Taivaan ja kuolemanjälkeisen elämän kieltäminen lapselta

Ja se vielä, että en minä taivasta tai kuolemanjälkeistä elämää, uudelleensyntymää tai rinnakkaisuniversumeja tai mitä tahansa lapselta kiellä. Ajatelkoon mitä haluaa, minun puolestani.

Mutta se vaan että itse lapsena pelkäsin sitä, että kuolen ja joudun taivaaseen yksin. Omasta perheestä ja kodista eroon joutuminen oli pahin pelkoni, ja uskon että se lapsilla tyypillisesti näin on. Omille lapsille olen myös sanonut, että en usko että kuolleena enää pelkää tai kaipaa mitään, siinä toivossa että se lohduttaisi heitä mikäli pelkäävät samaa kuin minä aikanani.

Se vielä, että en lainkaan kuvittele että minun sanomiseni olisi ainoat vaikutteet mitä he saavat kuolemasta.

t. 15

Jaa, selitän asian kysyttäessä kuten kaikenlaiset muutkin asiat, mitä lapsi kysyy. Olen itse ateistiperheessä kasvanut enkä koe, että kieltäisin jotain lapsiltani. Toki olen selittänyt, että eri uskonnoissa on erilaisia käsityksiä siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Senhän jokainen näkee sitten kuoltuaan mitä tapahtuu.

Eivät lapset ahdistu tosiasioista. Tietysti kuolemanpelko kuuluu johonkin kasvun vaiheeseen ja on varmasti ihan tervettä. Pelot ja ilot kuuluvat elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä keskustellaan tämän aiheen tiimoilta kvanttifysiikasta, ei uskosta.

Kerro lisää!

Ohis tämä on, mutta kun ajatellaan vaikka reinkarnaatiokokemuksia. En pidä niitä millään lailla yliluonnollisina. Kvanttikietoutuminen voi olla vastaus hyvin moniin "yliluonnollisiin" kokemuksiin.

Ei kun mä lähinnä mietin, että miten kvanttifysiikasta puhutaan pikkulapselle.

Jaa a :D meillä on ollut tapana puhua ihan kuten aikuisellekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä keskustellaan tämän aiheen tiimoilta kvanttifysiikasta, ei uskosta.

Kerro lisää!

Ohis tämä on, mutta kun ajatellaan vaikka reinkarnaatiokokemuksia. En pidä niitä millään lailla yliluonnollisina. Kvanttikietoutuminen voi olla vastaus hyvin moniin "yliluonnollisiin" kokemuksiin.

Ei kun mä lähinnä mietin, että miten kvanttifysiikasta puhutaan pikkulapselle.

Jaa a :D meillä on ollut tapana puhua ihan kuten aikuisellekin.

Jos antaisit esimerkin. Mäkin puhun paljon erilaisista asioista lapselle (4 v.), mutta oon kyllä sitä mieltä, että ei voi puhua ihan niin kuin aikuiselle, koska käsitteenhallinta on ihan erilaista kuin aikuisella ja ylipäätään perustietoa maailmasta on paljon vähemmän. 

Ei se ole lapselle järkytys jos kuolemasta ei tee luonnotonta ja kamalaa asiaa. Nimim. kuoleman parissa työskentelevän ateistiäidin lapsi, jolla ei ole ollut ikinä mitään ongelmaa kuoleman kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Olen kiinnostunut sanoilla leikkimisestä ja piilomerkityksistä ynnä muista kielten pikku jekuista. Kirjoituksessasi on mielenkiintoisinta se, miksi päädyit juuri otsikkoon "Taivaan ja kuolemanjälkeisen elämän kieltäminen lapselta". Miksi juuri kieltäminen?

