Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Koululiikuntatraumat

Vierailija

Kun olin yläasteella, liikunnan numeroni oli aina 2 pykälää osaamistani huonompi aktiivisuuden puutteen takia. Ei tainnut ope tajuta, kuinka vaikeaa koulukiusatulle oli kiinnittää muiden huomiota itseensä (ja tekemiinsä virheisiin) olemalla aktiivinen. Mun oli pakko pysytellä syrjässä, jotta vältyin rankalta kiusaamiselta ja muulta torjutuksi tulemiselta. Kuka hullu nyt olisi esim. syöttänyt mulle, inhottavalle ihmissaastalle, palloa sählyssä, vaikka olisin kuinka ollut parhaalla maalintekopaikalla ja oikein kerjännyt palloa itselleni? Olisin vaan tehnyt itseni naurettavaksi, tuntenut oloni entistäkin kurjemmaksi hylkiöksi ja altistanut itseni pahemmalle kiusaamiselle. Ja auta armias jos olisin saanut pallon käsiini, mokannut ja joukkueeni olisi hävinnyt... Siitä mua vasta olisikin kiusattu.

Kyllä otti päähän, kun sain huonoja numeroita vaikka tein sen minkä voin enkä ollut huono. Ja mua huonommat kiusaajat sai tietysti parempia numeroita pelkän aktiivisuuden takia (helppoahan se niille oli). Kaiken lisäksi liikunta laski keskiarvoani niin, että luokan parhaan oppilaan stipendi jäi sen takia saamatta.

Koululiikunta vei multa kaiken liikunnan ilon, enkä tänäkään päivänä pysty menemään esim. työpaikan sählyporukkaan höntsäilemään. Millaisia traumoja teillä muilla on koululiikunnasta?

Sivut

Kommentit (46)

Vierailija

Aika pitkälti samanlaisia. Paitsi että olin myös oikeasti huono. Pelkäsin ja joskus oksensin ennen tunteja. Pystyin hengittämään vain kun oli suunnistusta ja sai mennä yksin metsään. Lenkkeilen nykyään, mutta mihinkään ryhmäliikuntajuttuun en mene enää koskaan.

Vierailija

Opettaja suosi hyviä ja jos kuului johonkin urheiluseuraan oli opella ajna jotain maireaa kehuttavaa asuista tai taidoista. Tavallinen sisarusten suksilla hiihtelijä  ei koskaan saanut kannustusta tai kiitosta , vaikka tyrät rytkyen olisi ladulle tuupertunut.

Vierailija

Aika hyvin kiteytit minun ajatukseni, ap. Meni monia vuosia ennen kuin uskalsin mennä salille/lenkille ja sain liikunnan ilon takaisin.

Olen oikeastaan enemmän katkera opettajille, jotka olivat aina todella inhottavia. Kiusaajat olivat penskoja, mutta aikuiselta kaipaisi parempaa käytöstä.

Vierailija

Samoja kokemuksia. Olin urheilullinen tyttö, mutta koululiikunnassa jättäydyin syrjään, jotta en joutuisi luokan kovispoikien maalitauluksi. He osasivat olla todella ilkeitä, aggressiivisia ja väkivaltaisia. Vaikutti siltä, että opettajan mielestä tällainen käytös kuului urheiluun, ja siitä valittaessa olin mukamas vain liian herkkä. Lintsasin suurimman osan yläasteen sisäliikuntatunneista, ja numeroni oli sen mukainen. Samaan aikaan hiihdin, juoksin ja voimistelin itsekseni, kunnes koulusta johtuvan itsetunnon huononemisen myötä jätin myös nämä harrastukset. Liikunnan ilon löysin uudelleen vasta paljon yli 30-vuotiaana.

Vierailija

Nyt aikuisena mua häiritsee eniten se, millä tavalla yläasteen liikunnan opettaja tavallaan hyväksyi sen että mua kiusataan. Tässä yksi esimerkki: Tytöillä ja pojilla oli yleensä erilliset tunnit, mutta ryhmät yhdistettiin paritanssissa. Suurin osa pojista karttoi mua kuin ruttoa, ja opettaja valitsi helpon tien: Pojat ja kaikki muut tytöt laitettiin riviin pituusjärjestyksessä, kun taas mut otettiin sivummalle ja mulle valikoitiin yksi kiltti poika tanssipariksi. Sitten loput tytöt ja pojat pariutettiin pituusjärjestyksen mukaan keskenään.

