Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mitä tekisitte? Päiväkoti vastustaa hoitopäivän pidentämistä, äidillä masennus pahentunut
17.11.2015 |
Hoitopäivään tulisi siis 2 tunnin lisäys ja se olisi edelleen mielestäni varsin kohtuullinen aika olla hoidossa, 7 tuntia. Lapsi on viihtynyt päivähoidossa hyvin eikä ole ollut mitään sellaista ongelmaa ettei haluaisi sinne mennä tms. mutta päiväkoti jostain syystä suhtautuu todella nihkeästi hoitopäivän pidentämiseen.
Mieheni on töissä yli 40 tuntia viikossa ja olen käytännössä yksin päivät lapsen kanssa. Masennukseni on oireillut jo pitkään, mutta pysynyt kurissa lääkkeillä ja käymällä päiväosastolla. Syksyllä päiväosastokäynnit loppuivat ja tämä pimeys ym. vaikuttaa selvästi masennuksen pahentumiseen. Meillä ei oikein ole tukiverkostoa jolta pyytää apua, lapsi on joskus hoidossa mieheni äidillä mutta noin muuten olen käytännössä yksin hänen kanssaan.
Onko aivan kohtuutonta pidentää hoitopäivää, vedoten jaksamiseeni? Viime aikoina olen alkanut väsymään lapseen, olen ollut itkuisa eikä ole huvittanut leikkiä lapsen kanssa. Eikö lapsen olisi parempi olla hoidossa, kun tilanne on tämä?
Kommentit (47)
Ap, yritän aina parhaani mukaan tukea tällä palstalla sua. Toisaalta täällä av:lla on tosi julmia ihmisiä, en tiedä onko tää sulle hyväksi. Ehkä joku kivampi tukipalsta olisi olemassa, tietääkö kukaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No niin kauan kuin subjektiivinen päivähoito-oikeus on olemassa niin voit ihan ilmoitusluontoisesti pidentää lapsesi hoitoaikaa (jos vain lapsen ryhmän koko on sellainen, että sopii siihen. Esim. jos nyt on puolipäiväinen eikä ryhmässä ole "tilaa" kokopäiväiselle niin voi joutua vaihtamaan ryhmää tai jopa päiväkotia).
Oletko ajatellut toisena vaihtoehtona, että saisitte esim. neuvolasta jonkun perhetyöntekijän avuksesi niinä tunteina kun lapsi on kotona kahdestaan kanssasi, ainakin joinakin päivinä viikossa? Voisi auttaa sinua jaksamaan, ainakin jos olisi mukava henkilö jonka kanssa kemiat kohtaa.
Jos lapsi on päivähoidossa sosiaalisista syistä, niin voi saada päivähoitomaksuista kokonaan vapautuksen, kannattaa selvittää jos on taloudellisessa tilanteessa sellaista.
Masennukseen kannattaa hakea myös uudestaan apua, joko lisää päiväosastopäiviä tai sitten jotain muuta terapiaa yms.
Onko niistä perhetyöntekijöistä oikeaa apua, tekevätkö he mitään konkreettista? Se mitä minä olen kuullut niin he istuvat kahvilla ja kirjaavat ylös mitä perheessä tapahtuu. Eli siis kyttäävät löytääkseen vikoja, sen sijaan että auttaisivat vaikka kotitöissä ja lapsenhoidossa.
Se valitettavasti riippuu ihan kunnasta ja siitä tahosta kunnan sisällä, joka perhepalveluita tarjoaa 😕 Meidän perheessä kävi lähes kahden vuoden ajan nk. kodinhoitaja 1-2 krt/vko. Saimme tätä palvelua kotikunnalta kuopuksen herkkäunisuuden, äidin univaikeuksien & masennuksen ja oman turvaverkon puuttumisen sekä isän matkustustyön takia. Meidät ohjattiin asiakkaiksi neuvolan kautta ja meille palvelun mahdollisti se että silloin kunnassa oli riittävän vähän lastensuojeluperheitä jotta voitiin ottaa lisäksi myös nk. maksavia asiakkaita. Kotikunnassamme nk. kodinhoitaja ainoastaan hoitaa lapsia. Meillä pääasiassa käynyt ihminen jutteli myös äidin kanssa kannustaen ja kuunnellen sekä auttoi joskus hieman kotitöissä (vaikka tämä ei siis kuulunut hänen tehtäviinsä). Suurimmaksi osaksi meillä äiti nukkui ja sillä aikaa lasta leikittelin/ulkoilutettiin/nukutettiin/syötettiin. Itselle sattui erittäin osaava ammattilainen ja ihana ihminen, jonka kanssa kemiat toimi. Koska emme olleet ls-perhe mitään "kyttäämistä" ei ollut huomattavissa. Enemmänkin kehuttiin lapsista huolta pitämistä (itsestä tai kodista ei niinkään 😄) ja jos jotain esim. sotkuja pyyteli anteeksi, niin aina sai kuulla että ihan "normaalilla tasolla" oltiin. Olen sanonut useasti myöhemmin, että en tiedä oltaisiinko edes elossa kaikki ilman tätä arkienkeliä joka löysi tiensä meidän elämäämme kun häntä eniten tarvitsimme ❤️
Ap, jos haluat olla yhteydessä niin laita s-postia osoitteeseen puddekay@gmail.com. Tuttuja tunteita ja tilanteita.
