Mitenköhän sitä taas selviäisi joulusta

Yök mikä ihminen, miksi edes luin ketjua. Toivottavasti miehesi jättää sinut ja vie lapset mukanaan. 

Oikein hyvää joulua.

Vierailija kirjoitti:

Ajattele asiaa positiivisesti , vielä  pari kolme päivää kun jaksat tänne naputella niin joulu on ohi ja voit alkaa valittamaan jostain muusta ei-palkitsevasta-mutta-muka-pakollisesta esim. juhannuksesta , joka sekin lienee äitisi pahantahdon ilmentymä.

vrt. Ensimmäinen viestisi  (n. 3 vrk sitten ) " mulla ei ole joulumieltä lainkaan, eikä kiinnosta toisten joulua laittaa."

Nyt pitäis saada lapset nukkumaan :( Ihan mahdoton tehtävä. Hoitaa pahastumatta, siis.

Ap

Katson kyllä, että isäni sai rusinat pullasta -vanhemmuuden. En tajua, kuka haluaa olla lähivanhempi. Ellei tietysti se toinen ole joku ihan tuuba.

Ap

Tää on jo provo. Ei kukaan voi olla noin läpeensä negatiivinen oikeasti.

Lapset ei tee mitään pyytämällä kerralla. Minusta se on töykeää. Pahoitan mieleni _omien lasteni kanssa_, (pidän sitä heikkoutena tms.), haluan vain pakoon. Mies ei ymmärrä, kaikkihan on niin hyvin. Hän jaksaa veivata, puljata, odotella. Tietty mun pitäis nyt yhtenä iltana jaksaa. Menee se aika ihan hukkaan. Tosin niinhän se menee täälläkin, paitsi ei siinä mielessä, että täällä oppii asioita. Mitä mä opin lasten laittamisesta unilleen? Noin niin kuin elämän suhteen?

Ap

Voima olkoon kanssasi, ei voi muuta sanoa pelle.

AP, äitisi oli narsisti, ja olet joko perinyt saman sairauden, tai ns. "kirppuja". Sinut kasvatettiin malliin jossa sinulla on arvoa vain silloin, kun äitisi sen sinulle soi. Yleensä silloin, kun äitisi koki, että hänen tarpeensa ovat olleet tarpeeksi etusijalla. Oletan, että joskus ei riittänyt vaikka kaikkesi teit - äiti löysi aina jotain vikaa sinussa, ja ilmaisi sen selvästi. Väitti että olit kelpaamaton tahallasi, kiittämätön ja laiska lapsi joka vihaa äitiään? Ja ulkopuolisille näytti täydelliseltä äidiltä?

Sanoit, että käy terapiassa. Oletko kertonut siellä tästä kyvyttömyydestäsi asettua muiden päähän, tai siitä, ettet pitkään ymmärtänyt, että muilla ihmisillä on oma sisäinen maailmansa? Terve tuo suhtautumisesi muihin ihmisiin ei ole, mutta jos kyse on opitusta kaavasta (äitisi opetti, että vain oma itse on relevantti), siitä voi terapian avulla päästä eroon. Jos haluat. Myös lapsuustraumojen läpikäynti voi auttaa masennuksen suhteen, koska tällä hetkellä tunnut heiluvan ahdistavassa tilassa, missä sinulla samaan aikaan ei ole mitään arvoa, ja toisaalta on enemmän arvoa kuin muilla.

No en ole siitä puhunut, kun se on niin tuore oivallus ja tänään oli muita asioita. Mutta varmaan otan senkin esiin joskus, mutta lähinnä se on mielestäni hyvä havainto itselleni, koska sen havainnon kautta minun ei tarvitse myöskään suhtautua muiden arvosteluun niin murhaavasti, kun ymmärrän, etteivät he välttämättä yritäkään saada minua ajattelemaan samoin kuin he ajattelevat, vaan heidän puheensa on heidän muodostamansa näkemys minusta. Tämä koskisi myös äitiäni. Tai jos äiti luuleekin yrittävänsä saada minua ajattelemaan kuin hän, niin mun ei tarvitse noudattaa sellaista äidin neuvoa, koska se on ainoastaan äidin ajatus minusta ja hän ei valitettavasti ole tutustunut minuun minuna.

