Lue keskustelun säännöt.
Hulluin/erikoisin sääntö, jonka tiedät jossain perheessä olevan?
Tästä oli keskustelu demi.fi:ssä joskus vuonna nakki ja kivi ja siellä sai hyvät naurut joten ajatettelin tehdä tännekin :)
Tämä ei ole omani mutta joku kirjoitti sinne että hänen tuttavaperheessään oli sellainen sääntö etteivät tytöt (teinejä) saaneet käyttää mitään hajusteita, siis edes deodoranttia. Syystä että vanhemmat eivät halunneet että he tutustuvat poikiin ja hyväntuoksuisena se onnistuisi helpommin :D
Kommentit (3002)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppilassa ei saa kiipeillä kivien päälle ettei sammalta irtoa.
Mulla on mökillä muutama iso kivi joiden päällä on paksu kerros kaunista sammalta. Olisin tosi vihainen jos joku menisi remuamaan kivien päälle ja tuhoaisi sammalen ja kauniin näkymän. Annan arvoa luonnolle ja ympäristölleni.
Mä olen tästä kanssa vähän samaa mieltä. Mun mielestä ihan verrattavissa siihen, että esim. kukkapenkkejä ei tallota. Kukatkin sentään voisi istuttaa uusiksi, mutta jonkun paksun sammalkerroksen takaisinkasvamiseen voi mennä vuosikymmeniä.
Joo, minä myös polttaisin käpyni, jos joku tuhoaisi mun kivikasan sammalet, vaivalla olen ne siihen siirtänyt ja saanut kasvamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun työkaverilla oli sääntö lapsilleen, että verhoihin ei saa koskea. Niitä ei saanut siirrellä ikkunan eteen vaan ne piti vaan roikkua paikallaan. Heti mylväisi että ei saa koskea verhoihin. Kertoi tätä siis minulle, en ole ollut näkemässä.
Suu auki kuuntelin, että mitä hittoa.
Ymmärrän jos kieltää ettei niissä saa roikkua, jos olisi roikuttu, mutta ettei saa edes koskea.
Meillä ei saa koskea verhoihin, olitko meillä? Syy tähän se, että vanhassa talossa ikkunalasien läpi tulee paljon enemmän kuumuutta ja kylmää ja verhot ovat ikkunoissa syystä, eivätkä vain koristeena, eri vuodenaikoina eri tavalla. On myös inhottavaa, kun verhoja vedellään miten sattuu, eikä sitten laiteta koskaan takaisin kuten kuuluu.
On myös niitä, jotka pelkästään esteettisistä syistä haluaa kieltää verhoihin koskemisen ja ymmärrän kyllä senkin, verhot ovat iso ja näkyvä osa sisustusta.
Meillä ei saa koskea verhoihin, koska olen asennellut ne niin kuin pitää, eikä ole mitään syytä vetää niitä ikkunan eteen. Verhot ovat osa sisustusta, kuin kehys ikkunalle. Luovat viihtyvyyttä ja hyvää tunnelmaa. Niihin ei kosketa!
Olet kyllä aivan kujalla, jos luulet, että verhojen tarkoitus on kehystää ikkunaa, eikä ole mitään syytä vetää niitä ikkunan eteen. No pitäähän jotkut lippalakkiakin väärinpäin päässään.
Verhot ovat osa sisustusta, eikä niihin kosketa, koska ne on aseteltu kehystämään ikkunaa. Valon määrää voi säädellä esim. kaihtimilla, ei niitä verhoja vedellä edestakaisin. Tuntuu ajatuksenakin ihan sopimattomalta, mutta makunsa kullakin.
Minusta kyllä näyttää kauniimmalta että on verhot ikkunan edessä kuin kaihtimet. Jos verhot ovat aina sivussa, niin niitä ei näe koskaan, vaikka on ehkä kalliilla rahalla ostettu.
Voihan ne verhot tietysti vaikka naulata seinään, jos niitä ei saa liikutella, mutta minusta tuo on kyllä outoa.
Kyllä meillä verhot näkyy, vaikka ja kun ne on aseteltu hyvin. Hirveän näköistä sellainen, että verhot repsottaa miten sattuu ja niitä revitään edestakaisin.
Verhohysteria. Vain AV:lla.
Olin tuo ensimmäisen verhokommentin kirjoittaja. "Verhot ovat osa sisustusta". Niin ovat, ja koti ja sen sisustus kuuluu minusta myös lapsille. Ei koti ole äidin oma näyttelytila tai museo.
Tämä verhoihin-koskemis-kielto menee samaan järjettömyyden kastiin kuin että jos sohvatyynyihin ei saisi koskea, sohvapöydälle ei laiteta mitään (paitsi siinä oleva kynttilä-käpy-hile-asetelma), lastenhuoneessa on vain kahta tai kolmea ankeaa väriä ja lelut eivät saa jäädä esille, leikkiä ei voi seuraavana päivänä jatkaa niiltä sijoiltaan, kun ne kerätään aina pois.
