Miksi surette vain läheistenne kuolemia, vaikka maailmassa kuolee koko ajan ihmisiä?

Kyllä mä suren paljonkin väkivallassa menettäneiden lasten henkiä, mutta hulluksihan tässä tulee, jos joka sielu rupee itkemään.

Mitä jos itse kuolisit. Etkö haluaisi että erityisesti läheisesi kaipaisivat sinua? Ne joilla on yhteisiä muistoja ja tunne side sinuun? He eivät surisi vaan kuolemaasi vaan sinun menettämistäsi elämästään.

Vaikka siks että ei kuulu mulle, eikä kiinnosta. Maailmalla nimenomaan kuolee niin monia ihmisiä päivässä, että kaikkien "sureminen" vasta tekopyhää oliski

Ihminen jaksaa kantaa tietyn määrän surua. Läheisten menetys on niin raskas ja pitkä prosessi, ettei ihmisellä vain ole sellaisia voimavaroja, että voisi surra kaikkien puolesta. Jos nyt suremisella tarkoitat juuri sellaista, mitä koetaan läheisten ollessa kyseessä. Toki myötatuntoa koetaan muiden puolesta tietenkin ja näin vanhempana koskettaa toisten ihmisten suru esim.lapsiensa puolesta.

Laitoit allekirjoituksesi väärin. Pitäisi olla "kehittymätön nuori"

Jokainen on jollekin toiselle ihmiselle erityisen tärkeä. Ei ole tarkoituksenmukaista tuntea kaikkia ihmisiä kohtaan samoja tunteita koska silloin ihmissuhteet menettävät merkityksensä. Muista että hänellä joka kuolee maailman toisella puolella, on joku joka jää juuri häntä erityisesti kaipaamaan

Ei sureminen ole joku moraalinen juttu, jossa mietitään että millloin kuuluu tai on oikein surra ja milloin ei. Suru on primitiivinen tunne, joka syntyy kun ihminen tuntee menettäneensä tai olevan vaarassa menettää jotain hänelle arvokasta. On luonnollista, että meille ihmisille ne jotka ovat henkilökohtaisesti tuttuja, aiheuttavat arkeemme ja tunne-elämäämme isomman menetyksen loven kuin täysin vieraat, ja siksi itkemme enemmän puolisoa kuin vierasta terrori-iskun uhria vaikka.

Onko se itsekästä? No joo, kai se on, sillä sitähän me oikeastaan itkemme, että minulta on otettu pois jotain minulle tärkeää. Mutta sellainen ihminen on, ja se on tekopyhyyttä teeskennellä olevansa muuta. Tunteiden alueella taas mikään ei ole sen myrkyllisempää kuin tekopyhyys ja se, että yrittää saada itsensä tuntemaan niin kuin "pitäisi" sen sijaan että vaan tuntee mitä tuntee. Tunteet eivät ole koskein vääriä, ne vain ovat.

Vierailija kirjoitti:

On itsekeskeistä surra vain niiden ihmisten menetystä, jotka on itselle tärkeitä. Maailmassa kuolee joka päivä tuhansia ihmisiä, mutta se ei kiinnosta teitä, vaan ainoastaan oma napa ja oma suru. Itse en itke, enkä sure, enkä tunne muitakaan tunteita koskaan, koska se on tekopyhää ja itsekästä.

t. tiedostava nuori

"En koe tunteita koska tunteet on tekopyhiä ja itsekkäitä." Omaperäisemmästä päästä mitä provoihin tulee :)

Siksi, koska rakastan ja Ikävöin heitä.

Koska se on inhimillistä. Läheiset ovat läheisiä. Miksi tuntemattomien kuolemaa pitäisi surra samalla tavalla? Ei se suru liity kuolemaan itsessään, vaikka toki tuntemattomienkin traagiset ja ennenaikaiset kuolemat voivat koskettaa. Kuolema on osa elämää. Suru syntyy siitä, että omassa elämässämme merkittävässä roolissa ollut henkilö on poissa.

Suurin osa maailmam ihmisistä ei merkitse minulle mitään. Vaikka koko kiina ja amerikka kuolisi, en surisi yhtä paljon kun surisin oman koirani kuolemaa, joka on ollut rakas minulle.

Itse asiassa, vihaan monia ihmisiä eikä todellakaan haittaa heidän poismeno.

Vierailija kirjoitti:

On itsekeskeistä surra vain niiden ihmisten menetystä, jotka on itselle tärkeitä. Maailmassa kuolee joka päivä tuhansia ihmisiä, mutta se ei kiinnosta teitä, vaan ainoastaan oma napa ja oma suru. Itse en itke, enkä sure, enkä tunne muitakaan tunteita koskaan, koska se on tekopyhää ja itsekästä.

t. tiedostava nuori

Palstalla puhutaan paljon psykopaateista (eli henkilöistä, jotka ovat tunnekylmiä). Nyt taisi oikeasti tulla sellainen vastaan.

