Lue keskustelun säännöt.
Taivaan ja kuolemanjälkeisen elämän kieltäminen lapselta
02.12.2015 |
Lueskelin tässä tenttiin ja lukemani aineisto herätti kysymyksen kuoleman selittämisestä lapselle. Miten ne vanhemmat selittävät lapsilleen kuoleman, jotka eivät usko taivaaseen tai jotka eivät halua lastensa uskovan taivaaseen? Mikä on lasten reaktio?
Olen itse agnostikko tai ehkä jopa ateisti, enkä haluaisi syöttää edes lapselle pajunköyttä taivaasta, mutta toisaalta mietin, millainen järkytys pienen lapsen on kuulla, että elämä päättyy kuolemaan ja kuolema on lopullista.
Kommentit (50)
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi on sen verran iso, että tietää jo ettei hän itse ole ollut aina olemassa, olen sanonut että ehkä kuoleman jälkeen on samanlaista kuin ennen syntymää. Minusta se on selkein ja luultavimmin vähiten väärää infoa sisältävä tapa. Selkeä lapselle, koska hänelläkin on oma kokemuksensa siitä, miltä tuntuu ajatella ettei itse ole ollut olemassa. Ja ollaan lapsen kanssa siinä tasavertaisia, sen enempää en minäkään tiedä.
Kiitos tästä ajatuksesta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, mutta onneksi "elämä"/sielu/tietoisuus jatkuu maallisen kuoleman jälkeen :)
Miten ? Missä? Itse olen ajatellut, että se ihmisen "tietoisuus" nimenomaan on se joka ruumiin ohella sammuu kuollessa. Sielu onkin sitten henkimailman hommia ja/tai uskonnollinen termi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi lasta järkyttäisi ajatus, ettei kuolemassa enää elämä jatku?
Emmehän mekään varsinaisesti näe elämän jatkumista kun läheisemme kuolee. Pakkohan tässä on itsekin pitää sitä vaihtoehtoa yllä, ettei se jatkukaan ja vielä: jos se ei jatku, NIIN MITÄ SITTEN?No onhan se lapsen näkökulmasta järkyttävämpää, että esim. äiti on räjäytetty uunissa, luut jauhettu jauhoksi, tuhka-luujauho paiskattu mereen, ja sitten äitiä ei enää ole olemassa, kuin se, että kuollut äiti kuuntelee, kun hänelle iltaisin juttelee hiljaa mielessään päivän tapahtumista, ja katsoo jossain, kun puhaltaa syntymäpäiväkakustaan kynttilöitä tai esiintyy koulun kevätjuhlassa. Näin ottamatta siis kantaa siihen, onko kuolemanjälkeistä elämää oikeasti olemassa.
Vaikea sanoa, omat lapseni ainakin ovat ymmärtäneet ja hyväksyneet kuoleman osana ihmiselämää ja sen että kuolleet elävät meidän muistoissa ja ajatuksissa. Harvalle lapselle, ateisitille tai uskonnolliselle, kuitenkaan kuvaillaan hautajaisten jälkeisiä tapahtumia noin groteskilla tavalla.
Tuossa edellisessä oli kieltämättä kärjistämisen makua, mutta ymmärrän pointin. Jotkut varmaan ajattelevat, että lasta pelottaa tai ahdistaa ajatus yhteyden menettämisestä kuolleeseen läheiseen, ja erityisen järkyttäväksi voin kuvitella tilanteen, jossa kyseessä on vaikkapa lapsen oma äiti tai isä. Siinä on helppo sanoa, että kyllä hän vielä näkee ja kuulee, vaikkei olekaan enää täällä.
Olen itse yksinhuoltajaperheestä, ja yksi lapsuuden suurimmista peloista oli, että äidilleni sattuu jotain. Varmaan moni olisi siinä tapauksessa yrittänyt lohduttaa, että "äiti on nyt taivaassa enkelinä" tjsp. Jos olisin ollut siinä kehitysvaiheessa (tai mielentilassa), että olisin tämän uskonut, ja joku olisikin sitten kertonut, että mitään taivasta ei ole ja äiti on vaan poissa, niin olisin luultavasti järkyttynyt. Mutta tämä nyt oli esimerkki minusta, ei tietenkään voi yleistää.
Ap
Jälleennäkemisen toivo on upea lohtu ja selviytymismekanismi. Sitä ehdottomasti voi käyttää kuoleman käsittelemisessä lapsen kanssa, joka sitten itse vanhempana joka tapauksessa tekee omat johtopäätökset.