Kukin tavallaan, ja silti toisaalta, jostain syystä ottaa kauheasti päähän se että rajoitetaan ihan tavallisia asioita tekemästä. Kun lapset eivät saa omassa kodissaan olla kuin kotonaan. Eivät saa valita lempivärejä omaan huoneeseen esille, eivät saa istua sohvalla lötkönä kun tyynyt siirtyy. Pikkusieluista niuhottamista. Vaikea ymmärtää itsekään, miksi minua se ärsyttää, kun se ei kosketa omaa lapsuutta eikä omaa nykyistä kotiani.
Yhdessä toisessa perheessä tuli riitaa ja märinää lapsille siitä kun puristivat hammastahnatuubia väärin.
Minä en itse kestäisi asua sellaisen kanssa, joka niuhottaa verhoista, sohvatyynyistä tai hammastahnatuubista, ja sääliksi käy, kun lapsihan ei voi valita kenen kanssa asuu. On vain kestettävä neuroottiset kontrollifriikit.
Ja mä olen tuon toisen kommentin kirjoittaja, joka asuu vanhassa talossa, jossa isot antiikkiset ikkunat (joita ei tod. vaihdeta, koska a) hienot ja aidot ja b) järkyttävän kallista, koska en edes tiedä kuinka monta ikkunaa tässä talossa on, koska niitä on paljon - kymmeniä). Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää, että kesällä ohuet valkoiset verhot estävät auringon porottamista sisälle ja talvella paksut verhot pitävät lämpöä sisällä? Ei se tarkoita, etteikö niitä verhoja koskaan liikuteltaisi, vaan sitä että kun on sääntö, ettei verhoihin kosketa, niin ne ei unohdu sit auki vahingossa. Saattaahan se toki kuulostaa oudolta nipottamiselta sellaiselta, joka ei ymmärrä, että tällaisessa talossa ei voi elää kuin sika pellossa ja "mukavasti" kuin kaukolämmitteisessä kerrostalokopissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parhaan kaverin äidillä oli kumma sääntö, en tiedä onko enää: lemmikille ei saanut antaa ihmisen nimeä. En viittinyt sanoa, että meidän koiralla on ihmisen nimi, samoin sen aikaisilla kissoilla oli ihmisten nimet, toisella jopa sama nimi kuin parhaan kaverini isoveljellä :D
No en sitä tietenkään keneltäkään kiellä, mutta on se omaankin korvaan jotenkin erikoista, jos kissan nimi ois vaikka Pentti.
No mun mielestä taas on hirveän hauskaa kun kissoilla ja koirilla on tuollaisia nimiä. Just Pentti, Keijo, Irma, Seija tai joku muu keski-ikäinen nimi :D
Vierailija kirjoitti:
Olohuoneessa oli isän nojatuoli, jolla ei saanut istua kukaan muu kuin isä. Ei edes silloin kun meillä sattui olemaan vieraita ja istumapaikoista oli pulaa, silloin ei vieraatkaan saaneet siihen istua.
Isänne kärsi "Archie Bunker"-syndroomasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parhaan kaverin äidillä oli kumma sääntö, en tiedä onko enää: lemmikille ei saanut antaa ihmisen nimeä. En viittinyt sanoa, että meidän koiralla on ihmisen nimi, samoin sen aikaisilla kissoilla oli ihmisten nimet, toisella jopa sama nimi kuin parhaan kaverini isoveljellä :D
No en sitä tietenkään keneltäkään kiellä, mutta on se omaankin korvaan jotenkin erikoista, jos kissan nimi ois vaikka Pentti.
No mun mielestä taas on hirveän hauskaa kun kissoilla ja koirilla on tuollaisia nimiä. Just Pentti, Keijo, Irma, Seija tai joku muu keski-ikäinen nimi :D
__Keijoooo, tuleppas tänne, niin mennään ulos pissilleee
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Groundhog kirjoitti:
Niin, miksi olen kestänyt tätä jo 8 vuotta? No ehkä siksi, että mies on loistava ja huolehtivainen isä, tekee kotitöitä, huolehtii asioista yhdessä kanssani (en ole mieheni äiti), ei petä, ryyppää eikä katoa mökkiviikonlopuille kavereiden kanssa, jos lapsi sairastaa. Meillä on lisäksi yhteinen harrastus ja samanlainen huumorintaju.
Rajoittunut se perkule on, mutta en koskaan ole kuvitellutkaan löytäväni täydellistä miestä. Itsekään kun en täydellinen ole.
Joo mulla on myös mies, joka on tuota kaikkea olematta kuitenkaan nipottava kontrollifriikki ruoan tai aikataulujen suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun työkaverilla oli sääntö lapsilleen, että verhoihin ei saa koskea. Niitä ei saanut siirrellä ikkunan eteen vaan ne piti vaan roikkua paikallaan. Heti mylväisi että ei saa koskea verhoihin. Kertoi tätä siis minulle, en ole ollut näkemässä.
Suu auki kuuntelin, että mitä hittoa.