Pyydä takaisin sinne päiväosastolle, sen lisäksi esim perhetyö avuksi tai lapsen hoitopäivän pidennys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teit lapsen, etkä jaksa hoitaa sitä, vaan lapsen "työpäivää" ollaan venyttämässä 7 tuntiseksi. Just. Kyllä minä vaan hattua nostan muutaman vuosikymmenen takaisille äideille, joilla ei ollut moista tekosyytä kuin "masennus" siihen, ettei jaksettu hoitaa kakaroitaan. Ja niitä kakroita oli yleensä useampi kuin yksi.
Koska sinä sen pentusi kanssa sitten olisit??? Klo 16-20 ja sekin kätevästi kun mies tulee kotiin töistä ja hoitaa sen kakaran? Itse makaat tietysti sohvalla ja voivottelet kuinka raskasta sinulla onkaan... Voi jumalauta mikä kermaperse.
Voisitko ystävällisesti hieman miettiä mitä kirjoitat toiselle ihmiselle?! Vaikka sinulle ei olekaan masennusta etkä ilmeisesti ymmärrä sitä tai siihen sairastuneita, niin se ei oikeuta sinua syyllistämään ja haukkumaan ap:tätä tai samankaltaisessa tilanteessa olevia muitakaan ihmisiä. Masentuneella vanhemmalla on todennäköisesti kannettavanaan aivan valtava syyllisyys lapsen tuomisesta maailmaan ja hirveä huoli siitä kuka pitää huolta lapsesta kun ei itsekään jaksa vaikka rakastaisi lastaan vanhempana kaikkein eniten! Älä ole se ihminen, joka lisää niitä ajatuksia sairastuneen päässä, että "tästä ei ole ulospääsyä", "kukaan ei auta, kaikki vaan halveksivat ja vihaavat minua & lastani" ja "kunpa kuolisin pois, mutta mitä lapselle sitten tapahtuu..." Eilen viimeksi vastaanotin suru-uutisen erään äidin itsemurhasta ja itse olen sitä mieltä, että kyllä näitä kuolemia tässä itsemurhien & perhesurmien maassa on jo aivan tarpeeksi. Yritetään kaikki omilla sanoillamme kylvää lämpöä, arvostusta ja tukea. Ei yksinäisyyttä, tuskaa ja tuhoa. Jooko?
Näinpä! Älkää enää ikinä tulko kirjoittamaan moista paskaa tänne jos ette tiedä toisten ihmisten taustoja! Huomaa kyllä, että ensimmäisellä kirjoittajalla ei vissiin ikinä oo elämä heittäny kerralla häränpyllyä. Otetaanpa esimerkki mun elämästä. Vielä 1,5v sitten mä olin miehen kans vakaassa elämäntilanteessa: hyvät tulot, ei mielenterveysongelmia tai muitakaan terveysongelmia, elämä oli tasaisen ihanaa ja auvoista, paljon ystäviä, töitä riitti, oli opiskeluita ja muuta. Meillä ois hyvin voinut olla tossa tilanteessa vaikka lapsi ja se ois ollut monen mielestä varmaan ihan hyvä ratkaisu, kuka nyt sellaista tuomitsis kun oltiin ihan normaaleita 25-vuotiaita nuorehkoja aikuisia ihmisiä vakaine tuloineen?
