tietenkään myönnä tai oikein käsitä olleensa tällainen. Niin mun on vähän vaikea uskoa suorilta jos joku sanoo, "etten mäkään oo". Mutta anteeksi, se ei ollut mitenkään henkilökohtaista ja johtuu vain minun omista kokemuksistani, ei siitä, että olisin havainnut sinussa juuri sellaista.

3

Lapselle on parempi olla rikkinäisestä kodista kuin asua sellaisesssa sanoo tohtori Phill ja minä olen kyllä täysin samaa mieltä, minun vanhempani ovat eroneet ja olen itsekin eronnut avoliitosta esikoisen isästä.

Samainen tohtori Phill sanoo myös että vanhempien parisuhde on lasten koti, sekin on mun mielestä täysin totta, sillä lapset oppivat juuri kotoa miten parisuhteessa ollaan ja eletään, miten puolisoa kohdellaan, ja jos lapset ovat katsoneet koko lapsuutensa huonoa parisuhdetta, on heidän todella vaikea koskaan itsekään saada hyvää parisuhdetta. Tiedän esimerkkejä tälläisistä perheistä, kun vanhempien olisi pitänyt erota, mutta eivät eronneet, tai erosivat ja palasivat takaisin monta kertaa...

Minä olen sitä mieltä että jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan, niin ei ole mitään syytä olla yhdessä, elämä on liian lyhyt siihen että kitkutetaan huonossa suhteessa, minä aikoinaan tuhlasin vuosia parhainta nuoruuttani, en usko että lapseni minua siitä koskaan kiittelee.

Minä oikeastaan haluaisin erota, mutta sitä tunnetta on kestänyt vasta pari vuotta ja en halua erota lasten takia, koska emme riitele. Toivon, että voisin muuttua koska minusta ongelmamme johtuvat minusta, mutta en osaa silti muuttua tuosta noin vain. Jos mieheni kerran jaksaa minua tällaisenakin niin olen sen heille tavallaan velkaa että koitan muuttua ettei meidän tarvitsis erota. En sitten tiedä millaisen mallin tämä antaa lapsillemme, he eivät tiedä puoliakaan siitä kamppailusta jota käyn pääni sisällä sen kanssa kuka oikein olen ja mitä haluan ja miten osaisin olla onnellinen nyt. Että miten se voi heitä siis vahingoittaa? En jaksa vain tehdä heidän kanssaan oikein mitään. Jaksaisin ehkä paremmin etä-äitinä. Mutta haluavatko he pirteän etä-äidin vai väsyneen, mutta laiskan läsnäoloäidin? En tiedä. Parasta olisi jos ratkaisisin mikä minua vaivaa, mutta jos osaisin olisin ratkaissut jo.

3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kenkilökohtaisesti sitä mieltä, että ero on lapsille huono asia aina. Ei siitä mihinkään pääse. Vaikka kuinka ajattelisi, että aikoo käyttäytyä hyvin miestään kohtaan, niin totuus on yleensä se että joko mies tai nainen on hankala osapuoli ja siinä vaiheessa kauniisti käyttäytymisen lupauksesta tulee vessapaperia.

Lapset kärsii aina. Miettii, että mitä teki väärin ja miksei ollut kykenevä korjaamaan tilannetta. Parisuhteen korjaus on lasten mielestä se kolmas vaihtoehto ja jos siitä vanhempi kieltäytyy niin nähdään se itsekkäänä vanhempana loppu elämän. Lasten näkökulmasta pieni teko, vaikka ei niistä ongelmista tiedetä kaikkea.

Puhun omasta näkökulmasta, mutta en tunne ketään erojyrän alle jäänyttä lasta, joka olisi säästynyt henkisiltä vahingoilta. Kaikista huolettavinta on että harva puhuu omasta rikkinäisestä perhetilanteesta. Kaikista pahimmat ongelmat on aiheutunut niille, joiden perheet ovat eronneet kun lapset ovat juuri menossa tai olleet yläasteella.

terv. 17v tyttö

Olen hiukan samaa mieltä, varsinkin tuosta kohdasta, että me päätimme että puhumme lapsille kauniisti exästä tai että erosimme ilman riitaa. Minullekin aina hoettiin, kuinka vanhemmat erosivat ilman riitaa. Joo, no niin se tavallaan menikin, ja varsinkin kun olin pieni he pitivät ihan kivaa ja kaunistakin yhteyttä käyden kahvilla (no isä lähinnä meillä, ei toisin päin, mutta kuitenkin), mutta silti äidin puheiden välistä ei voinut olla välittymättä se, että hän mitätöi isääni.