Ap

Tässä kirjoituksessa eivät täsmää asiat. Ap on trolli, tai hänellä on joku vakavampi diagnoosi kuin masennus. Hän väittää että äitinsä olisi saanut hänet uskomaan arvottomuuteensa, mutta kaikesta mitä hän kirjoittaa tulee julki vain itsekkkyys ja paremminkin itsensä korottaminen ja muiden syyllistäminen ihan kaikesta ja oma vastuuttomuus. Ap on ehkä vauvan kipein hahmo mieleltään. Ammattivalittajan alter ego, joka näkee vikoja vain muissa ja on vastuuton ja kykenemätön antamaan muille mitään. Jauhaa samaa vuositolkulla.

Miksi olet edes tehnyt lapsia?

Yli 20 vuotta erilaisia hoitoja

Taitaa olla menetetty tapaus

Suosittelen muuttamista omaan asuntoon. Ehkä seuraava sukupolvi voi vielä pelastua.

Eniten ihmettelen, ettei ap osaa kuvitella itseään lastensa asemaan. Samalla valittaa omista lapsuuden kokemuksistaan. Ja itse pakottaa lapsensa koko kemaan kammottavaa kohtelua

Vierailija kirjoitti:

Tässä kirjoituksessa eivät täsmää asiat. Ap on trolli, tai hänellä on joku vakavampi diagnoosi kuin masennus. Hän väittää että äitinsä olisi saanut hänet uskomaan arvottomuuteensa, mutta kaikesta mitä hän kirjoittaa tulee julki vain itsekkkyys ja paremminkin itsensä korottaminen ja muiden syyllistäminen ihan kaikesta ja oma vastuuttomuus. Ap on ehkä vauvan kipein hahmo mieleltään. Ammattivalittajan alter ego, joka näkee vikoja vain muissa ja on vastuuton ja kykenemätön antamaan muille mitään. Jauhaa samaa vuositolkulla.

Et tunne psykologiaa... Eniten itseään korottavat sisäisesti itsensä arvottomiksi tuntevat...

Ap

Vierailija kirjoitti:

Miksi olet edes tehnyt lapsia?

Mun elämä näytti erilaiselta ennen perhe-elämää. Mun omat asiani olivat enemmän mulla hanskassa. Vaikkakin oli masennusta kyllä ollut ja pohdin, että voinko olla (hyvä) äiti. En halunnut olla ilkeä lapsille.

Minut on yllättänyt vanhemmuudessa moooonta asiaa. Alkaen ihan siitä, miten parisuhde muuttui. Miehelle nuo lapset ovat kovin tärkeitä ja hyvä on, että ovat. Mutta aloin kokea, että jään yksin etc.

Lapset eivät myöskään "halunneet" tai ymmärtäneetkään olla just sellaisia kullannuppuja, kuin olin kuvitellut, että lapset on, jos heille ei huudeta tai odoteta aikuimaista käytöstä. Siinä meni itseltä pasmat sekaisin miten ollaankaan vanhempi, rakentava vanhempi. Sitten vielä on tullut muitakin minääni vaikuttavia muutosjuttuja, (jopa positiivisia, miksi onkin outoa, että seuraa kriisi) joiden takia mietin jopa, että en oiskaan halunnut valintojani enää valita. Sellainen masentaa.

Eli valitsin perheen osin siksi, kun ajattelin, etten enää muutakaan voi elämältä saada. Siis uraa, matkustelua, itsetuntoa, miestä, jota kohtaan tunnen intohimoa jne. Sitten on sattunut yksi tai kaksi asiaa, joiden valossa nämä näyttivätkin olevan kuin tarjolla. Mutta minä en enää voinut niitä valita kun oli jo perhe. Aloin olla tyytymätön jne. Vaikka tiedän, että se on kiittämätöntä. Siitä on seurannut kaikenlaista raivoa, sisäistä ja ulkoista. En siis aina osaa olla hiljaa, vaan huudan tuskaani pihalle :( Se "siivoamattomuusketju", (vaikka itselle sen aihe oli aivan muu), onhan se raskasta, kun kotonaan on sotkuisempaa kuin haluaisi eikä ole enää kyennyt pitämään siivousta yllä ja on luovuttanut. Ja vielä jättänyt kaiken paskan kumppanille, (joka käsittämätöntä kyllä on tehnyt minkä voi ilman katkeruutta mulle.) Kyllä sitä tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi. Sitten ihmiset vaan alleviivaa sitä mun naamaan, siinä ketjussa. Raivostuin.

Ap

Ja siis lapsia halusin siksi, että kuvittelin, että lapset tekevät onnellisiksi, kun sitä kuitenkin niin sanotaan. Ja että jotenkin mystisellä tavalla, kun on lapsia, niin osaa heitä rakastaa. Jne.

Noh... Ainakin mulle se ei ollutkaan niin vaan kaikki pitää opetella ja sekin vituttaa. Luulin että mulla ois parempaakin tekemistä elämässä, mutta ehkä mulla ei sit ookaan. En tiedä

Ap

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei tee mitään pyytämällä kerralla. Minusta se on töykeää. Pahoitan mieleni _omien lasteni kanssa_, (pidän sitä heikkoutena tms.), haluan vain pakoon. Mies ei ymmärrä, kaikkihan on niin hyvin. Hän jaksaa veivata, puljata, odotella. Tietty mun pitäis nyt yhtenä iltana jaksaa. Menee se aika ihan hukkaan. Tosin niinhän se menee täälläkin, paitsi ei siinä mielessä, että täällä oppii asioita. Mitä mä opin lasten laittamisesta unilleen? Noin niin kuin elämän suhteen?

Ap

Ei sillä ole väliä mitä sinä opit lasten laittamisesta unilleen. Vaan sillä, että ne lapset saa sinusta välittävän kokemuksen. Valitettavasti lapselle ei kerta riitä sitä kokemusta, vaan sitä pitää toistaa koko kasvun ajan. Joitakin asioita on vaan tehtävä niiden lasten vuoksi, ei pelkästään sinun.

On tosi hyvä että olet nyt huomannut, että muutos lähtee sinusta itsestäsi, ei äidistä. Se on oikea tie. Mutta älä silti jätä niitä lapsiasi muutoksen jalkoihin. Muuten he saaavat lapsuudestaan saman kokemuksen kuin sinä. Et kai oikeasti heille sitä halua?

T. Se yksi joka kirjoitti siitä että muutos pitää lähteä sinusta itsestäsi

Ihan oikeasti, jätä lapset miehellesi ja lähde! Sinä et ole selvästikään onnellinen, lapset eivät ole onnellisia eikä mieskään vaikuta onnelliselta. On tullut selväksi että perhe-elämä ei ole sun juttusi. Et kestä lapsiasi ja et ilmeisesti kestä miestäsikään kunnolla. Eikö olisi paljon parempi ja helpompi olla etä-äiti? Jaksaisit varmasti paremmin etävanhempana

Oon kyllä samaistunut ammattivalittajaan aika monessa. Hänellekin toivon omanarvontuntoa. Se olisi supertärkeää jos haluaa nousta paskaksi itsensä tuntemisesta tai jos luulee, että on muille vain joku paska.

Tietenkin jotkut ihmiset on (paskoja) ja se aina saa mut miettimään, että entä jos en vain tosiaan ansaitse mitään, entä jos mä vain oonkin se paska? Mutta itseasiassa juuri nyt tuli mieleen taas ne erilaiset ajatukset joita ihmiset ajattelevat.

Olen melkein oppinut uskomaan, että on olemassa "paska ihminen". Hassua kyllä, kukaan ei oikein osaa määritellä häntä tarkasti, eikä kukaan pysty osoittamaan sellaista maailmasta. (No okei, joku Breivik ja sellaiset, mutta jos ei mennä nyt vakavista, vakavista rikoksista tuomittuihin.) ja kuitenkin normaalielämässäkin milloin kukakin on kenenkin mielestä paska.

Olen koittanut oppia, että no kuka tällainen paska ihminen on ja miettinyt, olenko se minä. Ja jos olen, niin onko nousu jostain jonnekin aivan turha asia, jota ei kuulukaan saada. Mutta: ehkä ei olekaan muuta, taas kerran, kuin erilaisten ihmisten _ajatukset_ muiden ihmisten paskuudesta ja kannatttaako niihinkään luottaa?

Esim. minä olen äitini mielestä aivan paska (ellen käyttäydy jotenkin teatraalisen kohteliaasti ja keinotekoisesti, mihin mulla ei oo voimia eikä intoakaan.) Mutta tiedän itse, että se teatraalinen kohteliaisuus ei tarkoita hyvää ihmistä. Kuitenkin äidistä se tekee minusta ei-paskan. Ja paska oon omana itsenäni. Eihän tämä ole luotettavaa. Aidosti ei-paska ihminen ei ole teatteriroolissa, vaan jotain ihan muuta, kun on kiva muille jne.

Eli omanarvontunto, se on tärkeä, mutta mistä sitä saa, on kysymys. Onhan täällä jo osin siihen vastattukin. Hirveän hidasta sen rakentaminen ainakin on. Mutta ammattivalittajan näen juuri henkilönä, joka sen puutteessa kohtelee itse itseään elämässään kuin vierasta sikaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ihan oikeasti, jätä lapset miehellesi ja lähde! Sinä et ole selvästikään onnellinen, lapset eivät ole onnellisia eikä mieskään vaikuta onnelliselta. On tullut selväksi että perhe-elämä ei ole sun juttusi. Et kestä lapsiasi ja et ilmeisesti kestä miestäsikään kunnolla. Eikö olisi paljon parempi ja helpompi olla etä-äiti? Jaksaisit varmasti paremmin etävanhempana

No joo, en ole kestänytkään. Joulu tietty pahentaa tällaisia tuntemuksia, kun se on sellainen (muka) suorittamisen juhla. Koen mä joulun vähän suorittamisena. Oon takuuvarma epäonnistuja suorittamiseen yltävissä jouluissa. Haluaisin osata suorittaa joulun, ja vieläpä tyytyväisenä! Onko sellaisia ihmisiä? Kaikkialla on joululehtiä, hirveän idyllisiä ihmisiä, niin hyviä ja kauniita, hymyilemässä, miten meille kerääntyy aikuiset lapset ja on nää ja noi perinteet ja aivan idyllistä.

Jos jättäisin lapseni niin en vain oikeasti kestäisi sitä paskaa, mitä minusta ajateltaisiin selän takana. Okei, kaipa ne TAAS olisivatkin vain niitä muiden ihmisten ajatuksia asiasta, ei minkäänlainen totuus, mutta tajuattuani tämän näkökohdan about 3 päivää sitten ja uskoen ennen sitä koko elämäni, että muiden ajatukset minusta todellakin määrittelevät minut en ole ajatuksellakaan valmis lisäämään masennustani sillä, että muutan pois kotoa ja olen "lasteni jättäjä ja hylkääjä".

Minusta se ei olisikaan sitä, mutta haluaisin siihenkin valintaan muilta kannustavaa tukea ja sehän on aivan naurettava toive.

Ap

Ehkä tässä on kaksi tietä? Joko opin hyväksymään perhe-elämää ja itseni, mieheni ja lapseni sellaisina kuin he ovat, tai en pysty siihen ja muutan pois kotoa kunhan ymmärrän, että muiden ajatukset siitä valinnasta ovat vain heidän päänsäsisäisiä ajatelmia, ne poikkeavat minun ajatuksistani ja ne ovat jotain mille muut eivät oikeastaan voi mitään, pakkohan heidän on vajavaisilla tiedoillaan muodostaa kuva aiheesta jotenkin, että ei pidä loukkaantua, jos se menee minun mielestäni ihan pieleen. Jotenkin näin. Mutta kyllä ne hirveän loukkaavia ajatuksia ovat, mitä täälläkin saa lukea lapsensa (muka) jättäneistä ja hylänneistä äideistä.

En jaa ollenkaan niitä, että sellainen äiti sinänsä ois yhtään huono. Koska mun äitikin ois voinut jättää mut ja se ei ois voinut mennä ainakaan tätä paljoa huonommin se jatko.

Ap

Tai on äidissä hyvääkin ollut, mutta etä-äitinä se ois pystynyt sen hyvän varmasti antamaan ja jättämään huonot pois!

Ap