Ymmärrän jos kieltää ettei niissä saa roikkua, jos olisi roikuttu, mutta ettei saa edes koskea.
Meillä ei saa koskea verhoihin, olitko meillä? Syy tähän se, että vanhassa talossa ikkunalasien läpi tulee paljon enemmän kuumuutta ja kylmää ja verhot ovat ikkunoissa syystä, eivätkä vain koristeena, eri vuodenaikoina eri tavalla. On myös inhottavaa, kun verhoja vedellään miten sattuu, eikä sitten laiteta koskaan takaisin kuten kuuluu.
On myös niitä, jotka pelkästään esteettisistä syistä haluaa kieltää verhoihin koskemisen ja ymmärrän kyllä senkin, verhot ovat iso ja näkyvä osa sisustusta.
Meillä ei saa koskea verhoihin, koska olen asennellut ne niin kuin pitää, eikä ole mitään syytä vetää niitä ikkunan eteen. Verhot ovat osa sisustusta, kuin kehys ikkunalle. Luovat viihtyvyyttä ja hyvää tunnelmaa. Niihin ei kosketa!
Olet kyllä aivan kujalla, jos luulet, että verhojen tarkoitus on kehystää ikkunaa, eikä ole mitään syytä vetää niitä ikkunan eteen. No pitäähän jotkut lippalakkiakin väärinpäin päässään.
Verhot ovat osa sisustusta, eikä niihin kosketa, koska ne on aseteltu kehystämään ikkunaa. Valon määrää voi säädellä esim. kaihtimilla, ei niitä verhoja vedellä edestakaisin. Tuntuu ajatuksenakin ihan sopimattomalta, mutta makunsa kullakin.
Minusta kyllä näyttää kauniimmalta että on verhot ikkunan edessä kuin kaihtimet. Jos verhot ovat aina sivussa, niin niitä ei näe koskaan, vaikka on ehkä kalliilla rahalla ostettu.
Voihan ne verhot tietysti vaikka naulata seinään, jos niitä ei saa liikutella, mutta minusta tuo on kyllä outoa.
Kyllä meillä verhot näkyy, vaikka ja kun ne on aseteltu hyvin. Hirveän näköistä sellainen, että verhot repsottaa miten sattuu ja niitä revitään edestakaisin.
Verhohysteria. Vain AV:lla.
Olin tuo ensimmäisen verhokommentin kirjoittaja. "Verhot ovat osa sisustusta". Niin ovat, ja koti ja sen sisustus kuuluu minusta myös lapsille. Ei koti ole äidin oma näyttelytila tai museo.
Tämä verhoihin-koskemis-kielto menee samaan järjettömyyden kastiin kuin että jos sohvatyynyihin ei saisi koskea, sohvapöydälle ei laiteta mitään (paitsi siinä oleva kynttilä-käpy-hile-asetelma), lastenhuoneessa on vain kahta tai kolmea ankeaa väriä ja lelut eivät saa jäädä esille, leikkiä ei voi seuraavana päivänä jatkaa niiltä sijoiltaan, kun ne kerätään aina pois.
Kukin tavallaan, ja silti toisaalta, jostain syystä ottaa kauheasti päähän se että rajoitetaan ihan tavallisia asioita tekemästä. Kun lapset eivät saa omassa kodissaan olla kuin kotonaan. Eivät saa valita lempivärejä omaan huoneeseen esille, eivät saa istua sohvalla lötkönä kun tyynyt siirtyy. Pikkusieluista niuhottamista. Vaikea ymmärtää itsekään, miksi minua se ärsyttää, kun se ei kosketa omaa lapsuutta eikä omaa nykyistä kotiani.
Yhdessä toisessa perheessä tuli riitaa ja märinää lapsille siitä kun puristivat hammastahnatuubia väärin.
Minä en itse kestäisi asua sellaisen kanssa, joka niuhottaa verhoista, sohvatyynyistä tai hammastahnatuubista, ja sääliksi käy, kun lapsihan ei voi valita kenen kanssa asuu. On vain kestettävä neuroottiset kontrollifriikit.
Ja mä olen tuon toisen kommentin kirjoittaja, joka asuu vanhassa talossa, jossa isot antiikkiset ikkunat (joita ei tod. vaihdeta, koska a) hienot ja aidot ja b) järkyttävän kallista, koska en edes tiedä kuinka monta ikkunaa tässä talossa on, koska niitä on paljon - kymmeniä). Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää, että kesällä ohuet valkoiset verhot estävät auringon porottamista sisälle ja talvella paksut verhot pitävät lämpöä sisällä? Ei se tarkoita, etteikö niitä verhoja koskaan liikuteltaisi, vaan sitä että kun on sääntö, ettei verhoihin kosketa, niin ne ei unohdu sit auki vahingossa. Saattaahan se toki kuulostaa oudolta nipottamiselta sellaiselta, joka ei ymmärrä, että tällaisessa talossa ei voi elää kuin sika pellossa ja "mukavasti" kuin kaukolämmitteisessä kerrostalokopissa.