Missä olen tänä päivänä? Oon saanut kaksi kroonista sairautta, valmistuin työttömäks, toinen mun vanhemmista on kuolemansairas ja tää on tosi rankkaa mulle, oon sen takia tosi masentunut enkä meinaa oikeesti päästä enää sängystä ylös. Kaikki mun ystävät on hylänneet mut ja kukaan ei kysy enää kuulumisia. Kärsin unettomuudesta. Harrastuksia en voi enää fyysisten sairauksieni takia tehdä juurikaan, jokainen päivä elämästäni on kipuhelvetti. Tulot ovat luonnollisesti romahtaneet. Myös yksi läheiseni kuoli vähän aikaa sitten ja se ei ainakaan oo masennustani parantanut. Että näin se elämä kuulkaa muuttuu lyhyessäkin ajassa ja kaiken voi menettää hetkessä, että älkää IKINÄ tuomitko toisten ihmisten masennuksia ja "miten sulla on pieni lapsi tossa tilanteessa"-kohtaloita! Mulla vois ihan hyvin olla myös lapsi tässä tilanteessa jos sen olisin pari vuotta sitten tehnyt kun elämäntilanne oli niin vakaa. Ihan yhtä hyvin teillä, joilla on nyt niin täydellinen ja onnellinen elämä niin kyllä teiltä voi lähtee kaikki alta ja oikeen rytinällä vuodessa tai nopeemminkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teit lapsen, etkä jaksa hoitaa sitä, vaan lapsen "työpäivää" ollaan venyttämässä 7 tuntiseksi. Just. Kyllä minä vaan hattua nostan muutaman vuosikymmenen takaisille äideille, joilla ei ollut moista tekosyytä kuin "masennus" siihen, ettei jaksettu hoitaa kakaroitaan. Ja niitä kakroita oli yleensä useampi kuin yksi.
Koska sinä sen pentusi kanssa sitten olisit??? Klo 16-20 ja sekin kätevästi kun mies tulee kotiin töistä ja hoitaa sen kakaran? Itse makaat tietysti sohvalla ja voivottelet kuinka raskasta sinulla onkaan... Voi jumalauta mikä kermaperse.
Voisitko ystävällisesti hieman miettiä mitä kirjoitat toiselle ihmiselle?! Vaikka sinulle ei olekaan masennusta etkä ilmeisesti ymmärrä sitä tai siihen sairastuneita, niin se ei oikeuta sinua syyllistämään ja haukkumaan ap:tätä tai samankaltaisessa tilanteessa olevia muitakaan ihmisiä. Masentuneella vanhemmalla on todennäköisesti kannettavanaan aivan valtava syyllisyys lapsen tuomisesta maailmaan ja hirveä huoli siitä kuka pitää huolta lapsesta kun ei itsekään jaksa vaikka rakastaisi lastaan vanhempana kaikkein eniten! Älä ole se ihminen, joka lisää niitä ajatuksia sairastuneen päässä, että "tästä ei ole ulospääsyä", "kukaan ei auta, kaikki vaan halveksivat ja vihaavat minua & lastani" ja "kunpa kuolisin pois, mutta mitä lapselle sitten tapahtuu..." Eilen viimeksi vastaanotin suru-uutisen erään äidin itsemurhasta ja itse olen sitä mieltä, että kyllä näitä kuolemia tässä itsemurhien & perhesurmien maassa on jo aivan tarpeeksi. Yritetään kaikki omilla sanoillamme kylvää lämpöä, arvostusta ja tukea. Ei yksinäisyyttä, tuskaa ja tuhoa. Jooko?
Näinpä! Älkää enää ikinä tulko kirjoittamaan moista paskaa tänne jos ette tiedä toisten ihmisten taustoja! Huomaa kyllä, että ensimmäisellä kirjoittajalla ei vissiin ikinä oo elämä heittäny kerralla häränpyllyä. Otetaanpa esimerkki mun elämästä. Vielä 1,5v sitten mä olin miehen kans vakaassa elämäntilanteessa: hyvät tulot, ei mielenterveysongelmia tai muitakaan terveysongelmia, elämä oli tasaisen ihanaa ja auvoista, paljon ystäviä, töitä riitti, oli opiskeluita ja muuta. Meillä ois hyvin voinut olla tossa tilanteessa vaikka lapsi ja se ois ollut monen mielestä varmaan ihan hyvä ratkaisu, kuka nyt sellaista tuomitsis kun oltiin ihan normaaleita 25-vuotiaita nuorehkoja aikuisia ihmisiä vakaine tuloineen?
