Lue keskustelun säännöt.
väärä psykiatrinen diagnoosi
28.11.2015 |
Mitä tehdä, jos on saanut värään psykiatrisen diagnoosin? Asia on hyvin vaikea, koska jos lääkäri ja hoitaja pitävät kiinni diagnoosista, niin eipä sitä potilas pysty muuttamaan, koska ajatellaan, että hän ei tunnista omaa ongelmaansa yms. Kyse ei kuitenkaan ole siitä. En siis näe mitään harhoja mitä muut eivät, tälläisestä ei ole kyse. Taitaa sitten olla mahdotonta korjata hätäisesti tehty diagnoosi? En nimittäin tunnista itseäni ollenkaan ko. diagnoosista ja selvennän vielä ,että ko. diagnoosi ei ole mikään mikä vaikuttaa todellisuudentajuun.
Kommentit (117)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eräs tk-lääkäri yritti saada minulle aikaan masennusdiagnoosin sillä yhdellä ainoalla käynnillä. En todellakaan ollut masentunut tai ihmeen hyvin toiminnallisuus on pysnyt normaalina masennuksessani enkä toivo kuolemaa tai ole toivoton.
Nykyään kaikilla on muka masennus. Jopa lapsia yritetään saada diagnosoitua ihan järjetöntä touhua.
Meillä leikki-ikäinen lapsi joutui laboratoriotestein todennettavan somaattisen syyn vuoksi sairaalaan. Lääkäri oli sitten selän takana pistänyt lapselle masennusdiagnoosin, koska lapsi oli väsynyt.
Kannattaa muistaa että koko maailman tasolla normijakakaumaan kun sovitetaan suomen lääkärit he ovat kaikki täysiä tunareita, ja ehkä muutama on maailmanluokan osaajia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykiatrinen dg ei koskaan ole pysyvä dg. Olen sanonut tämän aiemminkin.
Vierailija kirjoitti:
Psykiatrinen dg ei koskaan ole pysyvä dg. Olen sanonut tämän aiemminkin.
Vanha ketju mut kertoisitko miksi?
Turvallisempaa mennä vaikka astrologille kuin psykiatrille.
Psykiatrit itsekin usein myöntävät, että psykiatriset diagnoosit ovat kulttuurisidonnaisia luokituksia, eivät lääketieteellisesti valideja sairauksia. Ne ovat oirekuvauksia, ja eri oirekuvausten välillä on runsaasti päällekkäisyyksiä. Esimerkiksi Psyciatry Research lehdessä julkaistussa tutkimuksessa Heterogeneity in psychiatric diagnostic classification havaittiin valtavaa päällekkäisyyttä skitsofrenian ja post-traumaattisen stressioireyhtymän oirekuvausten välillä.
Toinen häiriö kehitettiin ennen maailmansota, kun psykiatreilla oli valtava tarve pönkittäää asemaansa lääketieteen erikoisalana löytämälmä 'aitoja' sairauksia, jotka eugenistisen liikkeen ollessa suosiossa yleensä liitettiin geneettiseen rappioon. Tästä syntyi skitsofrenia, jota kriittisen psykiatrian edustajat ovat joskus tästä syystä kutsuneet "psykiatrian pyhäksi symboliksi", koska sen kehittäneet eugenistit olettivat sen perinnöllisyyden ennen, kuin sitä voitiin edes mitenkään luotettavasti tutkia. Toisen synty juontuu maailmansotien aikaan, kun soyayraunoihin kytkeytyviä sotilaiden oireita alettiin kutsua nimellä shell shock, myöhemmin. PTSD. Näiden oirekuvausten synty on toisin sanoin ollut hyvin epätieteellinen epäkoherentti prosessi, riippuvainen aikalaisten maailmankuvasta ja historiallisesta kontekstista. Skitsofrenia kutsuttiin jo 60-luvulla "semanttisrksi Titaniciksi" juuri sen primitiivisen irrallisen oirekuvausten johdosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silti monet ihmiset nykyään tuntuvat haluavan jonkun diagnoosin. Esim. autismi on nyt tapetilla. Monet haluavat selittää vaikeuksiaan diagnoosin kautta. Ympäristön pitäisi sitten mukautua tähän esim. työelämässä tai opinnoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minulla peruttiin diagnoosi mutta edelleen roikotetaan omakannassa. Myös ihan puhelimessa saa saikkua ja diagnooseja hyvinkäällä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No minulla peruttiin diagnoosi mutta edelleen roikotetaan omakannassa. Myös ihan puhelimessa saa saikkua ja diagnooseja hyvinkäällä
Miten sait peruttua?