Äiti ei itse tätä varmaan edes tajua. Eikä osaa pitää pahana, koska "onhan totuus puhuttava". Sen syyn varjolla ajatuksen, ettei lapsen isää saa mollata voi vetää tosiaan vessasta alas. "Minä olen häneatä tätä mieltä". Ai? Ja senkö pitäisi lohduttaa minua, lasta? Ja kyllä äiti halusi ulottaa ajatuksensa kauemmaskin, kertoi, miten ne ja nekään eivät näe isää hyvänä.

Äitiä kyrsi minun hyvät välit isääni ja se, että minulle isä oli aina oikeudenmukainen hahmo lapsuudessani ja kun äiti koki toisin, niin se loukkasi häntä. Että joopa joo, saa olla aikamoinen pyhimys, että todella ei jyrää lapsen kokemuksia toisesta vanhemmasta. Ja pahin jyrähti käyntiin kun isä löysikin uuden, miettikää sitä että jos exänne tekee jotain teistä tosi loukkaavaa vaikkapa 5 vuoden päässä erosta niin vaikka kaikki olisikin mennyt siihen asti hyvin, niin sitten...

Jos lapset eron aikaan hyvin pieniä, niin siinä on vielä monta vuotta aikaa kun puheet heidän vanhemmastaan voivat heitä vahingoittaa.

Ja ne riidatkin käytiin sitten oikeasti vasta 13 vuotta eron jälkeen kun isä löysikin uuden.

3

Huomaatko ollenkaan, miten yleistät omat kokemuksesi koskemaan kaikkia?

Mä en hauku exääni. Ikinä. Ollenkaan. En.

Mä en sano lapsille "mielipiteitä" exästä, ellei ne ole positiivisia. Mä pidän exän uudesta naisesta ja me tullaan hyvin juttuun. Mun lapset saa puhua isästään hyvää, he saa ikävöidä ja rakastaa. He saa soittaa isälleen ja viettävät puolet ajasta tämän kanssa. En väheksy, en puhu alentuvasti.

Se, että sun äiti ei osannut hoitaa hommaa kunnolla ei tarkoita sitä, että kukaan muukaan ei voisi osata

Joo, no se on hyvä. Mutta halusin taas kerran huomauttaa, että ihmiset osaavat myös olla sokeita omalle käytökselleen ja varsinkin sen vaikutuksesta muihin olemme aina jonkinverran sokeita jos aivan tarkkoja ollaan, koska emme pääse muiden pään sisälle.

Haluan vain sanoa, että te, jotka sanotte eronne menneen hyvin ja että ette mollaa exäänne (enkä nyt puhu just sinusta vaan ihan yleisesti) niin katsokaakin tarkkaan, ettette vain huijaa siinä itseänne! Että olettehan varmasti sitä mitä sanotte olevanne.

Koska mun äiti ei tietenkään myönnä tai oikein käsitä olleensa tällainen. Niin mun on vähän vaikea uskoa suorilta jos joku sanoo, "etten mäkään oo". Mutta anteeksi, se ei ollut mitenkään henkilökohtaista ja johtuu vain minun omista kokemuksistani, ei siitä, että olisin havainnut sinussa juuri sellaista.

3

Itsellä ei ole kokemusta avioerolapsen asemasta. Mutta voin sanoa, että kyllä perheessä, jossa vanhemmat on yhdessäkin, tulee välillä sanomista. Äiti saattaa joskus puuskahtaa harmistuneena, kun isä tekee jotain ja päinvastoin.

Ei sellaista ihmissuhdetta olekaan, jossa aina olisi aurinkoista ja aina vaan ylistetään muita. Tosielämässä ihmissuhteet on ristiriitaisia. Vaikka kuinka rakastaa toista, niin kyllä toinen välillä myös ärsyttää. Eikä se ainakaan minun suhdettani kumpaankaan vanhempaan ole huonontanut, vaikka isä joskus jupisee, kun äiti ei olekaan tehnyt sitä tai äiti joskus tuhahtanut, kun isä tehnyt näin. Onhan sitä lapsenakin välillä sitä mieltä, että vanhempien jotkut tavat on tosi ärsyttäviä. Minusta tämä on ihan inhimillistä.