Otsikkohan on huono. Mietin sitä hetken, mutten keksinyt oikein mitään, ja tuohon oli tyydyttävä. En tarkoittanut sanavalinnallani siis mitään erityistä. :) Nyt kun asiaa pohdin, niin ehkä minulla on niin vahva ennakkokäsitys siitä, että tuota taivasta "syötetään" vähän joka taholta helppona/lähtökohtaisena ratkaisuna, että "kieltäminen" lipsahti otsikkoon ihan itsestään. Sekin nimittäin kiinnostaa, miten vanhemmat selittävät (vai selittävätkö), ettei taivasta olekaan, jos lapsi on jo jostain muualta kuullut taivaasta ja Jumalasta jne.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kiinnostunut sanoilla leikkimisestä ja piilomerkityksistä ynnä muista kielten pikku jekuista. Kirjoituksessasi on mielenkiintoisinta se, miksi päädyit juuri otsikkoon "Taivaan ja kuolemanjälkeisen elämän kieltäminen lapselta". Miksi juuri kieltäminen?

Otsikkohan on huono. Mietin sitä hetken, mutten keksinyt oikein mitään, ja tuohon oli tyydyttävä. En tarkoittanut sanavalinnallani siis mitään erityistä. :) Nyt kun asiaa pohdin, niin ehkä minulla on niin vahva ennakkokäsitys siitä, että tuota taivasta "syötetään" vähän joka taholta helppona/lähtökohtaisena ratkaisuna, että "kieltäminen" lipsahti otsikkoon ihan itsestään. Sekin nimittäin kiinnostaa, miten vanhemmat selittävät (vai selittävätkö), ettei taivasta olekaan, jos lapsi on jo jostain muualta kuullut taivaasta ja Jumalasta jne.

Ap

Lisäys: Siis jos vanhemmat eivät itse usko taivaaseen ja Jumalaan, eivätkä halua lapsenkaan uskovan.

Menihän nyt tarpeeksi sekavaksi? :D

No, minä olen antanut lasten ajatella ihan itse. Olen kertonut, mitä eri uskonnot sanovat asiasta. Että kristityt uskovat, että kuoleman jälkeen sielu jatkaa elämää paratiisissa. Ja että tästä on olemassa rajatilakokemuksia, joten en voi varmuudella sanoa niinkään, että tuo on huuhaata.

Ja että hindut ja buddhalaiset uskovat jälleensyntymiseen.

Ja että ateistien mielestä elämme eloonjäävien muistossa, mutta sielu ei elä kuoleman jälkeen missään.

Olennaista on, että kukaan ei voi tietää - mutta ainakin elämästään kannattaa tehdä niin hyvä ja täysi kuin voi.

Muistelen, että lapsena kuolema tuntui olevan sitä järkyttäväpi ja pelottavampi asia, mitä uskonnollisempi perhe oli. Eli ajatus taivaasta ja ylösnousemuksesta vain lisäsi kuolemaan liittyvää väistämätöntä luopumista ja surua. 

Ateistisessa perheessä kasvaneelle kuolema oli luonnollinen loppu elämälle. Surullista toki, varsinkin jos se tapahtuu liian aikaisin. 

Omat lapseni ovat molemmat käyneet läpi vaiheen, jossa ymmärtävät, että elämä on rajallinen ja me kaikki kuolemme joskus. Siitä on juteltu ja ollaan puhuttu myös, että jotkut uskovat taivaaseen. 

Haluaisin, että minut kuoltuani tuhkataan ja ripotellaan mereen ja olen sen lapsillekin kertonut. Olemme sopineet, että paikka on meille tutussa rannassa ja siellä lapset voivat käydä minua "tapaamassa". Se on tuntunut lapsista lohdulliselta ajatukselta. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kertonut, että se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, on mysteeri.

Olen kertonut, että ihmisen ruumis palaa takaisin luonnon suureen kiertokulkuun ja ihmisen perintö säilyy lapsissa ja niissä, jotka jäävät jälkeen.

