Mieheni muuttui hyväksi

Olemme seurustelleet kohta 6 vuotta ja asuneet saman katon alla 3 vuotta. Mieheni on aivan ihana, huomioon ottava, rakastava, tilaa antava ja luotettava mies. Ja joka luottaa minuun. Nykyään.

Minua kuitenkin on alkanut kalvamaan ja ahdistamaan suhteemme ensimmäinen vuosi. En pääse yli mitä mieheni silloin teki. Viime kesänä olin jättämässä häntä, mutta sekin alkoi ahdistaa. Olemme keskustelleet tästä monet kerrat. En tiedä jaksaako hän lopunelämää kuunnella samoja juttuja.

Eli suhteen alkuaika.
Mies oli vainoharhainen, todella mustasukkainen, hyvin epävarma itsestään. Minä olin vähän liian menevä, ehkä lirkuttelinkin miehille, kun olin tarjoilijana töissä. Baarissa kun oltiin yhdessä niin halailin yleensä oman työpaikkani miespuolisia asiakkaita humalassa. Niistä tuli aina hirveä episodi.

Ensimmäisen kerran hälytyskellot soi kun näytin kuvia koneeltani miehelleni ja kuvat oli ottanut ystäväni baari-illasta ja kuvissa näkyi tuntemattomia miehiä ja yritin kyllä selventää että en heitä tunne... silloin mieheni muuttui hysteeriseksi läppäisi kädellään jalalleni. Hirveä riita. Itkua. Sovittiin.

Toinen kerta oli kun riitelimme jostain, en muista enää mistä, muistan vain että heitin miestä kengillä, huusin ja sitten kun katsoin miestä silmiin ja huusin että VIHAAN SUA!!! niin mies veti pari litsaria sen jälkeen poskelle. Tupakan kävi vetämässä ja sen jälkeen häntä kadutti. Pääsin onneksi omaan kotiini kun lupasin että jutellaan huomenna tästä ja että tarvitsen nyt omaa tilaa. Oli draamaa kun tuli vappuaattokin. Mutta sovittiin taas muutaman päivän (tai viikon) päästä ja annoin anteeksi.

Kolmas kerta... (Tämä tapahtui puoli vuotta viime episodin jälkeen) Meidän kummankaan ei pitänyt olla baarissa mutta siellähän me sitten kummatkin oltiin. Baarissa ei tapahtunut sen kummempaa mutta kotimatka oli draamaatinen. Provosoin koko kotimatkan, hypin päälle, potkin ja haukuin. Mies tönäisi. Jatkoin samalla mallilla. Mies vetää litsarin poskelle ja kaadun. Mies katuu välittömästi. Menemme eriteille sinä iltana. Ei olla yhteydessä, kunnes mies pyytää että tulen hänen vanhemmilleen keskustelemaan tapahtuneesta. Tarvitsen aikaa. Mies antaa. Lepyn. Annan anteeksi.

Kaikki nämä tapahtumat sattui ensimmäisenä vuotena. Tapahtumien välillä kuukausia. Viisi vuotta on mennyt hyvin, mutta nyt on ruvennut ahdistamaan ja mietin vain näitä tapahtumia päivästä toiseen, (vuoden verran jo) miksi olen tässä suhteessa jne. Toisaalta olen kuitenkin tyytyväinen elämääni ja joinakin päivinä tunnen jopa onnellisuutta. Miehelle olen puhunut. Hän sanoo vain syyksi että oli liian rakastunut, siksi teki tyhmyyksiä ja että pahimmat ajat ovat takanapäin, ”yllätyksiä” ei enää tässä suhteessa tule. Onko normaalia suhteen alkuvaiheessa noin paha epävarmuus? Kun meillä menee oikeasti nykyään niin hyvin. Vietämme tasapainoista, rauhallista elämää. Ja enhän minä olisi häneen alkujaankaan rakastunut jollei hän olisi hyvä mies.

Voinko ikinä unohtaa ja elää niin etten tule katkeraksi?