Esim isoäitini oli todella rakas ihminen minulle. Mutta hän ei ollut helppo ihminen ja usein oli niinkin, että hänen toimintansa jopa kiukutti ja välillä siitä tuli sanomista. Sellaista se on.

Laakson Lilja kirjoitti:

Lapselle on parempi olla rikkinäisestä kodista kuin asua sellaisesssa sanoo tohtori Phill ja minä olen kyllä täysin samaa mieltä, minun vanhempani ovat eroneet ja olen itsekin eronnut avoliitosta esikoisen isästä.

Samainen tohtori Phill sanoo myös että vanhempien parisuhde on lasten koti, sekin on mun mielestä täysin totta, sillä lapset oppivat juuri kotoa miten parisuhteessa ollaan ja eletään, miten puolisoa kohdellaan, ja jos lapset ovat katsoneet koko lapsuutensa huonoa parisuhdetta, on heidän todella vaikea koskaan itsekään saada hyvää parisuhdetta. Tiedän esimerkkejä tälläisistä perheistä, kun vanhempien olisi pitänyt erota, mutta eivät eronneet, tai erosivat ja palasivat takaisin monta kertaa...

Minä olen sitä mieltä että jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan, niin ei ole mitään syytä olla yhdessä, elämä on liian lyhyt siihen että kitkutetaan huonossa suhteessa, minä aikoinaan tuhlasin vuosia parhainta nuoruuttani, en usko että lapseni minua siitä koskaan kiittelee.

No, etpä sinäkään osannut tarjota lapsellesi ehjää liittoa, mutta ei se edes näytä ainua hetkauttavan. Tähänkö maailma on menossa, enää ei kuulu lapsia kasvattaa ydinperheessä? Hyvin harvoin nämä uusioperhekuviot ovat mitään onneloita. Varsinkaan lapsille, aikuisille eri asia, mutta lapsille. Kun on niitäkin lapsia, joita ei enää kukaan halua, kun molemmilla on jo uudet perheet uusien kanssa! Vanhan liiton lasta käy todella sääliksi, hän on ainoa, jonka perhe on siinä kuviossa hajonnut. Kuvottavan itsekästä unohtaa sellainen lapsi, jos hän sitten vähän kapinoikin. Aivan ymmärrettävästi, nimittäin.

3

En jaksa lukea ketjua, mutta siis lapsi voi niin hyvin kuin vanhempien parisuhde. Vaikka ette tappelisi lapsen aikana, lapsi kyllä aistii teistä huokuvan kireyden. Lapsen kuuluu saada kasvaa kodissa, joissa ilmapiiri on rakkauden ja naurun täyteinen. Olen 100% eron kannalla, jos vanhemmat ovat jo yrittäneet kaikkensa eikä sopua silti löydy. Tämä siis ammattimielipiteeni.

Tosin henk.koht. mielipide sama. Olen itse eroperheestä ja voin sanoa, että kyllä se ero oli suuri helpotus mulle ja siskolle. Olin ite tuollon 8v, kun virallinen ero astui voimaan, joten aika paljon jo ymmärsin asioita, vaikkei mitään ääneen sanottukaan. Äitini olisi halunnut eroa jo aiemmin, mutta isäni ei suostunut. Isäni oli (on varmasti vieläkin, mutta aikuisiällä en ole ollut enää missään tekemisissä) narsisti, joka vaikutti meihin kaikkiin negatiivisesti.

Ja juurikin tuo parisuhdemallin opettaminen lapsille, he kasvavat ihan vääristyneessä ympäristössä.

Jos/kun päädyt eroon, hoida se hyvin. Lasten aikana älä moiti toista vanhempaa, syyllistä tai mitään, puhu hänestä mahd. positiivisesti tai ainakin neutraalisti. Anna itsellesi ja lapsille tilaa ja aikaa surra ja vaikka kuinka kyllästyttäisi, vastaa lasten kysymyksiin niin monta kertaa, kuin niitä esitetään. Lapsille ei siis tarvi juurta jaksaen kertoa kaikista syistä, vaan selittää, että aikusten maailmassa on vaikeita asioita ja nyt äiti ja isä ei niistä pääse sopuun. Muista kertoa lapselle, että kumpikin rakastaa häntä todella paljon ja hän ei ole missään tapauksessa syy eroon. Älkää ikinä riidelkö lasten aikana huoltajuus yms asioista, lapset eivät saa ikinä olla pelinappulana erossa.