Ymmärrän kyllä, ettei tilanne ollut helppo opettajalle... Enkä tiedä, millainen soppa siitä olisi syntynyt jos joku olisin joutunut jonkun idiootin kiusaajapojan pariksi. Mutta eikö tuotakin tilannetta olisi voinut hoitaa jotenkin toisin? Jotenkin niin, ettei mun erilainen kohteluni olisi ollut silmiinpistävää? Siitä jäi meinaan sellainen maku, että kiusaajat voitti kun välttyi tanssimasta kanssani eikä opettaja edes yrittänyt saada kiusaajia käyttäytymään kunnolla. Ihan kuin vika olisi ollut mussa eikä kiusaajissa.

Vierailija

No pahin kaikista taitaa olla hiihto ja luistelu. Vaikka oikeastaan kaikissa liikunnoissa oli sama asia kuin sinullakin.  Hiihdossa oli muutenkin niin paskat sukset, kun kukaan perheessäni ei osannut niitä huoltaa. Siinä hiihdellessä ihmettelin aina, miten kaikki muut suorastaan lentää minun ohi yritinpä kuinka kovasti tahansa päästä eteenpäin. Yritin perinteistä, yritin luistelua mutta eih. Hidas kuin etana. 

Eihään kukaan siks halunnut minua mihinkään kilpailuihin matkaan. Kun muut saivat tehtyä 3 kierrosta minä sain tehtyä vain yhden.

Luistelussa taas en ikinä uskaltanut opetella jarruttamista, kun kanat oli orrella,  kyljet hinkkaten toisiamme, pelkäsin kamppivani toiset nurin yrittäessäni. Siinä sitten opettaja kaakkui kun olin ainoa rivissä joka jatkoi matkaa mudien jarruttaessa...Puhumattakaan jostain jääkiekosta, missä ihmisiä suhahti missä sattui. Pari kolariakin tein sen takia. Muuten oikeastaan kaikki liikunta, koska olin kiusattu niin sain ensimmäisenä haukut jos tein jotain väärin. Ei sielä annettu minun kehittää taitojani vaan kilpailtiin kuka on paras. Olin se pohjimmainen, joten eihän minun passannut edes olla paras missään. Liikunta on aina ollut yksi niistä huonoimmista puolistani joten on ihme, että uskaltauduin kesällä salille menemään... tosin useampi kuukausi menikin hermoillessa, vaikkei se niin paha ole.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Nyt aikuisena mua häiritsee eniten se, millä tavalla yläasteen liikunnan opettaja tavallaan hyväksyi sen että mua kiusataan. Tässä yksi esimerkki: Tytöillä ja pojilla oli yleensä erilliset tunnit, mutta ryhmät yhdistettiin paritanssissa. Suurin osa pojista karttoi mua kuin ruttoa, ja opettaja valitsi helpon tien: Pojat ja kaikki muut tytöt laitettiin riviin pituusjärjestyksessä, kun taas mut otettiin sivummalle ja mulle valikoitiin yksi kiltti poika tanssipariksi. Sitten loput tytöt ja pojat pariutettiin pituusjärjestyksen mukaan keskenään.

Ymmärrän kyllä, ettei tilanne ollut helppo opettajalle... Enkä tiedä, millainen soppa siitä olisi syntynyt jos joku olisin joutunut jonkun idiootin kiusaajapojan pariksi. Mutta eikö tuotakin tilannetta olisi voinut hoitaa jotenkin toisin? Jotenkin niin, ettei mun erilainen kohteluni olisi ollut silmiinpistävää? Siitä jäi meinaan sellainen maku, että kiusaajat voitti kun välttyi tanssimasta kanssani eikä opettaja edes yrittänyt saada kiusaajia käyttäytymään kunnolla. Ihan kuin vika olisi ollut mussa eikä kiusaajissa.

Minusta tällaisissa tilanteissa pitäisi AINA opettajan päättää parit. ( esim jnumeroilla joilla saman numeron saanut joutuu pariksi tai joka toinen ) Jos joku kitisee niin käsketään olla hiljaa ja tyytyä siihen mitä saa. Kaikkein pahinta minulla koulussa oli aina nämä parihommat. Tiesin heti, ettei kukaan minua halunnut joten jouduin tekemään yksin kaikki tehtävät tai sitten vinguttiin miksi minä ja hän... opettaja oli vain hiljaa vaikka olisi voinut sanoa, ettei tuollainen käytös ole sopivaa ja ajatella tilannetta omalle kohdalleen.