Tää alkuperäinen säännönkeksijä, se minun tuttavani, asui ihan tavallisessa uudessa talossa. Ei ollut mikään natinkia, natinkia -tyyppinen kartanoratkaisu, vaan ihan tavalliset vallilat ja pelkistettyä tyyliä.
Käsitän jos verhot ovat ainutlaatuiset, antiikkiset, joihin ei saa tulla sormista tahroja, kun sitä kangasta ei voi pestäkään.
Minun tuttavani ja 99% äideistä ei kuitenkaan sellaisia arvoverhoja omista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun työkaverilla oli sääntö lapsilleen, että verhoihin ei saa koskea. Niitä ei saanut siirrellä ikkunan eteen vaan ne piti vaan roikkua paikallaan. Heti mylväisi että ei saa koskea verhoihin. Kertoi tätä siis minulle, en ole ollut näkemässä.
Suu auki kuuntelin, että mitä hittoa.
Ymmärrän jos kieltää ettei niissä saa roikkua, jos olisi roikuttu, mutta ettei saa edes koskea.
Meillä ei saa koskea verhoihin, olitko meillä? Syy tähän se, että vanhassa talossa ikkunalasien läpi tulee paljon enemmän kuumuutta ja kylmää ja verhot ovat ikkunoissa syystä, eivätkä vain koristeena, eri vuodenaikoina eri tavalla. On myös inhottavaa, kun verhoja vedellään miten sattuu, eikä sitten laiteta koskaan takaisin kuten kuuluu.
On myös niitä, jotka pelkästään esteettisistä syistä haluaa kieltää verhoihin koskemisen ja ymmärrän kyllä senkin, verhot ovat iso ja näkyvä osa sisustusta.
Meillä ei saa koskea verhoihin, koska olen asennellut ne niin kuin pitää, eikä ole mitään syytä vetää niitä ikkunan eteen. Verhot ovat osa sisustusta, kuin kehys ikkunalle. Luovat viihtyvyyttä ja hyvää tunnelmaa. Niihin ei kosketa!
Olet kyllä aivan kujalla, jos luulet, että verhojen tarkoitus on kehystää ikkunaa, eikä ole mitään syytä vetää niitä ikkunan eteen. No pitäähän jotkut lippalakkiakin väärinpäin päässään.
Verhot ovat osa sisustusta, eikä niihin kosketa, koska ne on aseteltu kehystämään ikkunaa. Valon määrää voi säädellä esim. kaihtimilla, ei niitä verhoja vedellä edestakaisin. Tuntuu ajatuksenakin ihan sopimattomalta, mutta makunsa kullakin.
Minusta kyllä näyttää kauniimmalta että on verhot ikkunan edessä kuin kaihtimet. Jos verhot ovat aina sivussa, niin niitä ei näe koskaan, vaikka on ehkä kalliilla rahalla ostettu.
Voihan ne verhot tietysti vaikka naulata seinään, jos niitä ei saa liikutella, mutta minusta tuo on kyllä outoa.
Kyllä meillä verhot näkyy, vaikka ja kun ne on aseteltu hyvin. Hirveän näköistä sellainen, että verhot repsottaa miten sattuu ja niitä revitään edestakaisin.
Verhohysteria. Vain AV:lla.
Olin tuo ensimmäisen verhokommentin kirjoittaja. "Verhot ovat osa sisustusta". Niin ovat, ja koti ja sen sisustus kuuluu minusta myös lapsille. Ei koti ole äidin oma näyttelytila tai museo.
Tämä verhoihin-koskemis-kielto menee samaan järjettömyyden kastiin kuin että jos sohvatyynyihin ei saisi koskea, sohvapöydälle ei laiteta mitään (paitsi siinä oleva kynttilä-käpy-hile-asetelma), lastenhuoneessa on vain kahta tai kolmea ankeaa väriä ja lelut eivät saa jäädä esille, leikkiä ei voi seuraavana päivänä jatkaa niiltä sijoiltaan, kun ne kerätään aina pois.
Kukin tavallaan, ja silti toisaalta, jostain syystä ottaa kauheasti päähän se että rajoitetaan ihan tavallisia asioita tekemästä. Kun lapset eivät saa omassa kodissaan olla kuin kotonaan. Eivät saa valita lempivärejä omaan huoneeseen esille, eivät saa istua sohvalla lötkönä kun tyynyt siirtyy. Pikkusieluista niuhottamista. Vaikea ymmärtää itsekään, miksi minua se ärsyttää, kun se ei kosketa omaa lapsuutta eikä omaa nykyistä kotiani.
Yhdessä toisessa perheessä tuli riitaa ja märinää lapsille siitä kun puristivat hammastahnatuubia väärin.
Minä en itse kestäisi asua sellaisen kanssa, joka niuhottaa verhoista, sohvatyynyistä tai hammastahnatuubista, ja sääliksi käy, kun lapsihan ei voi valita kenen kanssa asuu. On vain kestettävä neuroottiset kontrollifriikit.