Toivottavasti näistä näkemyksistä ja neuvoista on apua ap! Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kenkilökohtaisesti sitä mieltä, että ero on lapsille huono asia aina. Ei siitä mihinkään pääse. Vaikka kuinka ajattelisi, että aikoo käyttäytyä hyvin miestään kohtaan, niin totuus on yleensä se että joko mies tai nainen on hankala osapuoli ja siinä vaiheessa kauniisti käyttäytymisen lupauksesta tulee vessapaperia.

Lapset kärsii aina. Miettii, että mitä teki väärin ja miksei ollut kykenevä korjaamaan tilannetta. Parisuhteen korjaus on lasten mielestä se kolmas vaihtoehto ja jos siitä vanhempi kieltäytyy niin nähdään se itsekkäänä vanhempana loppu elämän. Lasten näkökulmasta pieni teko, vaikka ei niistä ongelmista tiedetä kaikkea.

Puhun omasta näkökulmasta, mutta en tunne ketään erojyrän alle jäänyttä lasta, joka olisi säästynyt henkisiltä vahingoilta. Kaikista huolettavinta on että harva puhuu omasta rikkinäisestä perhetilanteesta. Kaikista pahimmat ongelmat on aiheutunut niille, joiden perheet ovat eronneet kun lapset ovat juuri menossa tai olleet yläasteella.

terv. 17v tyttö

Olen hiukan samaa mieltä, varsinkin tuosta kohdasta, että me päätimme että puhumme lapsille kauniisti exästä tai että erosimme ilman riitaa. Minullekin aina hoettiin, kuinka vanhemmat erosivat ilman riitaa. Joo, no niin se tavallaan menikin, ja varsinkin kun olin pieni he pitivät ihan kivaa ja kaunistakin yhteyttä käyden kahvilla (no isä lähinnä meillä, ei toisin päin, mutta kuitenkin), mutta silti äidin puheiden välistä ei voinut olla välittymättä se, että hän mitätöi isääni.

Äiti ei itse tätä varmaan edes tajua. Eikä osaa pitää pahana, koska "onhan totuus puhuttava". Sen syyn varjolla ajatuksen, ettei lapsen isää saa mollata voi vetää tosiaan vessasta alas. "Minä olen häneatä tätä mieltä". Ai? Ja senkö pitäisi lohduttaa minua, lasta? Ja kyllä äiti halusi ulottaa ajatuksensa kauemmaskin, kertoi, miten ne ja nekään eivät näe isää hyvänä.

Äitiä kyrsi minun hyvät välit isääni ja se, että minulle isä oli aina oikeudenmukainen hahmo lapsuudessani ja kun äiti koki toisin, niin se loukkasi häntä. Että joopa joo, saa olla aikamoinen pyhimys, että todella ei jyrää lapsen kokemuksia toisesta vanhemmasta. Ja pahin jyrähti käyntiin kun isä löysikin uuden, miettikää sitä että jos exänne tekee jotain teistä tosi loukkaavaa vaikkapa 5 vuoden päässä erosta niin vaikka kaikki olisikin mennyt siihen asti hyvin, niin sitten...

Jos lapset eron aikaan hyvin pieniä, niin siinä on vielä monta vuotta aikaa kun puheet heidän vanhemmastaan voivat heitä vahingoittaa.

Ja ne riidatkin käytiin sitten oikeasti vasta 13 vuotta eron jälkeen kun isä löysikin uuden.

3

Huomaatko ollenkaan, miten yleistät omat kokemuksesi koskemaan kaikkia?

Mä en hauku exääni. Ikinä. Ollenkaan. En.

Mä en sano lapsille "mielipiteitä" exästä, ellei ne ole positiivisia. Mä pidän exän uudesta naisesta ja me tullaan hyvin juttuun. Mun lapset saa puhua isästään hyvää, he saa ikävöidä ja rakastaa. He saa soittaa isälleen ja viettävät puolet ajasta tämän kanssa. En väheksy, en puhu alentuvasti.

Se, että sun äiti ei osannut hoitaa hommaa kunnolla ei tarkoita sitä, että kukaan muukaan ei voisi osata

Joo, no se on hyvä. Mutta halusin taas kerran huomauttaa, että ihmiset osaavat myös olla sokeita omalle käytökselleen ja varsinkin sen vaikutuksesta muihin olemme aina jonkinverran sokeita jos aivan tarkkoja ollaan, koska emme pääse muiden pään sisälle.