Niinpä niin kirjoitti:
Potilas ei ole lääkäri joten kannattaa jättää diagnoosin teko ammattilaiselle. Jos haluaa toisen mielipiteen voi käydä toisen tai kolmannen lääkärin luona. Psykiatrisissa sairauksissa tosin diagnoosi harvoin löytyy yhden käyntikerran perusteella.
Virheitä voi jokainen tehdä ja silloin asiasta pitää keskustella hoitavien tahojen kanssa. Valituksen voi tehdä hoitopaikkaan tai aluehallintovirastoon jos epäilee hoidon laatua. Lääkäri toimivat virkavastuulla joten mitä tahansa ei voi potilaspapereihin kirjoittaa vaikka kuinka haluaisi tai potilas haluaisi tietoja muutettavan.
Joskus voi käydä niin että vuosien mittaan epävarmaksi jäänyt diagnoosi muuttuu toiseksi. Esimerkiksi masennuksen sijaan voi kyseessä olla kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Ei ole mutta jos toinen kerran on lääkäri niin kyllä sitä hommaa voi joku ihminen tehdä. Tautikuvaukset ovat internetissä ja kirjoissa vapaasti luettavissa. Niihin liittyvät kysymykset kuulee vastaanotolla kun lääkäri niitä kysyy. Ei ole rakettitiedettä ymmärtää yhdistellä asioita edes joskus edes sinne päin. Eihän se lääkärikään voisi tehdä työtään jos koskaan ikinä kuunaan ei voisi ymmärtää itse onko sairauden oireita vai eikö ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ollut lapsesta alkaen kirjava diagnoosihistoria.
Viivästyneen ja poikkeavan kielen kehityksen takia pähkäiltiin alkuun autismin, dysfasian ja kehitysvamman välillä. En ollut "tarpeeksi" autistinen kriteerien mukaan, osaaminen heikkoa kokonaisuudessaan - olin "vain" piirteinen. Laaja-alaisiin kehityshäiriöihin astikaan ei riittänyt diagnoosi ollessani lapsi, vaikka selkeitä merkkejä oli kokonaisuudessaan, erityisesti sosiaalisella puolella ja kielen kehityksessä, en myös hahmottanut kehoani. Lastenpsykiatri oli tullut myös tutuksi, missä olin ahdistuneisuuden ja naiiviuden takia tutkittavan. Diagnoosit: lievä kehitysvamma ja autismi, joista edellä mainittu kumottu yli 10 vuotta sitten kehitysvammaisuutta tutkineen psykologin todetessa, että enemmänkin epätasainen osaamisprofiili, aspergerin piirteitä ja laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Näitä samaisia lausuntoja lukiessa ammattikoulun psykologikin totesi olevan samaa mieltä, ettei tuo lievä kehitysvamma pidä minun kohdalla paikkansa.
Mietityttää vain, että onkohan jotain jäänyt huomaamatta. Muistan hyvin elämässäni kohtaamia hirveyksiä, joista ensimmäinen alkoi alle 10-vuotiaana altistuessani väkivallan todistajaksi sekä huutelujen kohteeksi. Itkin joka hetki tapahtuma-aikoina ja aina tilanteesta päästessä pois olin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aina kun oli tiedossa yökyläily isän puolison luo, sanoin vain etten halua sanomatta suoraan asian todellista laitaa, mitä kannoin hiljaa itsekseni pään sisällä: "Pelkään puolisoasi. Hän vihaa minua.". Oli vaikeaa psykiatrialla puhua tuosta asiasta suoraan, kun tuli puheeksi minun ja isäni välit, mitä kiertelin ja kaartelin haukkumalla omaa isäni kamalaksi, vaikka en sitä tarkoittanut. Minulla vain oli sinä hetkenä pelko ja ajatus, että isäni voisi suuttua loukatessani hänen puolisoa. Tiedän, kuulostaa harhaiselta tuollainen kuvitelma, jos ei ole kyennyt nostamaan itse kissaa pöydälle. Samanlaisia ennakkoajatuksia ja -odotuksia on syntynyt minulle herkästi monesti muustakin asiasta: "Minulle tietysti suututaan. Se on minun syytä kuitenkin.". Ymmärrän olevani todella outo ja varmaan vainoharhainenkin, joka tiedostaa olevansa sellainen ilman diagnoosia tosin.