Ei meillä ole lapsia, jotka verhoissa roikkuvat. Miten lapset tuli yhdistettyä tähänkin asiaan? Voi, voi, kun lapset ei saa verhoissakaan roikkua.
Verhoissa roikkuminen ja verhoihin koskeminen onkin synonyymit, niinkö ajattelet? Lapset yhdistettiin tähän asiaan, koska lapsia oli kielletty koskemasta verhoihin.
Onko sinulla yleensäkin vaikeuksia ymmärtää lukemaasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naapurissa saatetaan ottaa vettä juomavedeksi tai ruuanlaittoon vessan hanasta mikä on minusta todella ällöttävää.
Samaa vetthän se on kuin keittiönhanasta tulevakin
Ehkä samaa vettä mutta hana täynnä kakka ja persebakteereita jotka tarttuvat siihen veteenkin.
Öö, teillä on tapana kakkata lavuaariin?? Vai jättää vessan allas pesemättä? Käyttäjä hampaat kun pesemässä keittiössä? Kyllä meillä ihan juomavettä otetaan vessan hanasta, samaa vettä se on ja ihan pestään kyllä allasta siinä missä keittiönkin allasta.
Voi pyhä yksinkertaisuus...
Ei tarvitse edes kakata altaaseen, kun hanaan jää epäpuhtauksia pelkästään kakka- ja pissabakteeristen käsien pesun yhteydessä, ja vettä vessan hanasta laskiessa ne kakkabakteerit tulee sitten mukaan juomaveteen.
Vaikka hanan pesisi ja desinfioisi joka päivä joka puolelta päältä, niin ei kai kukaan ala purkamaan ja desinfioimaan sitä hanan siivilää joka päivä, ja pesemään hanan sisustaa pulloharjalla? Mutta ne kakkabakteerit kyllä leviävät sinne hanan sisällekin puolestaan tosi kätevästi, kun käsiä pestessä siihen hanan päähän pääsevät siirtymään.
Missä hampaat pestään ettei tule kakkaa suuhun veden mukana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei saanut antaa kavereille välipalaa koulun jälkeen, jos tulivat meille leikkimään. Oltiin kyllä aika köyhiä, mutta se oli välillä hankalaa selittää kavereille, että syödään salaa yhdet leivät tai nopeasti, ennen kuin äiti tulee takaisin kotiin.
Tämä toimi myös toisinpäin, ettei saatu kavereiden luona syödä välipalaa tai päivällistä koulun jälkeen. Se olisi ollut epäkohteliasta, jos meistä aiheutuisi vaivaa kavereiden vanhemmille tms. Ei saa olla vaivoiksi, tämä vaatimattomuus piinaa mua nykyäänkin.
Ymmärrän että oltiin köyhiä (ruokaa oli kai jotenkin vähänlaisesti), eikä ole soveliasta olla vaivoiksi kun on kylässä, mutta muistan kyllä aika monet kerrat olleeni tosi nälkäinen kylässä tai että en kehdannut ite kotona syödä jos kaverikaan ei saa syödä.. En tiedä oliko se toisaalta jonkinlainen painonhallintakeino meitä lapsia kohtaan myös, mutta nyt aikuisena olemme kyllä kaikki ylipainoisia kun voimme syödä mitä/milloin haluamme, ehkä jäänyt traumoja nälästä lapsuudessa?
Yökyläilyt toki asia erikseen, silloin sai syödä puolin ja toisin.
Vierailija kirjoitti:
Lapsuudenystävällä oli erikseen koulu-, koti- ja pihavaatteet. Jos pihaleikeistä menimme hetkeksi sisälle, hänen piti vaihtaa vaatteet. Ja taas kun lähdettiin ulos, hän vaihtoi ulkovaatteet. Ymmärrän kyllä, että pihalta tulee vaatteissa likaa sisälle, mutta touhu vaikutti todella kummalliselta. Omassa kodissani ei ollut samanlaista vaaterumbaa, samoilla vaatteilla sai leikkiä ulkona ja tulla sohvalle istumaan. Mutta äitini ei ollutkaan kontrollifriikki.
Tämä oli aivan tavallista ja lähes kaikkien kavereidenikin perheessä sama sääntö vielä 90-luvullakin, 80-luvulla varmaan joka perheessä. Ei olisi huono tapa nykyäänkään olla erikseen koti- ja kouluvaatteet, saati pihavaatteet. Vaihtaahan aikuisetkin kotiin tullessa yleensä rennompiin ja pihatöihin ym. eri vaatteet. En tajua, millainen nykyajan uusavuttomuus ja ymmärtämättömyys saa ajattelemaan, että vaatteiden vaihtaminen tarkoituksen mukaan olisi outoa. Oudompaa minusta, että tästä tavasta on lasten kohdalla niin laajasti luovuttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaverin perheessä kaikkien lapsien piti mennä samaan aikaan nukkumaan eli kello 21.00. Silloin piti olla sängyssä hiljaa ja huoneista valot pois. Sama käsky koski kaikkia lapsia ikään katsomatta niin pitkään kuin he asuivat kotona. Kaverinikin joutui vielä 20-vuotiaana menemään siihen aikaan nukkumaan, vaikka oli jo täysi-ikäinen mutta asui vielä lapsuudenkodissa. Se kun oli heillä lasten nukkumaanmenoaika. Niin oli myös lomilla, silloinkaan siitä ei lipsuttu.
