Miten kestää lapsettomuus?
Meillä on jo yksi erittäin ihan 1v.poika saatu inseminaation avulla. En tiä valitanko turhasta kun silti mun on ollu niin vaikee hyväksyä meidän lapsettomuutta.Se tietosuus että me ei voida saada lapsia luonnollisesti kai eniten vaivaa.Mun suurimpana haaveena kun on aina ollu että joskus mä oon suur perheenäiti.Ja tuntuu että oon niin yksin tän asian kans muut jotka ei ole kokenu sitä ei ymmärrä.Ja mihelle ei viitti puhua kun muutenkin arka aihe.Kiinnostais miten muut ootte selvinny?
Kommentit (3)
ja sitä mitä hän ehkä tarkoitti tuolla, ettei viitsi miehelleen puhua. Mun miehessä on meidän lapsettomuutemme aiheuttanut syy ja se on hänelle tosi arka paikka. Monet kerrat ollaan asiasta yritetty keskustella, mutta hän ei kykene yksinkertaisesti asiasta puhumaan. Menee ihan täysin kuoreensa :( ja näen, että häneen koskee, jos asiasta puhutaan. Siksi olen todennut, että minun on pakko itkeä muille, jos itkettää, koska hän ei itkuani todennäköisesti kestäisi. J.E:llä voi tietysti olla täysin eri tilanne, mutta minulla näin.
No niin olin aikasemmin täällä nimellä J.E mutta jouduin vaihtaa nimeeni. Joten haluan vain sanoo korjata joka ihmettelit kun en " viitti" kertoa ajatuksistani lapsettomuudesta miehelleni.Asiahan ei ole niin yksinkertanen kun luulet.No ensiksi olen kertonut miehelleni jo asiasta.Kyse ei ole etteikö voitais olla avoimia toisille kaikessa sitä vaan rakstaa omaa miestään niin paljon ettei halua " Kääntää veistä haavassa" asia on niin arka.Koska mitä ilm.se on selvinny asiasta paremmin kun minä.Niin ei paljon asiaa paranna jos mä sitä joka päivä vatvosin niin joskus on parempi " puhua" näin anonyymisti täällä missä on saman kokeneita ihmisiä.Mutta joka tapauksessa nyt puhuttiin asiasta ja kaikki on hyvin.
Eli jos ei tämän takia sentään elämäänsä tahdo lopettaa (ja toivottavasti sentään kukaan ei tahdo), niin minkäs teet - pakko vaan kestää.
Pitää kyllä kysyä, että miksi ihmeessä et " viitsi" puhua miehellesi? Samassa tilanteessahan hänkin on, ja jos et omalle miehellesi voi puhua, niin kenelle sitten? Omasta puolestani voin ainakin sanoa, että se ihan ykkösasia, joka auttaa tässä kestämisessä, on se, että voin jakaa surun ja muutkin tunteet mieheni kanssa, joka on ainoa ihminen maailmassa, jolle juuri tämä meidän lapsettomuus on yhtä kamalaa kuin minullekin...