Vierailija

Mä olin huono liikunnassa ihan oikeasti.

En ollut ylipainoinen eikä minulla ollut  mitään ruumiinvammaa, jolla olisin voinut selittää huonouteni. Mä vaan olin juoksussa hidas, pituushypyssä luokan huonoin, korkeushypyssä huono. Pallopeleissä eivät säännöt meinanneet pysyä päässä ja tein virheitä sen takia. Pesäpallossa en osunut palloon. Luistelu oli tuskaa koska jännitin koko ajan kaatuvani.

Koskaan en ole oppinut pyöräilemään, ja pinnalla pysyminen vedessä kesti oppia kauan.

Vieläkin inhottaa ihmiset, jotka saarnaavat liikunnan autuutta ja ihanuutta. Inhottavaa on, että heitä on työpaikoillakin.

Tajuan itsekin, että liikunnasta on monia hyötyjä, en ole tyhmä. Olen vain muita huonompi siinä ja pärjätäkseni yhtä hyvin kuin muut mun pitäisi harjoitella enemmän. Mutta motivaatiota ei ole. Työkaverit ovat houkutelleet salille kanssaan, mutta en halua mennä sinne nolaamaan itseäni, kun muut ovat kuitenkin minua parempia ja hyväkuntoisempia.

Kävin tykytunnilla kerran kävelemässä pienryhmässä ja siinäkin olin muita huonompi. Jaksoin nousta portaat vain yhden kerran, kun muut kulkivat ne ainakin kahdesti. Ja sen jälkeen osa vielä hölkkäili takaisin tullessa vakuutellen, että juu, mene sinä vain omaan tahtiisi, älä stressaa.

Mutta sekin tuntui stressaavalta, kun taas huomasi olevansa muita heikompi.

Ne, joilla ei ole kokemusta tällaisesta, eivät tajua, miten inhottavaa on olla koko ajan jumbo. Eikä se tosiaankaan motivoi harjoittelemaan ja näyttämään, kuinka paljon voi oppia.

Ai niin, piti lisätä, että olen ollut kuntoutuksessa, jossa piti käydä sauvakävelemässä. Uskokaa tai älkää, mutta en osannut tehdä sitäkään oikein! Fysioterapeutti joutui koko ajan neuvomaan mua, miten niitä sauvoja pidetään, ja huomauttamaan, kun kuulemma huidoin sauvoilla jotain kaaria ja toinen jalka teki jotain kiertoliikkeitä. Kun sain sen yhden jalan liikkeen korjattua, niin sitten vastakkainen jalka alkoi tehdä kiertoliikettä. Mä en siis osaa edes kävellä oikein!

Vierailija

Kilpailuhenki tappoi liikunnan riemun.Kaikkien oli tehtävä sama matka ja viimeiset kyllä tiesivät olleensa viimeisiä.Samoi välineitä oli raahattava joskus useita settejä  kouluun,kun ei ollut selvää mitä käytetään ja mihin mennään, jos ei välineitä ollut miinusta kirjaan.

Vierailija

Pesäpallossa parhaat saivat aina valita joukkueen.Kyllä lisäsi liikunnan riemua  olla viimeisten pakkovalintojen joukossa ,

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mä olin huono liikunnassa ihan oikeasti.

En ollut ylipainoinen eikä minulla ollut  mitään ruumiinvammaa, jolla olisin voinut selittää huonouteni. Mä vaan olin juoksussa hidas, pituushypyssä luokan huonoin, korkeushypyssä huono. Pallopeleissä eivät säännöt meinanneet pysyä päässä ja tein virheitä sen takia. Pesäpallossa en osunut palloon. Luistelu oli tuskaa koska jännitin koko ajan kaatuvani.

Koskaan en ole oppinut pyöräilemään, ja pinnalla pysyminen vedessä kesti oppia kauan.

Vieläkin inhottaa ihmiset, jotka saarnaavat liikunnan autuutta ja ihanuutta. Inhottavaa on, että heitä on työpaikoillakin.

Tajuan itsekin, että liikunnasta on monia hyötyjä, en ole tyhmä. Olen vain muita huonompi siinä ja pärjätäkseni yhtä hyvin kuin muut mun pitäisi harjoitella enemmän. Mutta motivaatiota ei ole. Työkaverit ovat houkutelleet salille kanssaan, mutta en halua mennä sinne nolaamaan itseäni, kun muut ovat kuitenkin minua parempia ja hyväkuntoisempia.