Mitä sitten? Meillä on tuo sääntö arkena myös. Minä joudun heräämään aamulla klo 5, että ehdin käyttää koirat ulkona ja mennä töihin seitsemäksi, kun ei satu työpaikka olemaan kodin vieressä. Mieheni heräilee yleensä noin 5.30. Meillä ei katsota TV:tä enää klo 21 jälkeen ja jokaisen on hoidettava hampaidenpesut ja vessakäynnit ennen sitå. Teini (15 v.) myös menee omaan huoneeseen klo 21 mennessä ja on hiljaa. Joskus lukee sängyssä kirjaa, joskus menee suoraan nukkumaan. Viikonloppuisin saa valvoa noin yhteentoista. Minä en unirytmiin pistä ihan sekaisin edes viikonloppuna. Teini tietää, että jos tuo kaverin yökylään, silloinkin on hiljaisuus klo 23. Lomilla myös.
Tuota on varmaan vaikeaa ymmärtää heidän, jotka saa aamulla nukkua klo 7 asti. Silloinhan se riittää, että asunto hiljenee klo 23 ja silti jää 8 tuntia aikaa unelle. Ei meilläkään lapsuudenkodissa myöhään valvottu. Äiti oli leipomossa töissä ja työt alkoi viideltä. Äiti heräsi neljältä. Isä lähti tehtaaseen kävelemään kuudelta ja herätti silloin kouluun lähtijät.
On siitä jäänyt se hyvä puoli, että nyt aikuisenakin käyn usein pyöräilemässä, kävelemässä tai kuntosalilla yleensä ennen työpäivää. Tänäänkin olin metsässä kävelemässä klo 5-6.30, aivan ihana ilma. Luultavasti menen illalla sänkyyn klo 21 mennessä, kun alkaa väsyttää. Mieheni valvoo pidempään. Hän tänäkin aamuna nousi sängystä vasta kahdeksalta.
On kamalaa, että jotkut joutuvat heräämään töihin klo 4 aamulla, vielä jonnekin leipomoon, koko ikänsä jos tuommoista tekisi, niin tuntuisi varmaan jälkeenpäin vanhana, että elämä on mennyt hukkaan. Tai jos elämänsä tehtaassa uurastaisi, onneksi tehtaissa sentään on välillä lomautuksia ja lama aikoja, jolloin ihmiset saavat levätä. Monet ihmiset suostuvat vielä nykyäänkin kaiken maailman turhauttaviin hommiin...joissa lähtee loppujen lopuksi järki. Tämä ei tähän liity muuten kuin, että ehkä vanhempina on monesti juuri näitä järjen melkein menettäneitä, jotka sitten keksii näitä älyttömiä sääntöjä.
Miksi tämä nyt meni niin tunteisiin? Yhtä lailla voisi väittää että elämä menee ohi, jos nukkuu aamuisin yhdeksään tai kymmeneen, kun voisi herätä viideltä tai kuudelta. Osa ihmisistä on luonnostaankin aamuvirkkuja. Get over it. Vai oletko kateellinen?
No niinhän jotkut aamuvirkut ajattelevat. Oma äitini on sitä mieltä että päivä on pilalla, jos herää vasta kello 10. Minusta taas ilta on pilalla jos pitää mennä nukkumaan kello 21. Näissä asioissa ollaan erilaisia ja onneksi on olemassa myös työpaikkoja, joissa tehdään työt iltaisin.
Sitten on tällaisia kummajaisia kuin minä, että pärjäämme oikeasti 4-5 tunnin yöunilla ja jaksamme porskuttaa. Joskus hurjan väsyneenä saatan nukkua 6 tuntia. Se on oikeasti vähän veemäistä sekä mulle, että muille, kun menen viimeisenä nukkumaan ja herään ensimmäisenä pirteänä puuhaileen. Onhan se ärsyttävää, kun itse herää viikonloppunakin kuudelta tai aikaisemmin, mut muut uinuvat 10-12 saakka. Annan tosin kyllä kaikkien nukkua rauhassa, koska ymmärrän, etteivät muut jaksa yhtä vähällä unella.
Kofeiinia heräät ryystämään. Sen vuoksi nouset niin aikaisin. Teeppä palvelus muille ja jätä se päihde viikoksi. Näin alkuun.