Haluan vain sanoa, että te, jotka sanotte eronne menneen hyvin ja että ette mollaa exäänne (enkä nyt puhu just sinusta vaan ihan yleisesti) niin katsokaakin tarkkaan, ettette vain huijaa siinä itseänne! Että olettehan varmasti sitä mitä sanotte olevanne.

Koska mun äiti ei tietenkään myönnä tai oikein käsitä olleensa tällainen. Niin mun on vähän vaikea uskoa suorilta jos joku sanoo, "etten mäkään oo". Mutta anteeksi, se ei ollut mitenkään henkilökohtaista ja johtuu vain minun omista kokemuksistani, ei siitä, että olisin havainnut sinussa juuri sellaista.

3

Itsellä ei ole kokemusta avioerolapsen asemasta. Mutta voin sanoa, että kyllä perheessä, jossa vanhemmat on yhdessäkin, tulee välillä sanomista. Äiti saattaa joskus puuskahtaa harmistuneena, kun isä tekee jotain ja päinvastoin.

Ei sellaista ihmissuhdetta olekaan, jossa aina olisi aurinkoista ja aina vaan ylistetään muita. Tosielämässä ihmissuhteet on ristiriitaisia. Vaikka kuinka rakastaa toista, niin kyllä toinen välillä myös ärsyttää. Eikä se ainakaan minun suhdettani kumpaankaan vanhempaan ole huonontanut, vaikka isä joskus jupisee, kun äiti ei olekaan tehnyt sitä tai äiti joskus tuhahtanut, kun isä tehnyt näin. Onhan sitä lapsenakin välillä sitä mieltä, että vanhempien jotkut tavat on tosi ärsyttäviä. Minusta tämä on ihan inhimillistä.

Esim isoäitini oli todella rakas ihminen minulle. Mutta hän ei ollut helppo ihminen ja usein oli niinkin, että hänen toimintansa jopa kiukutti ja välillä siitä tuli sanomista. Sellaista se on.

No se on eri asia, jos kyseinen haukuttava ei ole enää sen toisen kumppani. Kyllä minultakin on välillä päässyt ääneen moitetta lasten isästä lasten kuullen, mutta ehkä sen painoarvo on hiukan toinen, kun en ole jättänyt häntä? En tiedä. Minä en tätä tosiaan tiedä, kun en ole muistoissani koskaan ollut ydinperhelapsi.

3

Itse en ainakaan traumasoitunut vaikka olinkin vasta 9-vuotias. M22

Sitäpaitsi erolapselle helposti puhutaan exästä "sinun isänäsi". Eli sanoja irtaantuu haukuttavasta silläkin, ettei se ole edes minun ex-mieheni, (se isä, jonka minä sinulle valitsin, niin, ja nyt minä ihan oikeutan itseni kuitenkin haukkumaan häntä SINUN (mätämunan, taisit valita mädän isäsi ihan itse?) isänäsi) vaan se on tosiaan vaan SUN isä ja itsekin oot samaa paskasakkia sen kanssa! Nii! Tosiaan tuntuu riidassa vanhemman kanssa kun se moittiminen exästä alkaa, että vanhemman mukaan minä mätämuna olen valinnut sellaisen paskan vain hänen kiusakseen isäkseni.

3

Vierailija kirjoitti:

Sitäpaitsi erolapselle helposti puhutaan exästä "sinun isänäsi". Eli sanoja irtaantuu haukuttavasta silläkin, ettei se ole edes minun ex-mieheni, (se isä, jonka minä sinulle valitsin, niin, ja nyt minä ihan oikeutan itseni kuitenkin haukkumaan häntä SINUN (mätämunan, taisit valita mädän isäsi ihan itse?) isänäsi) vaan se on tosiaan vaan SUN isä ja itsekin oot samaa paskasakkia sen kanssa! Nii! Tosiaan tuntuu riidassa vanhemman kanssa kun se moittiminen exästä alkaa, että vanhemman mukaan minä mätämuna olen valinnut sellaisen paskan vain hänen kiusakseen isäkseni.