Olen sanonut, ettei minulla ole vastausta, mutta kertonut siitä miten eri uskontokunnat asiasta ajattelee. Koska olen ajatellut, että pienelle lapselle se on ehkä lohdullisempaa kuin se että kerron kuoleman olevan henkilökohtaisesti lopullinen loppu, mutta ei sillä enää itselle ole väliä.

Elämä on se, jolla on merkitystä. Ja toivon, että kuolema tulee itse kullekin silloin, kun siihen on valmis.

Ai niin, vielä se  yksi vastakysymys: missä olit, ennen kuin synnyit? Kuolema on vastaava tila.

Tuo on tosiaan hyvä vastakysymys, mikäli haluaa jättää asian lapsen oman tulkinnan varaiseksi, mikä on varmasti usein järkevää. Toisaalta kenelläkään ei ole tietoa olinpaikastaan tai tietoisuutta itsestään ennen syntymää, joten voidaan ajatella, että silloin ei ole yksinkertaisesti ollut olemassa, ja lapsen on helpompi ymmärtää, miltä tuntuu, kun ei ole olemassa. Toisaalta pienellä vauvallakaan ei ole sellaista tietoisuutta, josta olisi jälkikäteen muistikuvia - perustamme käsityksemme olinpaikastamme alle 1-vuotiaina muiden kertomusten ja esim. valokuvien varaan, joten mikäli lapsi uskoo olemassaoloon maallisen elämän ulkopuolellakin, ei tuo vastakysymys sitäkään sulje pois. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kiinnostunut sanoilla leikkimisestä ja piilomerkityksistä ynnä muista kielten pikku jekuista. Kirjoituksessasi on mielenkiintoisinta se, miksi päädyit juuri otsikkoon "Taivaan ja kuolemanjälkeisen elämän kieltäminen lapselta". Miksi juuri kieltäminen?

Otsikkohan on huono. Mietin sitä hetken, mutten keksinyt oikein mitään, ja tuohon oli tyydyttävä. En tarkoittanut sanavalinnallani siis mitään erityistä. :) Nyt kun asiaa pohdin, niin ehkä minulla on niin vahva ennakkokäsitys siitä, että tuota taivasta "syötetään" vähän joka taholta helppona/lähtökohtaisena ratkaisuna, että "kieltäminen" lipsahti otsikkoon ihan itsestään. Sekin nimittäin kiinnostaa, miten vanhemmat selittävät (vai selittävätkö), ettei taivasta olekaan, jos lapsi on jo jostain muualta kuullut taivaasta ja Jumalasta jne.

Ap

Ihan hyvä selitys. Sanavalintasi nimittäin sai minut heti epäilemään sinua uskovaiseksi, joka unohtaa otsikon kohdalla yrittää käydä uskonnottomasta. Heillä on tapana käyttää ilmauksia kuten "ateisti kieltää Jumalan" ikään kuin ilman uskontoa eleleminen olisi jotenkin aktiivinen, uskonnonvastainen teko.

Olen kasvanut uskonnottomassa kodissa. En muista, olenko koskaan udellut kuolemisesta tai onko minulle sitä selitetty, mutta ainakaan minulla ei ole mitään traumoja tai muita pelkoja jäänyt (kuolla en tietenkään halua, kun eläminen on kivempaa ja näkemistä olisi vaikka kuinka). Kansakoulun uskonnontunneilla mietin lähinnä aaseja, outoja vaatteita, paimensauvoja ja sitä, että olipa siinä uskonnonkirjassa pitkäveteisiä tarinoita, ja kaikki taivaat ja henkiolennot kuuntelin luonnollisesti satuina. Joskus joku uskovainen sukulainen yritti saada minua yökylässä lukemaan iltarukouksen ja näkemään suojelusenkeleitä, mutta ei onnistunut. Ja nuorena aikuisena jouduin melkoiseen ryöpytykseen, kun sukulaisten jehovalaiset tuttavat aloittivat heti tervehdyksen jälkeen lauseella "oletkos sinä ajatellut tuota kuolemanjälkeistä elämää"? Sen keskustelun aikana jehovalaiset varmasti kävivät lähempänä uskonsa menettämistä kuin minä uskoontulemista - ainakin poistumisvauhdistaan ja äkäisyydestään päätellen. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kertonut, että se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, on mysteeri.