Seurustelin vähän aikaa itseni ikäisen (vähän alle nelikymppisiä silloin) miehen kanssa, joka ei vielä silloiseen ikäänsä mennessä ollut koskaan lapsuudenkodissa aikuisena vieraillessaankaan avannut itse kotinsa jääkaappia ja ottanut sieltä itse syötävää tai tehnyt itselleen siellä välipalaa tms. Hänen äitinsä on aina huolehtinut hänen aterioistaan ja passannut kaiken lautaselle ja pöytään, voidellut leivätkin. Hän oli siksi hyvin järkyttynyt siitä, että annoin lasteni käydä itse jääkaapilla, tehdä itselleen aamu- ja välipalaa ja annostella itse ruokansa lautasilleen. Olin hänen mielestään huono äiti tämän vuoksi. Hän toki kysyi vähän kaikkeen muuhunkin vanhempiensa mielipiteen, luvan tai hyväksynnän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kasari kirjoitti:
80-luvun lapsi ja meilläkin kaverit odotti sen aikaa, kun oli ruoka. Se ei minusta ollut omituista, koska harvemmin kaverinkaan luona tarjottiin mitään satunnaista leivonnaista suurempaa. Outoa sen sijaan oli se, että kun äiti huusi pihalta syömään, niin ei saanut kysyä mitä oli ruokana, jotta naapurit tai kaverit ei kuule. Jos kysyi, äiti keksi aina jonkin "hienon" ruuan, kuten karjalanpaistia ja perunamuusia.
Kesällä meidän pihalla ei saanut naapurien lasten kanssa pelata pallo paikalla -peliä, koska nurmikko olisi kärsinyt.
Jouluaattona oli aamusauna. Joulukinkku syötiin lämpinämä. Nämä olivat itselle ihan normikauraa, kunnes teini-iässä älysin, että monet syö kinkkunsa kylmänä.
Paras erikoinen sääntö oli se, että kaikki 5-henkisessä perheessä antoivat joululahjoja toisilleen.
Mua ärsyttää jos lapset kyselee mitä ruoaksi ja nurisee siitä, siks ei tarvitse kysellä. Meillä syödään myös kinkku lämpimänä ja kaikki 10 perheenjäsentä antavat lahjoja toisilleen, plus lisäksi sedät, tädit ja isovanhemmat ovat joulunvietossa mukana ja heille annetaan lahjoja myös, sekä saadaan lahjoja. Siitäpä voi laskea, kuin hemmetin vino pino meillä aina niitä lahjoja on, vaikka aina vannotaan, että "tänä vuonna ei sit osteta paljon".
Meillä oli lapsuudessa myös paljon ruokaan liittyviä sääntöjä ja erinäisiä outouksia. tässä muutamia: lämpimän ruuan kanssa juodaan aina maitoa. myös laktoosi-intolerantikot, kuten allekirjoittanut. tämä tarkoitti sen makean tiiliskivi hylamaidon tulleen todella tutuksi, nyt aikuisena en voi kuvitellakaan juovani lasillista maitoa. meillä piti myös valita laittaako leivän päälle juustoa vai leikkelettä, lisäksi sai kyllä laittaa kurkkua tms vihannesta. jokainen valmistettu ateria syötiin loppuun, tämä tarkoitti siis päivällisiä ym siten, että esimerkiksi kalasoppakattila syötiin tyhjäksi perheen kesken eikä jätetty seuraavalle päivälle tms, eikä plydästä nousta ennenkuin kaikki on syöty. meillä syötiin tosi usein jotain possusuikale kastiketta, ja mulla on aina ollut vaikeuksia syödä kokolihaa, joten välillä nuo pöydässä istuttamiset saattoi kestää yli tunnin kun väkisin yrittää jauhaa jotain harmaaksi massaksi muuttunutta lihapalaa suussaan. ei muuten syödä nykyään juurikaan kokolihaa... myös koulun jälkeen kotiin tullessa sai syödä yhden valitsemansa välipalan, tyyliin voileivän, karjalanpiirakan, lihapiirakan ja myöhemmin mikrohampparin/hodarin tmv. ei muuten ongelmaa, mutta ruoka-aika oli kotona kuudelta, ja joskus jos pääsi vaikka yhdeltä kotiin, venyi syömättömät ajat aika pitkiksi. tätä teen edelleen, tavallaan huomaamattani "paastoan" ja pidän pitkiä välejä ateroiden välillä.
erikoisia sääntöjä liittyi myös rahaan. minulla ei esimerkiksi ollut lupaa säästää omatoimisesti, tyyliin keräämällä pulloja ja muuta vastaavaa. olin näin kuitenkin kielloista huolimatta tehnyt ja mulla oli varmaan 5-vuotiaasta lähtien "omat rahat" joiden koko määrää en ikinä kertonut vanhemmille tai sisaruksille. teini-iässä sitä rahaa oli kertynyt pari tonnia, ja kun ilmoitin hankkivani rahoilla mopon niin siitä vasta riita tuli. onneksi olin piilottanut rahat, sillä myöhemmin on käynyt ilmi että vanhemmat ovat käyttäneet mm. sukulaisilta saatuja joulu/synttärirahoja meidän lasten säästötileiltä (tilit oli, ja sinne laitettiin kaikki raha mitä esimerkiksi lahjaksi tai kesätöistä saatiin, pesämunaksi omilleen muuttoa varten, eikä puhettakaan että mitään itse tienaamiakaan rahoja saisi käyttää mihinkään haluamaansa, ikinä.) tästä kaikesta on kyllä jäänyt se, etten edelleenkään osaa suhtautua rahaan järkevästi, ja käytän rahaa aika välinpitämättömästi. toinen rahaan liittyvä juttu oli se, että en itse saanut lainata rahaa kellekään enkä keneltäkään. vaikka tilanne oli se, että itselläni oli rahaa kotona ihan riittävästi, ja oli vaikka kaverin kanssa uimarannalla, niin en voinut kaverilta lainata jäätelörahaa tai toisinpäin, lainata kaverille. me ei saatu myöskään osallistus mihinkään vaihteluun, ysärillä oli aika paljon tämmöistä (pokemon kortit, lätkä/koris/jalkapallokortit, gogosit ym). tätä en kyllä vieläkään ihan käsitä että miksi.