3

Kun siis sitä vanhempaa kiukuttaa se, että minä pidän isästäni ja hyväksyn hänet kokonaan ja vieläpä ymmärrän. Vanhempaa kiukuttaa se. Raivostuttaa. Kyllä äiti varmaan yritti pitää niitä tunteitaan sisällään, mutta ei jaksanut, ilmeisesti kun minä aloin ärsyttää häntä liikaa ihmisenä. Niin että todella hyvä itsetunto ja silleen on mulla, not. Isä ei ollut paikalla puolustamassa minua. Mutta ero ei ole tähän syypää, minun vanhempani nyt vain sattuivat olemaan tuommoisia. Jos isä olisi asunut meillä, niin ei olisi osannut ehkä sanoa mitään. Mutta ainakaan kaikki ei olisi kaatunut minun naamaani vaan olisi ollut yksi puskuri välissä.

Ei kaikki, joilla on ongelmia liitoissaan ne ongelmat johdu siitä liitosta. Ei ne silloin minnekään katoa, vaikka erotaan. Mutta lapset jäävät elämään niiden ongelmaisten aikuisten kanssa entistäkin yksinäisempinä. Sen vain sanon, vaikkei se keskustelun aloitukseen liittyisikään.

3

Ja siis minun molempien vanhempieni vanhemmat jo aikanaan olivat eronneet. Toisessa tapauksessa syynä oli alkoholismi tosin. Eli jo sieltä niitä ongelmia oli lie molemmilla, ei ehkä eron takia, mutta jos erottiin 50-60-luvulla, niin henkilöillä ei ole ollut kaikki ihan tasapainossa. Vaikka oltiin ns. hyvissä ammateissa.

3

Vierailija kirjoitti:

Laakson Lilja kirjoitti:

Lapselle on parempi olla rikkinäisestä kodista kuin asua sellaisesssa sanoo tohtori Phill ja minä olen kyllä täysin samaa mieltä, minun vanhempani ovat eroneet ja olen itsekin eronnut avoliitosta esikoisen isästä.

Samainen tohtori Phill sanoo myös että vanhempien parisuhde on lasten koti, sekin on mun mielestä täysin totta, sillä lapset oppivat juuri kotoa miten parisuhteessa ollaan ja eletään, miten puolisoa kohdellaan, ja jos lapset ovat katsoneet koko lapsuutensa huonoa parisuhdetta, on heidän todella vaikea koskaan itsekään saada hyvää parisuhdetta. Tiedän esimerkkejä tälläisistä perheistä, kun vanhempien olisi pitänyt erota, mutta eivät eronneet, tai erosivat ja palasivat takaisin monta kertaa...

Minä olen sitä mieltä että jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan, niin ei ole mitään syytä olla yhdessä, elämä on liian lyhyt siihen että kitkutetaan huonossa suhteessa, minä aikoinaan tuhlasin vuosia parhainta nuoruuttani, en usko että lapseni minua siitä koskaan kiittelee.

No, etpä sinäkään osannut tarjota lapsellesi ehjää liittoa, mutta ei se edes näytä ainua hetkauttavan. Tähänkö maailma on menossa, enää ei kuulu lapsia kasvattaa ydinperheessä? Hyvin harvoin nämä uusioperhekuviot ovat mitään onneloita. Varsinkaan lapsille, aikuisille eri asia, mutta lapsille. Kun on niitäkin lapsia, joita ei enää kukaan halua, kun molemmilla on jo uudet perheet uusien kanssa! Vanhan liiton lasta käy todella sääliksi, hän on ainoa, jonka perhe on siinä kuviossa hajonnut. Kuvottavan itsekästä unohtaa sellainen lapsi, jos hän sitten vähän kapinoikin. Aivan ymmärrettävästi, nimittäin.

3

Joo en, ja se on suurimpia murheita elämässäni ollut. Minun isäni on alkoholisti, ja äitini aina sanoi että älä koskaan ota juoppoa miestä. No mitä minä tein? Rakkauden kipeydessäni otin ensimmäisen miehen joka minut halusi, ja juoppo mikä juoppo, yritin ja yritin vuosia, nuori ja tyhmä kun olin luulin että rakkauteni parantaisi juopon, ja varsinkin kun se mies halusi olla hyvä isä, lupasi lopettaa juomisen kun vauva syntyy... Jonkin aikaa kuvittelin että en pärjää ilman miestä, rakastin häntä niin että tuntui että kuolen ilman, sitten lapsen myötä tajusin että minä olen vahva, yhtä vahva kuin äitini aikoinaan, ja pidän lapseni puolta, lapseni ei ole pakko katsoa isäänsä joka juo joka päivä, eikä ole pakko katsoa itkevää äitiään, vaan meillä molemmilla on oikeus normaaliin elämään ilman draamaa. Rakkauteni lastani kohtaan voitti läheisriippuvaisen suhteen mieheen. Ja onneksi löysin sitten kunnon miehen itselleni ja 15 vuotta ollaan oltu yhdessä, Lapseni on jo aikuinen ja on hyvin menestynyt elämässä, toivon että hänelle ei olisi tullut suurempaa henkistä vauriota.