Missä olen tänä päivänä? Oon saanut kaksi kroonista sairautta, valmistuin työttömäks, toinen mun vanhemmista on kuolemansairas ja tää on tosi rankkaa mulle, oon sen takia tosi masentunut enkä meinaa oikeesti päästä enää sängystä ylös. Kaikki mun ystävät on hylänneet mut ja kukaan ei kysy enää kuulumisia. Kärsin unettomuudesta. Harrastuksia en voi enää fyysisten sairauksieni takia tehdä juurikaan, jokainen päivä elämästäni on kipuhelvetti. Tulot ovat luonnollisesti romahtaneet. Myös yksi läheiseni kuoli vähän aikaa sitten ja se ei ainakaan oo masennustani parantanut. Että näin se elämä kuulkaa muuttuu lyhyessäkin ajassa ja kaiken voi menettää hetkessä, että älkää IKINÄ tuomitko toisten ihmisten masennuksia ja "miten sulla on pieni lapsi tossa tilanteessa"-kohtaloita! Mulla vois ihan hyvin olla myös lapsi tässä tilanteessa jos sen olisin pari vuotta sitten tehnyt kun elämäntilanne oli niin vakaa. Ihan yhtä hyvin teillä, joilla on nyt niin täydellinen ja onnellinen elämä niin kyllä teiltä voi lähtee kaikki alta ja oikeen rytinällä vuodessa tai nopeemminkin.
Sinulle myös voimia ja halaus <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulta tarkistettu kilpirauhasen vajaatoiminta, ettei sinulla ole sitä? Entä varastorauta-arvot? Hb ei kerro sitä välttämättä heti, vaan pitää tarkistaa seerumin rauta ja transferriinireseptori.
Muista myös ottaa D-vitamiinilisä päivittäin. Juureksia, hedelmiä, salaattia...
Minulla on molemmat k.rauhasen vajaatoiminta ja hoidettu myös moneen kertaan raudanpuuteanemia. Olin jonkun aikaa liian pienellä Thyroxin annoksella ja nosto auttoi. Näiden kahden oireet ovat hyvin samankaltaiset: väsymys, saamattomuus, hiustenlähtö, ihon kuivuminen, ummetus, kalpeus, paleluk, sydänoireet. Vajaatoiminnassa vielä muitakin oireita.
Miksi alapeukut?
Päiväkodin nihkeys asiaan johtuu luultavasti juuri siitä että ryhmä on jo ennestään täynnä ja nyt yksi puolipäiväinen haluaa siirtyä kokopäiväiseksi. Semmonen on ihan haihattelua että mitään uutta työntekijää saisivat vaan yksinkertaisesti ryhmän koko kasvaa ja sitten sanotaan vaan että väliaikaisesti voi olla liikaa lapsia per hoitaja.
Voisitko hoitopäivän pidentämisen sijaan miettiä hoitoaikoja uusiksi niin että viet vaikka tuntia tai kahta myöhemmin? Otatte aamun rauhallisesti ja viet hoitoon vasta kymmeneen tai yhteentoista, näin lapsi ehtii iltapäivän leikkeihin mukaan ja sinulla lyhenee se aika jonka joudut iltapäivisin odottamaan miestä kotiin kaksin lapsen kanssa. En voi sille mitään mutta seitsemän tunnin hoitopäivä kuulostaa pitkälle kun miettii että äiti on kotona.. Sinun masennuksesi ei sillä parane että saat kaksi tuntia enemmän päivässä olla yksin. Tarvitset hoitoa, lapsi kärsii tilanteesta kun sinä masennuksesi vuoksi et jaksa lapsen normaaleja kiukutteluja ja tunteenpurkauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä en, en vaikka kuinka pinnistäisin. Eihän tässä tietenkään lapselle olisi iso asia olla pari tuntia pitempään hoidossa, mutta onko siitä OIKEASTI hyötyä ap:lle? Miten ihmeessä hänen päänsä tulisi paremmaksi tämän asian kanssa? Eikö mies voi ottaa ollenkaan hoitovastuuta lapsestaan?