Koulussakaan en selvinnyt helpolla koukukiusaamisen takia, mikä alkoi myöhemmin. Oivalsin itse jossain vaiheessa, miten ujo ihminen minusta kuoritui enkä sen takia uskaltanut ketään lähestyä omatoimisesti siinä pelossa, että olisin saanut kuulla olevani outo ja olisi käsketty "painumaan v*****". Minulle alettiin aukomaan päätä yhdestä asiasta, johon olin syytön. Minua estettiin tulemasta vieruspaikalle koulumatkoilla, minusta tuli "saastainen". Tästä olin aikeissa mennä puhumaan kuraattorille kunnes paikan päällä totesin, että ei tässä mitään asiaa ollut eli en sittenkään uskaltanut kertoa. Sama meno jatkui yläasteelle, missä tilanne vielä äityi pahemmaksi tuttujen laverrellessa sitä asiaa minusta, jolloin välitunnilla ollessa sain kuulla joka hetki päänaukomista, mikä sai purskahtamaan minut itkuun ja piiloutumaan vessaan kunnes sain itkuani helpotettua, mutta oli silti vaikeaa keskittyä tunnilla kun muisti, mitä ennen tunnin alkua tapahtui.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut lapsesta alkaen kirjava diagnoosihistoria.
Viivästyneen ja poikkeavan kielen kehityksen takia pähkäiltiin alkuun autismin, dysfasian ja kehitysvamman välillä. En ollut "tarpeeksi" autistinen kriteerien mukaan, osaaminen heikkoa kokonaisuudessaan - olin "vain" piirteinen. Laaja-alaisiin kehityshäiriöihin astikaan ei riittänyt diagnoosi ollessani lapsi, vaikka selkeitä merkkejä oli kokonaisuudessaan, erityisesti sosiaalisella puolella ja kielen kehityksessä, en myös hahmottanut kehoani. Lastenpsykiatri oli tullut myös tutuksi, missä olin ahdistuneisuuden ja naiiviuden takia tutkittavan. Diagnoosit: lievä kehitysvamma ja autismi, joista edellä mainittu kumottu yli 10 vuotta sitten kehitysvammaisuutta tutkineen psykologin todetessa, että enemmänkin epätasainen osaamisprofiili, aspergerin piirteitä ja laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Näitä samaisia lausuntoja lukiessa ammattikoulun psykologikin totesi olevan samaa mieltä, ettei tuo lievä kehitysvamma pidä minun kohdalla paikkansa.
Mietityttää vain, että onkohan jotain jäänyt huomaamatta. Muistan hyvin elämässäni kohtaamia hirveyksiä, joista ensimmäinen alkoi alle 10-vuotiaana altistuessani väkivallan todistajaksi sekä huutelujen kohteeksi. Itkin joka hetki tapahtuma-aikoina ja aina tilanteesta päästessä pois olin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aina kun oli tiedossa yökyläily isän puolison luo, sanoin vain etten halua sanomatta suoraan asian todellista laitaa, mitä kannoin hiljaa itsekseni pään sisällä: "Pelkään puolisoasi. Hän vihaa minua.". Oli vaikeaa psykiatrialla puhua tuosta asiasta suoraan, kun tuli puheeksi minun ja isäni välit, mitä kiertelin ja kaartelin haukkumalla omaa isäni kamalaksi, vaikka en sitä tarkoittanut. Minulla vain oli sinä hetkenä pelko ja ajatus, että isäni voisi suuttua loukatessani hänen puolisoa. Tiedän, kuulostaa harhaiselta tuollainen kuvitelma, jos ei ole kyennyt nostamaan itse kissaa pöydälle. Samanlaisia ennakkoajatuksia ja -odotuksia on syntynyt minulle herkästi monesti muustakin asiasta: "Minulle tietysti suututaan. Se on minun syytä kuitenkin.". Ymmärrän olevani todella outo ja varmaan vainoharhainenkin, joka tiedostaa olevansa sellainen ilman diagnoosia tosin.