Vaikka olin vain parivuotias kun mun vanhemmat erosivat, niin kyllä mulle on jäänyt henkisiä vaurioita siitä mitä mun vanhempien välillä tapahtui, vaikka en niitä edes muista. Juuri sellaiset tyttölapset joiden isä on ollut poissaoleva tai hylännyt tms. ovat vaarassa mennä yksiin kenen tahansa kanssa joka vaan huolii. Juuri niin minun kävi, isäpuoleni on onneksi hyvä mies, mutta silti oman isän piittaamattomuus on satuttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän ap:llä on ihan hyvät syyt erota. Kun äiti voi huonosti, koko perhe voi huonosti. Tietysti lapset toivoo,että vanhemmat saisivat korjattua välinsä, mutta siihen tarvitaan aina kaksi. Ja lapset kyllä tajuaa ja aistii perheen ilmapiirin, joka ei voi olla hyvä jos vanhemmilla tälläisiä ristiriitoja suhteessaan. Meillä tilanne vähän samanlainen vaikkakin lapset jo isoja. Toinen on ulkoistanut itsensä perheestä ja elelee kuin hotellissa ilman mitään vastuuta mihinkään normaaliin asiaan. Yhsin olen aina joutunut touhuamaan lasten kanssa . puolisolla on ollut omat menot. Koskaan ei käynyt lasten joulu-tai kevätjuhlissa puhumattakaan vanhempainilloista tai mistään muustakaan lapsia tai perhettä koskevia juttuja.  Ei käy kaupassa, ei osallistu pyykkihuoltoon, ei ruuan laittoon, ei siivoukseen, olla möllöttää vain omissa jutuissaan ja vääntäytyy välillä katsomaan onko ruoka tehty. Sitäkään ei syö muun perheen kanssa pöydässä vaan menee olohuoneeseen syömään ja katsomaan tv:tä. Jos yritän puhua asiasta, hän suutuu ja lähtee kävelemään.Eroa olen minäkin miettinyt, ennenkuin masennun tai katkeroidun kokonaan. Nyt kotona on paha ja vaikea olla, vaikka oikeasti olen iloinen ja vähään tyytyväinen.

Oikeesti?!?

Jos tarkoitat oonko oikeasti iloinen ja vähään tyytyväinen, niin joo. Nyt vaan alkaa jo keittää. Ja siitä tiedän,että olen alunperin iloinen luonne kun olen elänyt ilman tätä puolioakin aika pitkän elämän ja ollut silloin aika erilainen ihminen kuin mitä nyt olen. Voisi kliseisesti sanoa,että olen nyt varjo entisestä.

Laakson Lilja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laakson Lilja kirjoitti:

Lapselle on parempi olla rikkinäisestä kodista kuin asua sellaisesssa sanoo tohtori Phill ja minä olen kyllä täysin samaa mieltä, minun vanhempani ovat eroneet ja olen itsekin eronnut avoliitosta esikoisen isästä.

Samainen tohtori Phill sanoo myös että vanhempien parisuhde on lasten koti, sekin on mun mielestä täysin totta, sillä lapset oppivat juuri kotoa miten parisuhteessa ollaan ja eletään, miten puolisoa kohdellaan, ja jos lapset ovat katsoneet koko lapsuutensa huonoa parisuhdetta, on heidän todella vaikea koskaan itsekään saada hyvää parisuhdetta. Tiedän esimerkkejä tälläisistä perheistä, kun vanhempien olisi pitänyt erota, mutta eivät eronneet, tai erosivat ja palasivat takaisin monta kertaa...

Minä olen sitä mieltä että jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan, niin ei ole mitään syytä olla yhdessä, elämä on liian lyhyt siihen että kitkutetaan huonossa suhteessa, minä aikoinaan tuhlasin vuosia parhainta nuoruuttani, en usko että lapseni minua siitä koskaan kiittelee.