Vierailija kirjoitti:
Siskoni ja minun piti 11-vuotiaasta asti pestä itse omat pyykkimme ja osallistua ruuanlaittoon. Sinällään ihan ok, mutta tuntui epäreilulta, kun äiti silti pesi isän ja veljien pyykit, eikä veljien tarvinnut pestä perunoita tai tehdä ruokaa. Tiskivuorot oli kaikille, koska äiti kieltäytyi tiskikoneen hankkimisesta, sillä isä oli joskus nuorena ostanut omalle äidillleen tiskikoneen kesätyörahoistaan, koska tällä oli pesuaineallergia. Äiti oli siis anopille takautuvasti kateellinen.
Isoveljeni vaimolla on ollut kova työ opettaa miehensä osallistumaan ruuanlaittoon ja pyykinpesuun. Pikkuveljen vaimolla on ollut helpompaa, koska siskon kanssa tietysti pakotettiin pikkuveli kotitöihin, kun olimme loputtomasti lapsenvahteina.
Meillä pesee kaikki omat pyykkinsä, ovat pesseet 10-vuotiaasta alkaen. Helpointa ikinä. Kuin myös on kaikilla tiskivuorot (tiskikoneella) ja osallistuvat ruoanlaittoon ja muihinkin kotitöihin. Mistä lähtien tämä on ollut outoa? Ihan peruskauraa, joka pitäisi olla pakollista joka perheessä, niin paljon totaalisen uusavuttomia nykyään on.
Ja mitä tulee noihin jakoihin tytöt/pojat, niin ok-talossa (ja maalla) on raskaitakin hommia, jotka yksinkertaisesti sopii paremmin riuskalle teinipojalle kuin sirolle teinitytölle. Kyllä meilläkin siis jaetaan töitä kunkin fyysisen voiman ja jaksamisen mukaan ja tytöt saavat vaikka leipoa sen sijaan, että kaivaisivat pihalla rautalapiolla istutuskuoppia. Eikä meillä ketään näihin hommiin pakoteta tai rangaista jollei osallistuta.. pienellä paheksunnalla siitä selviää. Useimmiten ovat kaikki osallistumassa kuitenkin ja ihan vapaaehtoisesti.
Meilläkin oli koti- ja kouluvaatteet erikseen. Vaatteet piti vaihtaa koulun jälkeen rennompiin/kulahtaneempiin. Niillä sai sitten kyllä olla pihallakin.
Mun mielestä se oli kyllä hyvä tapa, ei mennyt ne hyvät vaatteet ihan pilalle pian ostamisen jälkeen, vaan ne siistit farkut ja coolit paidat pysyi hyvänä koulussa. Kotona/pihalla sitten rymyttiin milloin missäkin sisarusten vanhoissa rytkyissä.
Aion ehkä ottaa saman tavan omien lasteni kanssa, että ei sitten mene ne hienot/siistit vaatteet rikki jos niillä rymytään jossain ojassa.
Vierailija kirjoitti:
Ei saanut kysyä mitä ruokaa on tai mitä ruoka sisältää. Jos kysyi, vastaukseksi tuli "myrkkyä". Tuo oli siis vitsi, heh heh.
Kysely tulkittiin nirsoudeksi ja närppimiseksi ja sen merkiksi, että ruoka on epäilyttävän näköistä eikä se kelpaa. Missään nimessä kyse ei voinut olla esim uteliaisuudesta.
Joo, minä vastaan "pikkukiviä ja kuravelliä" tai vaikka "kakkaa tikunnokassa". Saa sitä toki itse omilla silmillään havannoida, mitä ruokaa olen tekemässä, mut kyselijöille en vastaa.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on sellainen sääntö, että lettuja ei syödä ennen kuin kaikki on paistettu. Paistajana mua ärsyttää, jos se lettupino ei kasva vaan siitä tullaan hakemaan sitä mukaa kun valmistuu :)
Siis onko pointti letuissa vain saada niistä iso pino vai että ne maistuvat lämpöisinä perheelle?
Tämä on kyllä totta, on jo nykyään älytelkkareissa ja hybriditelkkareissa käytössä kohdennettu mainonta ja niiden katsojaseuranta.