Se että rakkaat sukulaiset odottavat taivaassa ja siellä on ihanaa eikä mene kuin hetki kun kaikki jälleen tavataan on hyvä ja turvallinen asia.
Tilanne jossa lapsi on itse kuolemassa on paras käsitellä näin. Ei pienelle lapselle joka joutuu pian itse jättämään perheensä ole hyvä sanoa että elämäsi loppuu etkä ole kohta enää olemassa. Se tuntuu yksinäiseltä ja pahalta ja käsittämättömältä. Ajatus siitä että menee vähän etukäteen taivaaseen jossa jo edesmenneet sukulaiset ja rakastava Jumala odottavat on lapselle lämmin ja hyvä. Siellä hetken odottaa ja sitten nähdään taas ihan pian.
Vierailija kirjoitti:
Jälleennäkemisen toivo on upea lohtu ja selviytymismekanismi. Sitä ehdottomasti voi käyttää kuoleman käsittelemisessä lapsen kanssa, joka sitten itse vanhempana joka tapauksessa tekee omat johtopäätökset.
Se että rakkaat sukulaiset odottavat taivaassa ja siellä on ihanaa eikä mene kuin hetki kun kaikki jälleen tavataan on hyvä ja turvallinen asia.
Tilanne jossa lapsi on itse kuolemassa on paras käsitellä näin. Ei pienelle lapselle joka joutuu pian itse jättämään perheensä ole hyvä sanoa että elämäsi loppuu etkä ole kohta enää olemassa. Se tuntuu yksinäiseltä ja pahalta ja käsittämättömältä. Ajatus siitä että menee vähän etukäteen taivaaseen jossa jo edesmenneet sukulaiset ja rakastava Jumala odottavat on lapselle lämmin ja hyvä. Siellä hetken odottaa ja sitten nähdään taas ihan pian.
Tuo tilanne että lapsi olisi itse kuolemassa on kyllä tosiaan sellainen, että parempi ehkä yrittää jonkunlainen rauhallinen ajatus saada lapselle kuin kertoa että menet sitten mullan alle maatumaan ja se siitä.
Itse olen kyllä tästä kuolemasta sitä mieltä, että sen suhteen me aikuiset ja lapset ollaan yhtä viisaita. Lapsen ajatukset siitä mitä on tai on olematta kuoleman jälkeen perustuu ihan yhtä lailla henkilökohtaiseen uskoon kuin aikuisellakin ja minusta niitä ei saisi mitätöidä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä ei pääty kuolemaan. Sen kerron myös lapselleni. Ihminen uskoo mihin uskoo. Ei sitä voi edes selittää mitenkään. Se on kokonaisvaltainen tunne.
Ei lapsi saa uskosta pelkoa vaan ainoastaan lohtua. Lapsellehan voi sanoa, että kaikki kastetut lapset pääsevät taivaaseen ja rippikouluikäisenä vastuu tulee vasta itselle.
Ja ei Helvetissäkään ole varsinaista tulta. Vain ikuinen ero Jumalasta.
Ihminen haudataan niin syvälle ,että.sen ruumiin tuhoavat omat suolistobakteerit, kun madot ovat pinnempana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei lapsi saa uskosta pelkoa vaan ainoastaan lohtua. Lapsellehan voi sanoa, että kaikki kastetut lapset pääsevät taivaaseen ja rippikouluikäisenä vastuu tulee vasta itselle.
Ja ei Helvetissäkään ole varsinaista tulta. Vain ikuinen ero Jumalasta.Ihminen haudataan niin syvälle ,että.sen ruumiin tuhoavat omat suolistobakteerit, kun madot ovat pinnempana.
Toimii ehkä itsekkään lapsen kohdalla, mutta empaattinen lapsi (kai uskovaisissakin on empaattisia?) saattaisi pelätä kastamattomien ystävien tai sukulaisten puolesta. Ja miten niille Mirrille ja Mustille käy? Kastamattomien eläinten helvettiin?
Vierailija kirjoitti:
... millainen järkytys pienen lapsen on kuulla, että elämä päättyy kuolemaan ja kuolema on lopullista.
No kyllä itse ainakin olen tämän tajunnut jo ihan pienestä pitäen. Ne on niitä elämän realiteetteja eikä asialle voi mitään.
Teiltä ei ole kai läheisiä kuollut? Noin yleisesti noin kuolemasta kertominen on minusta ihan ok, mutta entä jos kuollut on läheinen? Kerrotko sitten lapsillesi, että isi on laitettu ekosysteemin kiertokulkuun maatumaan? Auttaako se lasta surussa? Lohduttaako?