No, etpä sinäkään osannut tarjota lapsellesi ehjää liittoa, mutta ei se edes näytä ainua hetkauttavan. Tähänkö maailma on menossa, enää ei kuulu lapsia kasvattaa ydinperheessä? Hyvin harvoin nämä uusioperhekuviot ovat mitään onneloita. Varsinkaan lapsille, aikuisille eri asia, mutta lapsille. Kun on niitäkin lapsia, joita ei enää kukaan halua, kun molemmilla on jo uudet perheet uusien kanssa! Vanhan liiton lasta käy todella sääliksi, hän on ainoa, jonka perhe on siinä kuviossa hajonnut. Kuvottavan itsekästä unohtaa sellainen lapsi, jos hän sitten vähän kapinoikin. Aivan ymmärrettävästi, nimittäin.

3

Joo en, ja se on suurimpia murheita elämässäni ollut. Minun isäni on alkoholisti, ja äitini aina sanoi että älä koskaan ota juoppoa miestä. No mitä minä tein? Rakkauden kipeydessäni otin ensimmäisen miehen joka minut halusi, ja juoppo mikä juoppo, yritin ja yritin vuosia, nuori ja tyhmä kun olin luulin että rakkauteni parantaisi juopon, ja varsinkin kun se mies halusi olla hyvä isä, lupasi lopettaa juomisen kun vauva syntyy... Jonkin aikaa kuvittelin että en pärjää ilman miestä, rakastin häntä niin että tuntui että kuolen ilman, sitten lapsen myötä tajusin että minä olen vahva, yhtä vahva kuin äitini aikoinaan, ja pidän lapseni puolta, lapseni ei ole pakko katsoa isäänsä joka juo joka päivä, eikä ole pakko katsoa itkevää äitiään, vaan meillä molemmilla on oikeus normaaliin elämään ilman draamaa. Rakkauteni lastani kohtaan voitti läheisriippuvaisen suhteen mieheen. Ja onneksi löysin sitten kunnon miehen itselleni ja 15 vuotta ollaan oltu yhdessä, Lapseni on jo aikuinen ja on hyvin menestynyt elämässä, toivon että hänelle ei olisi tullut suurempaa henkistä vauriota.

Vaikka olin vain parivuotias kun mun vanhemmat erosivat, niin kyllä mulle on jäänyt henkisiä vaurioita siitä mitä mun vanhempien välillä tapahtui, vaikka en niitä edes muista. Juuri sellaiset tyttölapset joiden isä on ollut poissaoleva tai hylännyt tms. ovat vaarassa mennä yksiin kenen tahansa kanssa joka vaan huolii. Juuri niin minun kävi, isäpuoleni on onneksi hyvä mies, mutta silti oman isän piittaamattomuus on satuttanut.

Hei, kirjoituksesi koskettaa minua todella paljon. Olen miettinyt, mikä repisi minut irti läheisriippuvaisuudestani. Tarinani on oikeastaan päinvastainen kuin sinun, en ole juoppo, mutta olen tavallaan kuin tuo miehesi, jota koitit rakastaa. Koen, ettei minua rakasta kukaan, eivät edes omat lapseni. Jos joku meillä heidät saa pelastaa, niin se on minun mieheni.

Haluaisin olla vahva, mutta en ymmärrä, missä asiassa. Tavallaan tunnen, että olen helvetin vahva, mutta käytän sitä aivan väärin tai en ollenkaan. Mieheni ilmeisesti rakastaa minua, mutta en tunne sitä laisinkaan.

Mutta olen hyvin hyvin onnellinen aina kuullesani, että sinunkaltaisesi ihmiset ovat onnellisia. Siis jotka ovat tehneet omia päätöksiä ja omia ratkaisuja ja saaneet tavallaan "lentokoneen nousuun" eli oikaisseet miltei pilalle menneen elämän. Mahtavaa!

Kunpa vain jotain tapahtuisi, että minä en enää olisi se "juoppo osaamaton tai mikä lie itsetunnoton" puolisosi, vaan olisin joku, joka on onnellinen eikä kadu ihan kaikkea, mitä ikinä vain valitseekin. Tai sanot sinäkin surevasi, mutta tuskin kadut ja kuinka voisitkaan? Minulla on hyvä mies, miten mä EN katuisi jos tää epäonnistuu, koska mä olen se vikainen, miksei tää onnistuis. Huoooh, oon niin väsynyt kaikkeen. Mutta sun selviytymistarinasi piristi. Kiitos,

3