Koulussakaan en selvinnyt helpolla koukukiusaamisen takia, mikä alkoi myöhemmin. Oivalsin itse jossain vaiheessa, miten ujo ihminen minusta kuoritui enkä sen takia uskaltanut ketään lähestyä omatoimisesti siinä pelossa, että olisin saanut kuulla olevani outo ja olisi käsketty "painumaan v*****". Minulle alettiin aukomaan päätä yhdestä asiasta, johon olin syytön. Minua estettiin tulemasta vieruspaikalle koulumatkoilla, minusta tuli "saastainen". Tästä olin aikeissa mennä puhumaan kuraattorille kunnes paikan päällä totesin, että ei tässä mitään asiaa ollut eli en sittenkään uskaltanut kertoa. Sama meno jatkui yläasteelle, missä tilanne vielä äityi pahemmaksi tuttujen laverrellessa sitä asiaa minusta, jolloin välitunnilla ollessa sain kuulla joka hetki päänaukomista, mikä sai purskahtamaan minut itkuun ja piiloutumaan vessaan kunnes sain itkuani helpotettua, mutta oli silti vaikeaa keskittyä tunnilla kun muisti, mitä ennen tunnin alkua tapahtui.
Vielä jatkan.
Ehkä minulla on jonkin sortin Peter Pan-syndrooma halutessani palata takaisin teiniksi (paikkaan tätä nuorekkaalla pukeutumisella, ymmärrän hävetä sitä) yhdistettynä harhaisuuteen, joka näkyy omien tekemisten salailuna ja piilotteluna inhotessani sitä, jos muut näkee minun tekevän jotain, missä pitää näyttää omia liikkeitään tai töitään. Tämä harhaisuus alkoi yläasteella äidinkielen novellitehtävistä: en keksi mitään, pää lyö tyhjää, mielikuvitus on tyhmää, tälle nauretaan enkä halua muille jakaa töitäni.
Sama outous jatkui aloitettuani ensimmäiseen opiskelemani tutkinnon: harjoitellessani pursotusten tekemistä käteni vapisi. Sama vapina seurasi harjoitellessa juomien valmistamista ja tuolloin kuulin naurua, jolloin luulin muutaman luokkatoverin nauraneen minulle kysyessäni kadonneen työvälineen perään, mitä opettaja piti sopimattamana. Just tästä syystä olen tyytynyt kassana olemiseen, ettei tarvitsisi "mitään" tehdä, ja merkonomiksi opiskellessa olo tuntui turvalliselta jakaessani tilan itseni kanssa ruudun äärellä, ja ruudut ne on toimineet minun turvarättinä. Jo joskus aikoinaan harjoittelussa ollessa pelkäsin ottaa kokoustilauksia vastaan pelätessäni pilaavani kaiken ja saaden siitä vain syyttelyjä, kun taas läheisen yrityksellä olen tehnyt varauksia varmistaen ajankohdat ja kertoen hinnat.
Tiedän edelleen, miten outoa ja harhaista tuollainen käytös on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lieekkö nuo pystyy edes oikeaa diagnoosia antamaan arvaavat vain höpö höpö tieteen perusteella.
Itse en käytä lainkaan julkista terveydenhuoltoa, minulla epävakaa persoonallisuushäiriödiagnoosi yksityiseltä. Psykiatri teki diagnoosin 10min keskustelun perusteella.
Minulla kuitenkin pitkä, vakaa parisuhde, 22 vuotta, maistwrintutkinto, jonka tein 4,5 vuodessa sekä velaton omistusasunto Helsingissä. Olen nelikymppinen ja mielestäni ihan tavallinen perheenäiti.
Vierailija kirjoitti:
No minulla peruttiin diagnoosi mutta edelleen roikotetaan omakannassa. Myös ihan puhelimessa saa saikkua ja diagnooseja hyvinkäällä
Multa ei oo peruttu. Ei, vaikka tämän viimeisimmän mua hoitaneen psykiatrin mukaan en ole persoonallisuushäiriöinen. Tämä väärä diagnoosi on aiheuttanut mulle niin paljon haittaa, mm. terveydenhuollossa ei oteta tosissaan (siis somaattisellakaan puolella) ja en saa vakuutusta.
Meillä leikki-ikäinen lapsi joutui laboratoriotestein todennettavan somaattisen syyn vuoksi sairaalaan. Lääkäri oli sitten selän takana pistänyt lapselle masennusdiagnoosin, koska lapsi oli väsynyt.