En ymmärrä minäkään ja nousee lähes raivo kun lukee näitä piipityksiä. Itse hoidin kaikki kolme ihan itse yksin vaikka ajoittain masensi ja väsytti ja uuvutti aamusta iltaan. Itsehän olin lapset hankkinut. Valittavat kermapyllyt, älkää hankkiko yhtään lasta!! Kasvatatte lisää yhteiskunnan elättejä antamallanne mallilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä ratkaisu. Lastensuojelustakin tarjotaan aina ensimmäisenä päiväkotia oli tuen tarve iham mikä tahansa. Nuo masennusta vähättelevät kommentit voi jättää omaan arvoonsa. Monella niillä on sama tauti, mutta se oireileen kyynisyytenä ja kaiken inhona ja halveksuntana.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä minäkään ja nousee lähes raivo kun lukee näitä piipityksiä. Itse hoidin kaikki kolme ihan itse yksin vaikka ajoittain masensi ja väsytti ja uuvutti aamusta iltaan. Itsehän olin lapset hankkinut. Valittavat kermapyllyt, älkää hankkiko yhtään lasta!! Kasvatatte lisää yhteiskunnan elättejä antamallanne mallilla.
Näin teki minunkin äitini, eikä hakenut koskaan apua tai tukea mistään tai esim hoitoa synnytyksen jälkeisiin masennuksiinsa , sillä pärjätä piti väsymyksen äärirajoillakin kyllä itse kun lapset oli itse hankittu. Tässä nyt sit ite nautitaan sen lapsuuden hedelmistä omassa jokapäiväisessä elämässä. T: paniikkihäiriö, toistuva masennus ,eroahdistus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se riippuu kenen parasta ajatellaan, äidin vai lapsen?
On tärkeää muistaa, että nykymuotoista päivähoitoa ei olla luotu lasten vaaan vanhempien ja yhteiskunnan kannalta.
Yleensä ajatellaan ja päivähoito tukitoimena on hyvä mutta tutkimusten mukaan esimerkiksi _masentuneiden äitien_ lapset kärsivät toisia lapsia enemmän päivähoitoon joutumisesta. Päivähoito voi myös heikentää äidin ja lapsen vuorovaikutusta. Riskiperheistä myös huomattiin, että varhaiskasvatus ei tasoittanut oppimiseroja vaan jopa syvensi niitä.
Kuuden tunnin hoitopäivä ei vahingoita lasta mutta siitä ylimenevä on haitallista. Sopiva ryhmäkoko lapselle olisi lapsen ikä + kaksi vierasta.
Tieto perustuu Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaan Pienten lasten sosiaalisuus 2012, jossa on tutkittu päivähoidon vaikutusta lasten aivoihin erityiseti stressihormoni kortisolin eriyttymisen kannalta.
Jokainen voi olla mitä mieltä tahtoo mutta tutkimustulokset eivät valehtele :)
Mistä lähtien 40h työviikko on ollut jotain ihmeellistä? Tai tarkoittaa noin 8h päivässä (riippuen toki onko tauot paikallisia) viitenä päivänä viikossa! Ihan normi duuni. Jos lapsi on esim päivähoidossa 9-14 ja apn mies töissä 8-16 niin mikä on ongelma? Kaksi tuntia yksin oman lapsen kanssa? Mikäli äiti on niin huonossa kunnossa ettei pysty yksin olemaan lapsen kanssa kahta tuntia arkipäivinä on lapsen paikka varmaan sitten jossain muualla? Tiedän masennusta potevia ihmisiä ja en ole kuitenkaan koskaan kuullut että oman lapsen kanssa ei yksin voi tuota aikaa olla! Minun mieheni tekee 10-12h päivää kuutena päivänä viikossa. Toki minäkin toivoisin, että olisi joskus kotona ja antaisin mitä vaan jos tilanteeni olisi niin helppo että hän voisi tehdä 40h viikkoa! Kaksi lasta ja noilla miehen tunneilla en siltikään kehtaisi valittaa, että olisin aina muka yksin lasten kanssa!