Olen kertonut, että ihmisen ruumis palaa takaisin luonnon suureen kiertokulkuun ja ihmisen perintö säilyy lapsissa ja niissä, jotka jäävät jälkeen.

Olen sanonut, ettei minulla ole vastausta, mutta kertonut siitä miten eri uskontokunnat asiasta ajattelee. Koska olen ajatellut, että pienelle lapselle se on ehkä lohdullisempaa kuin se että kerron kuoleman olevan henkilökohtaisesti lopullinen loppu, mutta ei sillä enää itselle ole väliä.

Elämä on se, jolla on merkitystä. Ja toivon, että kuolema tulee itse kullekin silloin, kun siihen on valmis.

Ai niin, vielä se  yksi vastakysymys: missä olit, ennen kuin synnyit? Kuolema on vastaava tila.

Tuo on tosiaan hyvä vastakysymys, mikäli haluaa jättää asian lapsen oman tulkinnan varaiseksi, mikä on varmasti usein järkevää. Toisaalta kenelläkään ei ole tietoa olinpaikastaan tai tietoisuutta itsestään ennen syntymää, joten voidaan ajatella, että silloin ei ole yksinkertaisesti ollut olemassa, ja lapsen on helpompi ymmärtää, miltä tuntuu, kun ei ole olemassa. Toisaalta pienellä vauvallakaan ei ole sellaista tietoisuutta, josta olisi jälkikäteen muistikuvia - perustamme käsityksemme olinpaikastamme alle 1-vuotiaina muiden kertomusten ja esim. valokuvien varaan, joten mikäli lapsi uskoo olemassaoloon maallisen elämän ulkopuolellakin, ei tuo vastakysymys sitäkään sulje pois. 

Tuo ei pidä täysin paikkaansa, ettei alle 1-vuotiaalle jää muistikuvia. Energia ja aine ei häviä, se on fysiikanlaki. Nain ollen periaatteessa jokainen meista on ollut olemassa universumin ajoista lähtien. Itselleni fysiikka ja usko eivät ole ikinä riidelleet keskenään. T. Uskova fyysikko

Vierailija kirjoitti:

Muistelen, että lapsena kuolema tuntui olevan sitä järkyttäväpi ja pelottavampi asia, mitä uskonnollisempi perhe oli. Eli ajatus taivaasta ja ylösnousemuksesta vain lisäsi kuolemaan liittyvää väistämätöntä luopumista ja surua. 

 

Ateistisessa perheessä kasvaneelle kuolema oli luonnollinen loppu elämälle. Surullista toki, varsinkin jos se tapahtuu liian aikaisin. 

 

Omat lapseni ovat molemmat käyneet läpi vaiheen, jossa ymmärtävät, että elämä on rajallinen ja me kaikki kuolemme joskus. Siitä on juteltu ja ollaan puhuttu myös, että jotkut uskovat taivaaseen. 

 

Haluaisin, että minut kuoltuani tuhkataan ja ripotellaan mereen ja olen sen lapsillekin kertonut. Olemme sopineet, että paikka on meille tutussa rannassa ja siellä lapset voivat käydä minua "tapaamassa". Se on tuntunut lapsista lohdulliselta ajatukselta. 

Olen eri mieltä tuosta, että kuolema olisi sitä järkyttävämpi asia lapselle, mitä uskonnollisempi perhe on. Oman kokemukseni mukaan moni läheisensä menettänyt lapsi saa lohtua siitä ajatuksesta, että esim. kuollut isä tai äiti on mukana seuraamassa omaa elämää ja katselee jossain rakastavana ja ylpeänä tämän saavutuksia, tai että rakkaan kuolleen pikkusisaruksen tulee vielä joskus tapaamaan. En väitä, että nuo olisivat ainoita "selviytymiskeinoja" lapselle, ja varmasti ateistiperheessäkin on hyviä vaihtoehtoja käsitellä surua. Mutta tuosta, että uskonnollisuus tekisi kuolemasta lähtökohtaisesti kamalamman asian lapsen kannalta, olen eri mieltä.

