Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
En uskalla erota
Therese
14.12.2015 |
En uskalla erota
14 vuoden suhde takana, ihan 20-v asti. Ennen tätä minulla oli muutamia lyhyitä suhteita, joissa kävi aina niin, että tulin hylätyksi. Rakastuin aikoinaan palavasti mieheeni ja olin varma, että hän tulee minut jossain vaiheessa jättämään. Mutta ei jättänyt. Tässä ollaan.
Olen ollut viimeiset 10 vuotta aika lailla onneton suhteessa. Onko vika minussa vai miehessäni, en osaa sanoa… Varmasti alkuun mieheni teki paljon asioita, jotka vaikuttivat tähän, oli uskottomuutta, sitten masennusta, minä toimin hänen terapeuttina 24/7. Jotenkin tuntuu, että rakkaus on muuttunut hyvin ”veljelliseksi”, en halua häntä seksuaalisesti, en tyydyty seksistä, en osaa nauttia perhe-elämästä. Olen tyhjä, mutta samalla täynnä kaipauksia. Kaipaan rakkauden ja rakastumisen tunnetta. Kaipaan intohimoa, kaipaan sitä, että viihtyy toisen seurassa ja haluaa viettää aikaa toisen kanssa eikä ole siinä vain siksi, että pitää olla.
Olen yrittänyt lähteäkin pariin otteeseen, mutta lopulta aina palannut kotiin. Syyksi voisin sanoa, että palasin takaisin, koska hän oli niin rikki ja minua pelotti, ettei hän pärjää, mutta se ei ole koko totuus. Mua pelottaa. Pelottaa ihan helvetisti. Pelottaa erota, muutos pelottaa. Tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas, niin ne sanovat. Pitää hyvin paikkansa. Mitä jos ero olisikin väärä valinta? Mitä jos en löytäisikään parempaa? Mun mies on oikeasti hyvä mies ja ihminen, ei dokaa, ei käy (enää) vieraissa, hoitaa kotityöt, on hyvä isä lapsellemme, yrittää saada meidän suhteen toimimaan parhaansa, mutta silti se ei riitä mulle. Miksi? Mikä helvetti mua vaivaa? Miksen vain voisi olla tyytyväinen tähän? Tai sitten lähteä? Mä oon ollut tässä tilassa jo yli 8 vuotta, mutta silti en saa mitään aikaisiseksi. Pelottaa. Mitä jos mun tulevaisuus eron jälkeen olisi yksinäisyyttä täynnä? Tai että historia vain toistaisi itseään ja mä tulisin hylätyksi uudestaan ja uudestaan, tauon aikana minulla oli juttua parin ihmisen kanssa ja sydän särjettiin aivan niin kuin nuorenakin. Sekö on mun tulevaisuus? Mua pelottaa, että katkeroidun ja minusta tulee sellainen epätoivoinen katkera sinkkutäti, mutta samalla pelottaa että katkeroidun entisestään tässä suhteessa.
Eniten ehkä pelottaa vastuu omasta päätöksenteosta ja sen seurauksista. Mistä voisin repiä rohkeuden tehdä päätös, suuntaan tai toiseen ja pysyä siinä?
Onko kellään hyviä neuvoja/kokemuksia, miten tästä päätöksenteon pelosta voisi päästä eroon?
Kommentit (37)
Vierailija kirjoitti:
Ap, et ole ainoa! Täällä toinen, jolla juuri samat mietteet!
Tosi kurjaa kuulla, miten sulla asiat sitten etenee? Tai siis onko syytkin samoja?
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Apua mitä juttuja! Jos ei enää nappaa niin poikki vaan ja menoksi. Jokainen on itse vastuussa omasta onnellisuudesta!
Narsistinen suhde?
Mies narsisti ja vaimo piilonarsisti.
Kyllähän silloin pelkoa riittää - ja epätoivoista toivoa.
Neuvoa en osaa, jokaisen on elettävä omat polkunsa!
Ehdottomasti tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Narsistinen suhde?
Mies narsisti ja vaimo piilonarsisti.