Perustan näkemyksen ihan omiin kokemuksiin ja huomioihin. Olen törmännyt keskusteluihin, joissa ihmiset kauhistelevat mitä tekisivät lastensa kanssa lomalla, kun eivät ole tottuneet viettämään niin pitkää aikaa yhdessä. Keskusteluihin, joissa vanhemmat ovat täysin hukassa omien lastensa kanssa ja turvautuvat jatkuvasti ns. "asiantuntijoihin" pienissäkin kysymyksissä. Päiväkotien hoitajat myös päivittelevät vanhempia, jotka pitävät lasta hoidossa, vaikka ovat itse työttöminä kotona, koska heillä on siihen oikeus. Vedotaan lapsen subjektiivisen oikeuteen, mutta kyseessä on useimmiten vanhemman oma jaksamattomuus, joka myös usein on valitettavasti seurausta siitä, että lapsen kanssa ei osata olla(koska on viety hoitoon heti kuin mahdollista). Ei toki aina, mutta melko usein.
Vierailija kirjoitti:
Perustan näkemyksen ihan omiin kokemuksiin ja huomioihin. Olen törmännyt keskusteluihin, joissa ihmiset kauhistelevat mitä tekisivät lastensa kanssa lomalla, kun eivät ole tottuneet viettämään niin pitkää aikaa yhdessä. Keskusteluihin, joissa vanhemmat ovat täysin hukassa omien lastensa kanssa ja turvautuvat jatkuvasti ns. "asiantuntijoihin" pienissäkin kysymyksissä. Päiväkotien hoitajat myös päivittelevät vanhempia, jotka pitävät lasta hoidossa, vaikka ovat itse työttöminä kotona, koska heillä on siihen oikeus. Vedotaan lapsen subjektiivisen oikeuteen, mutta kyseessä on useimmiten vanhemman oma jaksamattomuus, joka myös usein on valitettavasti seurausta siitä, että lapsen kanssa ei osata olla(koska on viety hoitoon heti kuin mahdollista). Ei toki aina, mutta melko usein.
Pisti hieman hymyilyttämään tämä sinun viestisi. (Ei tokikaan niiden lasten takia, joiden kanssa omat vanhemmat eivät halua tai osaa olla :( ) Kunhan vaan vertaan omaan tilanteeseeni... Puolisoni on toisella paikkakunnalla töissä 5, joskus 6 päivää viikossa. Useimmiten hänellä on yksi su-vapaa ja yksi arkivapaa. Kaksi arkea viikossa olen aamusta iltaan yksin lastemme kanssa. Normityöpäivänä mieheni lähtee ennen aamuseiskaa ja saapuu kotiin kuuden jälkeen. Vahvaa turvaverkkoa ei ole, yksi sukulainen asuu samalla paikkakunnalla mutta on vielä työelämässä ja lastemme isovanhemmat asuvat toiset satojen, toiset tuhansien kilometrien päässä. (Myös sisaruksemme asuvat satojen kilometrien päässä) Viimeiset kolme vuotta olen kotiäitinä hoiperrellut jatkuvan väsymyksen pohjamudissa. Sekä kuopuksemme raskausaikaa että taaperovuosia ovat leimanneet univaikeudet niin lapsella kuin äidilläkin. Esikoinen oli täyspäiväisen hoitopaikalla sekä odotusaikana että vauva-aikana. Esikoinen vietti pikkusisaruksen syntymän jälkeisen 1,5 kk kesälomansa lähinnä katsomalla piirrettyjä kun äiti imetti, nukutti ja nuokkui vuorokaudet läpeensä :/ Perhekahvilat & kerhot olivat kesätauolla ja leikkipuistot ammottivat tyhjyyttään koko kesän. Neuvola oli kiinni eikä mitään apuja saanut mistään, paitsi päivystyksessä kysyttiin lapsen korvatulehduksen yhteydessä että haluanko että tehdään lastensuojeluilmoitus kun kerran äitiä niin väsyttää. Sanoin: "Kiitos, mutta ei kiitos." Nykyisin esikoinen käy koulua ja kuopus on 10-15 h/vko hoidossa. Olisin muuten pitänyt lapsen kotihoidossa vielä vähän yli kolmevuotiaaksi, mutta lapsi itse inttää joka päivä kavereita ja on niin takertunut isompaan sisarukseensa, ettei esikoinen saisi mennä kavereille eikä kaverit saisi leikkiä meillä ilman pikkusisarusta ollenkaan. Olen yrittänyt hankkia pikkusisarukselle seuraa ja käymme vähintään kolme kertaa viikossa yhdessä kerhoissa. Nyt hänen tarha-aikaansa ruvetaan lisäämään ensin alle 20 h/vko ja sitten lopulta täyspäiväiseksi noin 30-35 h/vko.