Kävin tykytunnilla kerran kävelemässä pienryhmässä ja siinäkin olin muita huonompi. Jaksoin nousta portaat vain yhden kerran, kun muut kulkivat ne ainakin kahdesti. Ja sen jälkeen osa vielä hölkkäili takaisin tullessa vakuutellen, että juu, mene sinä vain omaan tahtiisi, älä stressaa.

Mutta sekin tuntui stressaavalta, kun taas huomasi olevansa muita heikompi.

Ne, joilla ei ole kokemusta tällaisesta, eivät tajua, miten inhottavaa on olla koko ajan jumbo. Eikä se tosiaankaan motivoi harjoittelemaan ja näyttämään, kuinka paljon voi oppia.

Ai niin, piti lisätä, että olen ollut kuntoutuksessa, jossa piti käydä sauvakävelemässä. Uskokaa tai älkää, mutta en osannut tehdä sitäkään oikein! Fysioterapeutti joutui koko ajan neuvomaan mua, miten niitä sauvoja pidetään, ja huomauttamaan, kun kuulemma huidoin sauvoilla jotain kaaria ja toinen jalka teki jotain kiertoliikkeitä. Kun sain sen yhden jalan liikkeen korjattua, niin sitten vastakkainen jalka alkoi tehdä kiertoliikettä. Mä en siis osaa edes kävellä oikein!

No en kyl ihmettele sitten jos liikunta ei maistu. Itselläni taas asia menee niinpäin, että stressaan ihmisiä niin hitosti.  Kun itse olin fysioterapiassa niin pää lakkasi toimimasta. Yksinkertaiset liikkeet tuntui vaikealta enkä sisäistänyt niitä ( hahmotus ongelmia minulla ). Oliha se mielenkiintoista katsella terapeutin ilmeitä kun tein asiat väärin ja kyselin montakertaa uudestaan miten ne pitikään tehdä. Kun pääsin yksin hommat tekemään ei ollut mitään ongelmaa.

Vierailija

Käsittääkseni opekoulutuksessa nykyään ihan sanotaan, ettei tällaista "kapteenit valitsee" jakoa saa enää käyttää, mutta kuinkahan moni liikunnanopettaja mahtaa neuvoa totella? Aika harvassa varmaan ovat...

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Pesäpallossa parhaat saivat aina valita joukkueen.Kyllä lisäsi liikunnan riemua  olla viimeisten pakkovalintojen joukossa ,

Meilläkin joukkueet valittiin samalla menetelmällä, mutta valitsijat vaihteli. Pääsin välillä itsekin valitsemaan oman joukkueeni. Ne olikin ainoat kerrat kun en joutunut turhaan toivomaan, jospa mut kerrankin valittaisiin edes toiseksi viimeisenä... Sellaista oli elämä liikunnallisesti lahjattomana jolla ei ollut yhtään kaveria koulussa. Aina sai tuntea itsensä huonoksi. Onneksi sentään muut oli sen verran fiksuja, etten joutunut koskaan kuulemaan mitään "onks meidän pakko ottaa toi meidän joukkueeseen?"-valituksia.

ExoPol
Seuraa 
Liittynyt9.1.2015

Se kun opettaja laittoi meidät siihen riviin, ja aina ne luokan kaksi liikunnallisinta oppilasta saivat valita joukkueensa. "Mulle Päivi", "Mulle Tero".

Minä jäin aina viimeiseksi. Siis AINA. Oli kamalan noloa ja surullista jäädä siihen itsekseen seisomaan joka ikinen kerta.

Kuitenkin esim. telinevoimistelussa olin aina se paras, mutta sitä ei lasketa..ketään muuta ei telinevoimistelu kiinnostanut pätkääkään. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Käsittääkseni opekoulutuksessa nykyään ihan sanotaan, ettei tällaista "kapteenit valitsee" jakoa saa enää käyttää, mutta kuinkahan moni liikunnanopettaja mahtaa neuvoa totella? Aika harvassa varmaan ovat...

Niinpä. Jännä, että tämmöisen jaon nöyryyttävät ja masentavat vaikutukset varmasti ovat yleisesti kaikkien tiedossa, mutta kuitenkin jotkut opettajat ovat tarpeeksi julmia alentuakseen siihen.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat