Koululiikuntatraumat

Aika pitkälti samanlaisia. Paitsi että olin myös oikeasti huono. Pelkäsin ja joskus oksensin ennen tunteja. Pystyin hengittämään vain kun oli suunnistusta ja sai mennä yksin metsään. Lenkkeilen nykyään, mutta mihinkään ryhmäliikuntajuttuun en mene enää koskaan.

Opettaja suosi hyviä ja jos kuului johonkin urheiluseuraan oli opella ajna jotain maireaa kehuttavaa asuista tai taidoista. Tavallinen sisarusten suksilla hiihtelijä  ei koskaan saanut kannustusta tai kiitosta , vaikka tyrät rytkyen olisi ladulle tuupertunut.

Aika hyvin kiteytit minun ajatukseni, ap. Meni monia vuosia ennen kuin uskalsin mennä salille/lenkille ja sain liikunnan ilon takaisin.

Olen oikeastaan enemmän katkera opettajille, jotka olivat aina todella inhottavia. Kiusaajat olivat penskoja, mutta aikuiselta kaipaisi parempaa käytöstä.

Samoja kokemuksia. Olin urheilullinen tyttö, mutta koululiikunnassa jättäydyin syrjään, jotta en joutuisi luokan kovispoikien maalitauluksi. He osasivat olla todella ilkeitä, aggressiivisia ja väkivaltaisia. Vaikutti siltä, että opettajan mielestä tällainen käytös kuului urheiluun, ja siitä valittaessa olin mukamas vain liian herkkä. Lintsasin suurimman osan yläasteen sisäliikuntatunneista, ja numeroni oli sen mukainen. Samaan aikaan hiihdin, juoksin ja voimistelin itsekseni, kunnes koulusta johtuvan itsetunnon huononemisen myötä jätin myös nämä harrastukset. Liikunnan ilon löysin uudelleen vasta paljon yli 30-vuotiaana.

Nyt aikuisena mua häiritsee eniten se, millä tavalla yläasteen liikunnan opettaja tavallaan hyväksyi sen että mua kiusataan. Tässä yksi esimerkki: Tytöillä ja pojilla oli yleensä erilliset tunnit, mutta ryhmät yhdistettiin paritanssissa. Suurin osa pojista karttoi mua kuin ruttoa, ja opettaja valitsi helpon tien: Pojat ja kaikki muut tytöt laitettiin riviin pituusjärjestyksessä, kun taas mut otettiin sivummalle ja mulle valikoitiin yksi kiltti poika tanssipariksi. Sitten loput tytöt ja pojat pariutettiin pituusjärjestyksen mukaan keskenään.

Ymmärrän kyllä, ettei tilanne ollut helppo opettajalle... Enkä tiedä, millainen soppa siitä olisi syntynyt jos joku olisin joutunut jonkun idiootin kiusaajapojan pariksi. Mutta eikö tuotakin tilannetta olisi voinut hoitaa jotenkin toisin? Jotenkin niin, ettei mun erilainen kohteluni olisi ollut silmiinpistävää? Siitä jäi meinaan sellainen maku, että kiusaajat voitti kun välttyi tanssimasta kanssani eikä opettaja edes yrittänyt saada kiusaajia käyttäytymään kunnolla. Ihan kuin vika olisi ollut mussa eikä kiusaajissa.

No pahin kaikista taitaa olla hiihto ja luistelu. Vaikka oikeastaan kaikissa liikunnoissa oli sama asia kuin sinullakin.  Hiihdossa oli muutenkin niin paskat sukset, kun kukaan perheessäni ei osannut niitä huoltaa. Siinä hiihdellessä ihmettelin aina, miten kaikki muut suorastaan lentää minun ohi yritinpä kuinka kovasti tahansa päästä eteenpäin. Yritin perinteistä, yritin luistelua mutta eih. Hidas kuin etana. 

Eihään kukaan siks halunnut minua mihinkään kilpailuihin matkaan. Kun muut saivat tehtyä 3 kierrosta minä sain tehtyä vain yhden.

Luistelussa taas en ikinä uskaltanut opetella jarruttamista, kun kanat oli orrella,  kyljet hinkkaten toisiamme, pelkäsin kamppivani toiset nurin yrittäessäni. Siinä sitten opettaja kaakkui kun olin ainoa rivissä joka jatkoi matkaa mudien jarruttaessa...Puhumattakaan jostain jääkiekosta, missä ihmisiä suhahti missä sattui. Pari kolariakin tein sen takia. Muuten oikeastaan kaikki liikunta, koska olin kiusattu niin sain ensimmäisenä haukut jos tein jotain väärin. Ei sielä annettu minun kehittää taitojani vaan kilpailtiin kuka on paras. Olin se pohjimmainen, joten eihän minun passannut edes olla paras missään. Liikunta on aina ollut yksi niistä huonoimmista puolistani joten on ihme, että uskaltauduin kesällä salille menemään... tosin useampi kuukausi menikin hermoillessa, vaikkei se niin paha ole.

Vierailija kirjoitti:

Nyt aikuisena mua häiritsee eniten se, millä tavalla yläasteen liikunnan opettaja tavallaan hyväksyi sen että mua kiusataan. Tässä yksi esimerkki: Tytöillä ja pojilla oli yleensä erilliset tunnit, mutta ryhmät yhdistettiin paritanssissa. Suurin osa pojista karttoi mua kuin ruttoa, ja opettaja valitsi helpon tien: Pojat ja kaikki muut tytöt laitettiin riviin pituusjärjestyksessä, kun taas mut otettiin sivummalle ja mulle valikoitiin yksi kiltti poika tanssipariksi. Sitten loput tytöt ja pojat pariutettiin pituusjärjestyksen mukaan keskenään.

Ymmärrän kyllä, ettei tilanne ollut helppo opettajalle... Enkä tiedä, millainen soppa siitä olisi syntynyt jos joku olisin joutunut jonkun idiootin kiusaajapojan pariksi. Mutta eikö tuotakin tilannetta olisi voinut hoitaa jotenkin toisin? Jotenkin niin, ettei mun erilainen kohteluni olisi ollut silmiinpistävää? Siitä jäi meinaan sellainen maku, että kiusaajat voitti kun välttyi tanssimasta kanssani eikä opettaja edes yrittänyt saada kiusaajia käyttäytymään kunnolla. Ihan kuin vika olisi ollut mussa eikä kiusaajissa.

Minusta tällaisissa tilanteissa pitäisi AINA opettajan päättää parit. ( esim jnumeroilla joilla saman numeron saanut joutuu pariksi tai joka toinen ) Jos joku kitisee niin käsketään olla hiljaa ja tyytyä siihen mitä saa. Kaikkein pahinta minulla koulussa oli aina nämä parihommat. Tiesin heti, ettei kukaan minua halunnut joten jouduin tekemään yksin kaikki tehtävät tai sitten vinguttiin miksi minä ja hän... opettaja oli vain hiljaa vaikka olisi voinut sanoa, ettei tuollainen käytös ole sopivaa ja ajatella tilannetta omalle kohdalleen.

Mä olin huono liikunnassa ihan oikeasti.

En ollut ylipainoinen eikä minulla ollut  mitään ruumiinvammaa, jolla olisin voinut selittää huonouteni. Mä vaan olin juoksussa hidas, pituushypyssä luokan huonoin, korkeushypyssä huono. Pallopeleissä eivät säännöt meinanneet pysyä päässä ja tein virheitä sen takia. Pesäpallossa en osunut palloon. Luistelu oli tuskaa koska jännitin koko ajan kaatuvani.

Koskaan en ole oppinut pyöräilemään, ja pinnalla pysyminen vedessä kesti oppia kauan.

Vieläkin inhottaa ihmiset, jotka saarnaavat liikunnan autuutta ja ihanuutta. Inhottavaa on, että heitä on työpaikoillakin.

Tajuan itsekin, että liikunnasta on monia hyötyjä, en ole tyhmä. Olen vain muita huonompi siinä ja pärjätäkseni yhtä hyvin kuin muut mun pitäisi harjoitella enemmän. Mutta motivaatiota ei ole. Työkaverit ovat houkutelleet salille kanssaan, mutta en halua mennä sinne nolaamaan itseäni, kun muut ovat kuitenkin minua parempia ja hyväkuntoisempia.

Kävin tykytunnilla kerran kävelemässä pienryhmässä ja siinäkin olin muita huonompi. Jaksoin nousta portaat vain yhden kerran, kun muut kulkivat ne ainakin kahdesti. Ja sen jälkeen osa vielä hölkkäili takaisin tullessa vakuutellen, että juu, mene sinä vain omaan tahtiisi, älä stressaa.

Mutta sekin tuntui stressaavalta, kun taas huomasi olevansa muita heikompi.

Ne, joilla ei ole kokemusta tällaisesta, eivät tajua, miten inhottavaa on olla koko ajan jumbo. Eikä se tosiaankaan motivoi harjoittelemaan ja näyttämään, kuinka paljon voi oppia.

Ai niin, piti lisätä, että olen ollut kuntoutuksessa, jossa piti käydä sauvakävelemässä. Uskokaa tai älkää, mutta en osannut tehdä sitäkään oikein! Fysioterapeutti joutui koko ajan neuvomaan mua, miten niitä sauvoja pidetään, ja huomauttamaan, kun kuulemma huidoin sauvoilla jotain kaaria ja toinen jalka teki jotain kiertoliikkeitä. Kun sain sen yhden jalan liikkeen korjattua, niin sitten vastakkainen jalka alkoi tehdä kiertoliikettä. Mä en siis osaa edes kävellä oikein!

Kilpailuhenki tappoi liikunnan riemun.Kaikkien oli tehtävä sama matka ja viimeiset kyllä tiesivät olleensa viimeisiä.Samoi välineitä oli raahattava joskus useita settejä  kouluun,kun ei ollut selvää mitä käytetään ja mihin mennään, jos ei välineitä ollut miinusta kirjaan.

Pesäpallossa parhaat saivat aina valita joukkueen.Kyllä lisäsi liikunnan riemua  olla viimeisten pakkovalintojen joukossa ,

Vierailija kirjoitti:

Mä olin huono liikunnassa ihan oikeasti.

En ollut ylipainoinen eikä minulla ollut  mitään ruumiinvammaa, jolla olisin voinut selittää huonouteni. Mä vaan olin juoksussa hidas, pituushypyssä luokan huonoin, korkeushypyssä huono. Pallopeleissä eivät säännöt meinanneet pysyä päässä ja tein virheitä sen takia. Pesäpallossa en osunut palloon. Luistelu oli tuskaa koska jännitin koko ajan kaatuvani.

Koskaan en ole oppinut pyöräilemään, ja pinnalla pysyminen vedessä kesti oppia kauan.

Vieläkin inhottaa ihmiset, jotka saarnaavat liikunnan autuutta ja ihanuutta. Inhottavaa on, että heitä on työpaikoillakin.

Tajuan itsekin, että liikunnasta on monia hyötyjä, en ole tyhmä. Olen vain muita huonompi siinä ja pärjätäkseni yhtä hyvin kuin muut mun pitäisi harjoitella enemmän. Mutta motivaatiota ei ole. Työkaverit ovat houkutelleet salille kanssaan, mutta en halua mennä sinne nolaamaan itseäni, kun muut ovat kuitenkin minua parempia ja hyväkuntoisempia.

Kävin tykytunnilla kerran kävelemässä pienryhmässä ja siinäkin olin muita huonompi. Jaksoin nousta portaat vain yhden kerran, kun muut kulkivat ne ainakin kahdesti. Ja sen jälkeen osa vielä hölkkäili takaisin tullessa vakuutellen, että juu, mene sinä vain omaan tahtiisi, älä stressaa.

Mutta sekin tuntui stressaavalta, kun taas huomasi olevansa muita heikompi.

Ne, joilla ei ole kokemusta tällaisesta, eivät tajua, miten inhottavaa on olla koko ajan jumbo. Eikä se tosiaankaan motivoi harjoittelemaan ja näyttämään, kuinka paljon voi oppia.

Ai niin, piti lisätä, että olen ollut kuntoutuksessa, jossa piti käydä sauvakävelemässä. Uskokaa tai älkää, mutta en osannut tehdä sitäkään oikein! Fysioterapeutti joutui koko ajan neuvomaan mua, miten niitä sauvoja pidetään, ja huomauttamaan, kun kuulemma huidoin sauvoilla jotain kaaria ja toinen jalka teki jotain kiertoliikkeitä. Kun sain sen yhden jalan liikkeen korjattua, niin sitten vastakkainen jalka alkoi tehdä kiertoliikettä. Mä en siis osaa edes kävellä oikein!

No en kyl ihmettele sitten jos liikunta ei maistu. Itselläni taas asia menee niinpäin, että stressaan ihmisiä niin hitosti.  Kun itse olin fysioterapiassa niin pää lakkasi toimimasta. Yksinkertaiset liikkeet tuntui vaikealta enkä sisäistänyt niitä ( hahmotus ongelmia minulla ). Oliha se mielenkiintoista katsella terapeutin ilmeitä kun tein asiat väärin ja kyselin montakertaa uudestaan miten ne pitikään tehdä. Kun pääsin yksin hommat tekemään ei ollut mitään ongelmaa.

Käsittääkseni opekoulutuksessa nykyään ihan sanotaan, ettei tällaista "kapteenit valitsee" jakoa saa enää käyttää, mutta kuinkahan moni liikunnanopettaja mahtaa neuvoa totella? Aika harvassa varmaan ovat...

Vierailija kirjoitti:

Pesäpallossa parhaat saivat aina valita joukkueen.Kyllä lisäsi liikunnan riemua  olla viimeisten pakkovalintojen joukossa ,

Meilläkin joukkueet valittiin samalla menetelmällä, mutta valitsijat vaihteli. Pääsin välillä itsekin valitsemaan oman joukkueeni. Ne olikin ainoat kerrat kun en joutunut turhaan toivomaan, jospa mut kerrankin valittaisiin edes toiseksi viimeisenä... Sellaista oli elämä liikunnallisesti lahjattomana jolla ei ollut yhtään kaveria koulussa. Aina sai tuntea itsensä huonoksi. Onneksi sentään muut oli sen verran fiksuja, etten joutunut koskaan kuulemaan mitään "onks meidän pakko ottaa toi meidän joukkueeseen?"-valituksia.

Se kun opettaja laittoi meidät siihen riviin, ja aina ne luokan kaksi liikunnallisinta oppilasta saivat valita joukkueensa. "Mulle Päivi", "Mulle Tero".

Minä jäin aina viimeiseksi. Siis AINA. Oli kamalan noloa ja surullista jäädä siihen itsekseen seisomaan joka ikinen kerta.

Kuitenkin esim. telinevoimistelussa olin aina se paras, mutta sitä ei lasketa..ketään muuta ei telinevoimistelu kiinnostanut pätkääkään. 

Vierailija kirjoitti:

Käsittääkseni opekoulutuksessa nykyään ihan sanotaan, ettei tällaista "kapteenit valitsee" jakoa saa enää käyttää, mutta kuinkahan moni liikunnanopettaja mahtaa neuvoa totella? Aika harvassa varmaan ovat...

Niinpä. Jännä, että tämmöisen jaon nöyryyttävät ja masentavat vaikutukset varmasti ovat yleisesti kaikkien tiedossa, mutta kuitenkin jotkut opettajat ovat tarpeeksi julmia alentuakseen siihen.

ExoPol kirjoitti:

Se kun opettaja laittoi meidät siihen riviin, ja aina ne luokan kaksi liikunnallisinta oppilasta saivat valita joukkueensa. "Mulle Päivi", "Mulle Tero".

Minä jäin aina viimeiseksi. Siis AINA. Oli kamalan noloa ja surullista jäädä siihen itsekseen seisomaan joka ikinen kerta.

Itselläni oli sama joka kerta. Pahimmillaan tilanne päätyi siihen, että ryhmä alkoi tappelemaan kumpi minut ottaa. Saattoi kestää sellainen 5-10 min ennenkuin opettaja puuttui väliin " meneppäs sinä nyt vaikka tonne..." Ei se paljoa motivaatiota nostanut liikunnassa. Siihempäälle se helvetin kilpaileminen siitä kuka ryhmä on paras. Muita kehuttiin, minua haukuttiin.

T: Minä vain

Meidän liikunnanopettajamme ummisti täysin silmänsä kiusaamiselta ja suoraan sanottuna palkitsi huonosti käyttäytyvät hyvin numeroin. 

Olin itse kiusattu, ja muistan erään lyhytkurssin, jossa muut ryhmäläiset suhtautuivat minuun avoimen vihamielisesti (huusivat ja raivosivat tämän tästä, jos en onnistunut jossakin suorituksessa, nimittelivät...). Eräs pesäpallotunti sain täyslaidallisen tällaista mesoamista useammalta oppilaalta, ja mitä tekee opettaja? Puhaltaa pelin poikki, ja ojentaa minua huonosta suorituksestani. Siis ihan avoimet, opettajan läsnäollessa huudetut tyhmät, idiootit ja muu sylki suussa roiskuen karjuminen jäi täysin huomioimatta. Tietenkin hermostuin, ja annoin kuulua oman palautteeni siitä, miten edes ylipäätään voisin tehdä oikein, kun toiset huutaa yhtä, toiset toista käskyä. Vasta sitten opettaja havahtui ja vähän pahoitellen: "Joo, eihän noin saisi sanoa..." Ja siinä se. 

Nämä huonommille oppilaille karjuvat, nimittelevät, hiillostavat ja usein myös väkivaltaista peliä pelaavat oppilaat saivat muuten hyviä numeroita, pahin heistä ihan puhtaita kymppejä "kannustavuudesta", "tehokkaasta pelistä" ja ties mistä. Joo, kyllähän nämä kavereilleen olivat hirmuisen kivoja ja kannustavia. Niille heikommille oppilaille kaikkea muuta. En ollut ainoa kohde, vaan samaa myllytystä sai kestää eräs toinen liikunnassa heikompi oppilas ilman, että opettaja puuttui tilanteeseen mitenkään. 

Ja kuin pisteenä iin päälle, tällä opettajalla oli ihan omat arvionsa siitä, mitkä liikuntalajit olivat "oikeaa liikuntaa". Esimerkiksi ratsastus ei näihin kuulunut (ei liity minuun, en harrasta ratsastusta). Sen sijaan koki tarpeelliseksi ilmoittaa minulle, että pari hassua kertaa liikuntaa ei kyllä tee yhtään mitään - tämä kerrottuna minulle, joka olin vihdoinkin löytänyt liikunnan ilon ja alkanut harrastaa vapaa-ajallani liikuntaa. 

Tulos? Vihasin liikuntatunteja, jännitin niitä etukäteen, ja joskus myös alisuoriuduin ihan siksi, että sain joka tapauksessa ryhmältä myllytystä. Olin läski ja huono, osasin tai en. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi aloittamaani lajia, joka jäi sittemmin minulle isoksi henkireiäksi ja elämäntavaksi aina näihin päiviin asti. Oli outoa huomata, että todellisuudessa en ollutkaan huono: opin nopeasti uudet tekniikat, ja venyvyyteni oli parempaa kuin monen muun. En myöskään itse asiassa edes ollut läski sanan varsinaisessa merkityksessä: vanhoja koulukuvia katseltuani huomasin minun olleen itse asiassa hyvin lähellä normaalipainoa. 

Vaikka olen pitkälti hyväksynyt koulukiusaamishistoriani osaksi elämääni, enkä koe sen enää vaikuttavan elämääni, olen vieläkin vihainen tuolle opettajalle. Ei voi hyvällä tahdollakaan väittää, etteikö opettaja olisi huomannut ryhmiensä huonoa ilmapiiriä ja kiusaamista, koska ne tapahtuivat aivan hänen silmiensä edessä, eikä edes kovin hienovaraisesti.

Liikuntatunneilla sai aina jännittää ja stressata, voida pahoin. Liikunnalliset tai muuten vain suositut oppilaat haukkuivat, nauroivat, pyörittelivät silmiään jos ei osannut tai mokasi. Opettaja ei tietenkään muka huomannut mitään, mikä on mun mielestä aika vaikea uskoa. Monet itkut tuli liikuntatuntien jälkeen itkettyä tai pahimmassa tapauksessa jopa niiden aikana... Olin siis itse epäliikunnallinen ja kömpelö, kaiken lisäksi epäsuosittu vaikken ehkä yläasteella enää suoranaisesti kiusattu (mitä nyt välillä selän takana saatettiin nauraa ulkonäölle). Liikkanumeroksi tuli tietysti seiska yritti parhaansa tai ei. Lopulta se yrittäminenkin loppui kun se oli selvästikin ihan turhaa ja johti vain itsensä nolaamiseen. Kasiluokalla sain vapautuksen liikkatunneista pidemmäksi ajaksi terveysasian vuoksi, oli yläasteen stressittömintä aikaa.

Lukiossa liikkatunnit olivat onneksi parempia, ihmisillä parempi asenne ja opettaja antoi aina kaksi tai kolme vaihtoehtoa, mitä tehdä. Joukkuepeleihin ei siis joutunut juuri ikinä, ne pari kertaa mitkä porukassa joutui olla oli tarpeeksi stressaavia vanhojen muistojen takia (vaikkei kukaan nälvinytkään, päin vastoin). Mulle myös sekaryhmä sopi paremmin.

En nää itseäni tulevaisuudessa missään liikuntaharrastuksessa. Ajatuskin oksettaa. Juokseminen nyt sentään on ihan ok.

Samat traumat ja viha koululiikuntaa kohtaan, ja mielestä i koululiikunnan opettajilla on maailman helpoin, turhin, ja vastuuttomin ammatti. Oikea ammattien lottovoitto. Palkka toivottavasti edes on paska.

Siitä huolimatta, en ole niin lapsellinen etyä antaisin vihani vaikuttaa nykyiseen elämääni. Liikun ja urheilen kaikenlaista, keskimääräistä enemmän. Joukkuepeleistä tosin en pidä edelleenkään, kaikki muu kyllä menee. Monilla läskeillä tuntuu kyllä tuo koululiikunnan viha olevan keksitty tekosyy omalle laiskuudelle ja syömiselle.

Mulla klassinen tarina: liikunnanope laittoi ryhmien jakajiksi pahimmat kiusaajat. Luultavasti teki tämän tietoisesti kiusatakseen lisää meitä kiusattuja: nämä kiusaajat eivät itse olleet hyviä liikunnassa, mutta opettajan sydämen he röyhkeydellään sulattivat.