Kyllähän silloin pelkoa riittää - ja epätoivoista toivoa.
Neuvoa en osaa, jokaisen on elettävä omat polkunsa!Ehdottomasti tsemppiä!
Enemmän kuulostaa kahden turvattoman aikuisen suhteelta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin vuosia sitten samassa tilanteessa kuin ap. Sillä erotuksella etten muistanut koskaan olleeni erityisen rakastunut mieheeni. Olimme olleet yhdessä noin 15 vuotta, joista viimeiset 5 enemmän tai vähemmän onnettomina. Päälisin puolin kaikki hyvin mutta silti kaikki ihan pielessä. Ero pelotti, mietin sitä vuosia, mutta lopulta sain jostain voimia tehdä eropäätöksen. Helppoa se ei ollut eivätkä ensimmäiset vuodet eron jälkeen todellakaan mitään onnen huumaa vaan täynnä syyllisyyttä, pohdiskelua teinkö oikean päätöksen, yksinäisyyttä, litroittain itsesäälissä vuodatettuja kyyneleitä. Mutta. Samalla opin olemaan yksin, tuntemaan itseni ja ensimmäisen kerran myös tajusin, mitä haluan parisuhteelta. Lopulta tapasin nykyisen mieheni. Rakastuin ja olen edelleen vuosien jälkeen syvästi rakastunut. En ole kokenut tällaista syvää kumppanuutta, molemminpuolista kunnioitusta, ystävyyttä, yhdessäolon helppoutta ja intohimoa koskaan. Ja mikä tärkeintä: Eniten rakastan nykyään itseäni. Tiedän että kukaan muu ei ole vastuussa onnellisuudestani kuin minä. Osaan olla yksinkin. Olen onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Narsistinen suhde?
Mies narsisti ja vaimo piilonarsisti.
Kyllähän silloin pelkoa riittää - ja epätoivoista toivoa.
Neuvoa en osaa, jokaisen on elettävä omat polkunsa!Ehdottomasti tsemppiä!
Enemmän kuulostaa kahden turvattoman aikuisen suhteelta
Voi olla, tosin turvattomuudesta narsismikin pohjimmiltaan kumpuaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisen puolesta en vastaa mutta itsestäni: olen romanttinen ja pidän siitä että minut yllätetään parisuhteessa. Ollaan oltu puolet elämistämme yhdessä ja saan mitä toivon.
Tottakai elämä on arkea. Parasta on kun oppii tuntemaan toisen ja kun vuosia myöhemmin tulee muutoksia. Ei saa ottaa itsestäänselvyytenä toista.
En jaa kokemusta romantiikan kuolemisesta. Se on meissä, eri asia tahtooko sitä kumppanisi.
Vierailija kirjoitti:
Minä olin vuosia sitten samassa tilanteessa kuin ap. Sillä erotuksella etten muistanut koskaan olleeni erityisen rakastunut mieheeni. Olimme olleet yhdessä noin 15 vuotta, joista viimeiset 5 enemmän tai vähemmän onnettomina. Päälisin puolin kaikki hyvin mutta silti kaikki ihan pielessä. Ero pelotti, mietin sitä vuosia, mutta lopulta sain jostain voimia tehdä eropäätöksen. Helppoa se ei ollut eivätkä ensimmäiset vuodet eron jälkeen todellakaan mitään onnen huumaa vaan täynnä syyllisyyttä, pohdiskelua teinkö oikean päätöksen, yksinäisyyttä, litroittain itsesäälissä vuodatettuja kyyneleitä. Mutta. Samalla opin olemaan yksin, tuntemaan itseni ja ensimmäisen kerran myös tajusin, mitä haluan parisuhteelta. Lopulta tapasin nykyisen mieheni. Rakastuin ja olen edelleen vuosien jälkeen syvästi rakastunut. En ole kokenut tällaista syvää kumppanuutta, molemminpuolista kunnioitusta, ystävyyttä, yhdessäolon helppoutta ja intohimoa koskaan. Ja mikä tärkeintä: Eniten rakastan nykyään itseäni. Tiedän että kukaan muu ei ole vastuussa onnellisuudestani kuin minä. Osaan olla yksinkin. Olen onnellinen.
Vitsit että toivon saavani sinun voimat ja päättäväisyyttä jostain. Salaa aina toivon, että minullakin olisi ehkä mahdollisuus onneen, olisin jopa valmis ottamaan vastuunkin siitä, kunhan vain selviäisi, mitä se edellyttää minulta.
Turvattomat aikuiset, siitä on meidän liittomme tehty. Miten saada se turvallisuuden tunne on kai minun selvitettävä. En tiedä narsistisuudesta, mutta arvottomuuden tunnetta tunnen päivittäin. Sitä kautta pelkoa hylätyksi tulemisesta. Mutta samalla harkitsen mieheni hylkäämistä. Onko siinä ristiriitaisuuksia vai kuuluuko se asiaan?
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toisen puolesta en vastaa mutta itsestäni: olen romanttinen ja pidän siitä että minut yllätetään parisuhteessa. Ollaan oltu puolet elämistämme yhdessä ja saan mitä toivon.
Tottakai elämä on arkea. Parasta on kun oppii tuntemaan toisen ja kun vuosia myöhemmin tulee muutoksia. Ei saa ottaa itsestäänselvyytenä toista.En jaa kokemusta romantiikan kuolemisesta. Se on meissä, eri asia tahtooko sitä kumppanisi.
Tällaisesta minäkin siis haaveilen. Yllätyksiä, huomionosoituksia, syvää kunnioitusta. Rakkautta. Seksiä. Huumoria ja ystävyyttä.
-ap
No narsisti oot kun voit olla niin itsekäs ja haluat hajottaa perheen vaikka mies yrittää parhaansa. Toivottavasti jäät yksin ja katkeroidut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No narsisti oot kun voit olla niin itsekäs ja haluat hajottaa perheen vaikka mies yrittää parhaansa. Toivottavasti jäät yksin ja katkeroidut
Sinähän sen tiedät, miten ap:n mies yrittää.. Ei taida itselläsi olla kovin hyvä olla kun koet tarpeelliseksi laukoa tällaista. Anna kun arvaan: olet huonossa suhteessa muttet uskalla lähteä? Tai sinut on jätetty?
Vierailija kirjoitti:
No narsisti oot kun voit olla niin itsekäs ja haluat hajottaa perheen vaikka mies yrittää parhaansa. Toivottavasti jäät yksin ja katkeroidut
Mies on kontrolloinnillaan alistanut aloittajaa, kohdellut huonosti ja pettänyt ym. ja joku ihan tosissaan kehtaa kirjoittaa noin..? Mahtaa sinulla olla ankea ja surullinen elämä!
Ap, oletko ajatellut, että tuo tyhjyys johtuisi juuri noista miehen aikaisemmista teoista? Yleensä parisuhde saa kuoliniskunsa pettämisestä, vaikka kitumiseen saattaa mennä vuosikausia. Lopulta kuitekin pettämisestä ja arvostuksen puutteesta aiheutunut tuska on syönyt suhteesta kaiken sisällön ja petetty tuntee olonsa tyhjäksi. Moni ajattelee, että koska en eronnut heti pettämisen tultua ilmi, en "saa" erota sen takia myöhemminkään. Se ei pidä paikkaansa. Jotkut harvat pystyvät korjaamaan suhteensa ehjäksi sellaisen jälkeen, mutta useimmiten suhde päättyy pettämisen takia. Sinun ei ole pakko yrittää jatkaa suhteessa, josta et mitään saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän se miehen pettäminen ole tehnyt tehtävänsä jo aikoinaan, tuskin saat suhdetta enää entiselleen.
Alue: Aihe vapaa
Tai sitten hän tajuaa että ongelma on hänen omansa, kuten tuossa aikaisemmin joku sanoi .
Eli ongelma ei poistu toisen miehen kanssa.
Mutta ehkä hänen on nähtävä se itse, jotta kykenee uskomaan ja kasvamaan.