Esikoinen aloitti päivähoitouransa 11-kuukautisena ja kuopus 2,5-vuotiaana. Ja tiedättekö mitä, minua ei hävetä yhtään! Kieltäydyin häpeämästä sitä, että olen joka tilanteessa punninnut perheemme päivähoidon tarpeen (riippumatta esim. rahasta vaan) nimenomaan perheemme jaksamisen ja lastemme parhaan kannalta.
Jokaisen lapsen onni on rakastava, huolehtimaan kykenevä ja toimintakykyinen äiti, joka hankkii apua tarvitessaan. Kaikilla ei tätä ole, mikä on todella surullista. Mutta se ovatko lapset koti- vai päivähoidossa EI ole onnistuneen vanhemmuuden mittari. Lapsen tarpeita vastaamaton hoito on se sitten missä tahansa (kunnallisessa tai yksityisessä päivähoidossa, kerhoissa, puistotädeillä, lapsenvahdeilla, sukulaisilla tai siellä kotona) osoittaa välinpitämättömyyttä. Ja rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan nimenomaan välinpitämättömyys. Niin kauan kun lapsen hoitoa järjestellään luovien arjen realiteeteissa rakkauden voimin, niin asiat ovat hyvin <3
Vierailija kirjoitti:
Mistä lähtien 40h työviikko on ollut jotain ihmeellistä? Tai tarkoittaa noin 8h päivässä (riippuen toki onko tauot paikallisia) viitenä päivänä viikossa! Ihan normi duuni. Jos lapsi on esim päivähoidossa 9-14 ja apn mies töissä 8-16 niin mikä on ongelma? Kaksi tuntia yksin oman lapsen kanssa? Mikäli äiti on niin huonossa kunnossa ettei pysty yksin olemaan lapsen kanssa kahta tuntia arkipäivinä on lapsen paikka varmaan sitten jossain muualla? Tiedän masennusta potevia ihmisiä ja en ole kuitenkaan koskaan kuullut että oman lapsen kanssa ei yksin voi tuota aikaa olla! Minun mieheni tekee 10-12h päivää kuutena päivänä viikossa. Toki minäkin toivoisin, että olisi joskus kotona ja antaisin mitä vaan jos tilanteeni olisi niin helppo että hän voisi tehdä 40h viikkoa! Kaksi lasta ja noilla miehen tunneilla en siltikään kehtaisi valittaa, että olisin aina muka yksin lasten kanssa!
Pari huomiota; Juuri kenenkään työmatka ei ole niin lyhyt että 40-tuntinen työviikko tarkottaisi tasan 40 tuntia poissa kotoa ja toisekseen antamiesi aikojen rajoissa ap olisi lapsensa kanssa ilman miestään kolme tuntia päivässä... Oma mieheni takaa ihan yhtä pitkää päivää kuin sinunkin ja minä kyllä kehtaan sanoa, että olen hyvin paljon lasten kanssa yksin. Minä lasken sellaisen päivän yksin olemiseksi, että aamulla herätään kun lasten isä on jo lähtenyt ja hän saapuu siinä vaiheessa kun istutaan iltapalalla/ollaan iltapesulla. Toki meillä on viikossa keskimäärin lisäksi kaksi päivää, jolloin ei nähdä ollenkaan (paitsi Skypen välityksellä). Itse ymmärrän kyllä niitä joita surettaa/ahdistaa/jännittää lasten toisen vanhemman vähäisempikin poissaolo. Kyllähän minäkin koen sen raskaana että lasten isä on näinkin paljon poissa, vaikka voisin olla totaaliyksinhuoltaja tai sotilaan puoliso...
Mitä sitten ajattelit tehdä masennuksen kanssa? Suljet silmät ja korvat ja odotat, että se menee pois?
Alue: Aihe vapaa
Suomessa on yleensä ollut tapana joko huostaanottaa tai tappaa... Meillä on hieno maa ja vielä hienompi kulttuuri, eikö? Miksi turhaan yrittää parantua tai tehdä parhaansa säilyttääkseen perheensä mahdollisimman hyvinvoivana lisäämällä vaikka päivähoidon määrää kun voi noin vain luovuttaa koko homman jollekin muulle, vai? Herää jo, se että tarvitsee tukea lapsen hoitamiseen masennuksen takia ei tarkoita että pitäisi luopua lapsesta. Etenkin kun itse tunnistaa tämän tarpeen ja uskaltaa hakea apua!