Miksi lasta järkyttäisi ajatus, ettei kuolemassa enää elämä jatku?

Emmehän mekään varsinaisesti näe elämän jatkumista kun läheisemme kuolee. Pakkohan tässä on itsekin pitää sitä vaihtoehtoa yllä, ettei se jatkukaan ja vielä: jos se ei jatku, NIIN MITÄ SITTEN?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kiinnostunut sanoilla leikkimisestä ja piilomerkityksistä ynnä muista kielten pikku jekuista. Kirjoituksessasi on mielenkiintoisinta se, miksi päädyit juuri otsikkoon "Taivaan ja kuolemanjälkeisen elämän kieltäminen lapselta". Miksi juuri kieltäminen?

Otsikkohan on huono. Mietin sitä hetken, mutten keksinyt oikein mitään, ja tuohon oli tyydyttävä. En tarkoittanut sanavalinnallani siis mitään erityistä. :) Nyt kun asiaa pohdin, niin ehkä minulla on niin vahva ennakkokäsitys siitä, että tuota taivasta "syötetään" vähän joka taholta helppona/lähtökohtaisena ratkaisuna, että "kieltäminen" lipsahti otsikkoon ihan itsestään. Sekin nimittäin kiinnostaa, miten vanhemmat selittävät (vai selittävätkö), ettei taivasta olekaan, jos lapsi on jo jostain muualta kuullut taivaasta ja Jumalasta jne.

Ap

Lisäys: Siis jos vanhemmat eivät itse usko taivaaseen ja Jumalaan, eivätkä halua lapsenkaan uskovan.

Menihän nyt tarpeeksi sekavaksi? :D

No mä ainakin sanoisin, että asiaa ei ole todistettu ja että jotkut uskovat niin.

Ja jos olisin ateisti JA haluaisin, että lapsi uskoo kuten minä saattaisin virheellisesti väittää, että minä kuitenkin tiedän, ettei taivasta ja kuolemanjälkeistä elämää ole :D (että olen sen nyt jotenkin todistanut)

Vierailija kirjoitti:

Miksi lasta järkyttäisi ajatus, ettei kuolemassa enää elämä jatku?

Emmehän mekään varsinaisesti näe elämän jatkumista kun läheisemme kuolee. Pakkohan tässä on itsekin pitää sitä vaihtoehtoa yllä, ettei se jatkukaan ja vielä: jos se ei jatku, NIIN MITÄ SITTEN?

No onhan se lapsen näkökulmasta järkyttävämpää, että esim. äiti on räjäytetty uunissa, luut jauhettu jauhoksi, tuhka-luujauho paiskattu mereen, ja sitten äitiä ei enää ole olemassa, kuin se, että kuollut äiti kuuntelee, kun hänelle iltaisin juttelee hiljaa mielessään päivän tapahtumista, ja katsoo jossain, kun puhaltaa syntymäpäiväkakustaan kynttilöitä tai esiintyy koulun kevätjuhlassa. Näin ottamatta siis kantaa siihen, onko kuolemanjälkeistä elämää oikeasti olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistelen, että lapsena kuolema tuntui olevan sitä järkyttäväpi ja pelottavampi asia, mitä uskonnollisempi perhe oli. Eli ajatus taivaasta ja ylösnousemuksesta vain lisäsi kuolemaan liittyvää väistämätöntä luopumista ja surua. 

 

Ateistisessa perheessä kasvaneelle kuolema oli luonnollinen loppu elämälle. Surullista toki, varsinkin jos se tapahtuu liian aikaisin. 

 

Omat lapseni ovat molemmat käyneet läpi vaiheen, jossa ymmärtävät, että elämä on rajallinen ja me kaikki kuolemme joskus. Siitä on juteltu ja ollaan puhuttu myös, että jotkut uskovat taivaaseen. 

 

Haluaisin, että minut kuoltuani tuhkataan ja ripotellaan mereen ja olen sen lapsillekin kertonut. Olemme sopineet, että paikka on meille tutussa rannassa ja siellä lapset voivat käydä minua "tapaamassa". Se on tuntunut lapsista lohdulliselta ajatukselta. 

Olen eri mieltä tuosta, että kuolema olisi sitä järkyttävämpi asia lapselle, mitä uskonnollisempi perhe on. Oman kokemukseni mukaan moni läheisensä menettänyt lapsi saa lohtua siitä ajatuksesta, että esim. kuollut isä tai äiti on mukana seuraamassa omaa elämää ja katselee jossain rakastavana ja ylpeänä tämän saavutuksia, tai että rakkaan kuolleen pikkusisaruksen tulee vielä joskus tapaamaan. En väitä, että nuo olisivat ainoita "selviytymiskeinoja" lapselle, ja varmasti ateistiperheessäkin on hyviä vaihtoehtoja käsitellä surua. Mutta tuosta, että uskonnollisuus tekisi kuolemasta lähtökohtaisesti kamalamman asian lapsen kannalta, olen eri mieltä.

Tämä on enemmän mutu-ajatus lähipiiristäni vailla isompaa otantaa tai tutkimusta. Kukaan ystävistäni ei tainnut kokea lapsuudessa mitään suurta menetystä, joten siihen en osaa ottaa kantaa. Uskonnollista perheistä tulevat kaverini pelkäsivät kuolemaa ja siihen liittyviä asioita vielä pitkälti ala-asteella, tai olisiko ollut yläasteellakin. Pidin heitä silloin vähän hassuina. 

Ja uskonnothan ovat olemassa selittääkseen käsittämätöntä, joten on aivan luonnollista, että taivaassa hymyilevä äiti lohduttaa lasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi lasta järkyttäisi ajatus, ettei kuolemassa enää elämä jatku?

Emmehän mekään varsinaisesti näe elämän jatkumista kun läheisemme kuolee. Pakkohan tässä on itsekin pitää sitä vaihtoehtoa yllä, ettei se jatkukaan ja vielä: jos se ei jatku, NIIN MITÄ SITTEN?

No onhan se lapsen näkökulmasta järkyttävämpää, että esim. äiti on räjäytetty uunissa, luut jauhettu jauhoksi, tuhka-luujauho paiskattu mereen, ja sitten äitiä ei enää ole olemassa, kuin se, että kuollut äiti kuuntelee, kun hänelle iltaisin juttelee hiljaa mielessään päivän tapahtumista, ja katsoo jossain, kun puhaltaa syntymäpäiväkakustaan kynttilöitä tai esiintyy koulun kevätjuhlassa. Näin ottamatta siis kantaa siihen, onko kuolemanjälkeistä elämää oikeasti olemassa.

Vaikea sanoa, omat lapseni ainakin ovat ymmärtäneet ja hyväksyneet kuoleman osana ihmiselämää ja sen että kuolleet elävät meidän muistoissa ja ajatuksissa. Harvalle lapselle, ateisitille tai uskonnolliselle, kuitenkaan kuvaillaan hautajaisten jälkeisiä tapahtumia noin groteskilla tavalla.

No, mutta onneksi "elämä"/sielu/tietoisuus jatkuu maallisen kuoleman jälkeen :)

Täytyy näin ei-uskovana todellakin miettiä, miten lapsille kuolemasta jossain vaiheessa kertoo. Läheisen kuoltua lasta tuskin lohduttaa realistinen informaatio, että "siellä se mummi raatona mullan alla makaa. Madot syö ja multaa tulee mummin mätänevästä ruumiista."