Tunteita ei voi tuolla tavalla jakaa oikeudenmukaisuusperiaatteella. Ne eivät vain toimi niin.

Eli ap:n vaihtoehdot ovat että ihmisen pitäisi kokoajan surra ja itkeä koska paskaa ja kuolemaa tapahtuu jossain kokoajan tai vaihtoehtoisesti olla tunteeton idiootti koska on itsekästä surra vain ihmisiä jotka oikeasti ovat merkinneet jotain..

Kaikenlaisia idiootteja onkin taas liikkeellä.

Ehkä tyhmin kysymys ikinä :D

Vierailija kirjoitti:

On itsekeskeistä surra vain niiden ihmisten menetystä, jotka on itselle tärkeitä. Maailmassa kuolee joka päivä tuhansia ihmisiä, mutta se ei kiinnosta teitä, vaan ainoastaan oma napa ja oma suru. Itse en itke, enkä sure, enkä tunne muitakaan tunteita koskaan, koska se on tekopyhää ja itsekästä.

t. tiedostava nuori

No niin, provohan tämä. Sulle nuorelle tiedoksi, että parhaiten pystyt elämässä vaikuttamaan siellä missä olet. Vaikka olisit kuinka tiedostava, kovin vähän pystyt auttamaan ihmisiä maapallon toisella puolella. Sen sijaan, ne ihmiset, jotka näet edessäsi, heihin pystyt vaikuttamaan paljonkin. Koko maailmaa ei voi harteillaan kantaa, mutta lähelläsi olevia ihmisiä pystyt auttamaan paljonkin ja apua myös tarvitaan paljon. Olisko niin että on vastuutonta olla auttamatta kun kerran tiedostat niinpaljon??? Hurskastelua tuo sun ajatusmallisi. Kädet paskaan vaan. Ihminen tarvitsee lähisuhteita voidakseen kasvaa, lapsi tarvitsee turvaa ja kiintymyssuhteita. Niistä kiintymyssuhteista muodostuu lähipiirimme. Ja kun siitä joku kuolee, tietysti suremme, koska olemme häneen lähisuhteessa. Tottakai voi surra maailman pahuutta, mutta se elämäkin tapahtuu lähisuhteissa. Tunteet taas ovat elämää, liittymistä muihin. NIissä ei ole mitään tekopyhää tai itsekästä, päinvastoin.

Olin 3-vuotias kun mummoni kuoli."Mummo poistui nyt tästä maailmasta" ,minulle sanottiin. Kun aloitin  koulunkäyntini , ymmärsin jo siinä iässä mitä kuolema oikeasti tarkoitti.

Kun olin 12-vuotias ,isäni kuoli ja äitini oli kertonut siitä mahdollisuudesta minulle jo kun isäni sairastui ollessani 9-vuotias. Olimme jo valmistautuneet siihen koska se oli odotettavissa.

Maailmassa oli silloinkin menossa sotia ja onnettomuuksista luettiin lehdistä (nettiä ei silloin vielä  ollut)

Ymmärsin kyllä aivan selvästi  mikä ero oli tv:n  uutislähetysten suorilla,silloin vielä sensuroimattomilla  kuvilla Vietnamin sodasta,ja isälläni joka makasi sairaanhoitajaäitini kotihoidossa makuuhuoneessa.

Isäni katsoi televisiota,muuta hän ei enää jaksanut.

Siellä näkyi kuvia levottomasta maailmasta . Oli Prahan kevättä, josta kertoessaan uutistoimittajakin itki, helikopteriin haavottuneita paareilla kantavia amerikkalaispoikia ja väläyksiä vallankumousten etelä-Amerikasta. Sitten isä käski panemaan television kiinni ja näytin hänelle läksyjäni ,jotka olin sinä päivänä tehnyt. Hän piti minua turvallisesti kädestä ja katsoi silmiin:

-"Muistathan aina tehdä läksyt kunnolla ja olla kiltti tyttö koulussa ja äidille ?"                  -"Muistan tietysti" vastasin hänelle.

Sitten hän pyysi vielä tuomaan lasin vettä lääkkeiden kanssa . Annoin hänelle vielä iltasuukon ja menin huoneeseeni nukkumaan .

Eräänä päivänä kun olin koulussa ,näin lipun puolitangossa pihallamme. Tiesin ,että isää en enää näkisi ,polkupyörä jäi pihan ulkopuolelle ja juoksin kotiin . Äiti otti minut vastaan ,tartuin hänen kaulaansa ja itkimme yhdessä . 

Sinä päivänä opin vasta tietämään mitä oikeasti  on suru ja miltä se tuntuu.

Siitä, mitä Vietnamissa silloin tapahtui ja miten paljon siellä ihmisiä silloin kuoli tai  mikä oli koko' Prahan kevät' ja mikä oli sen merkitys Euroopalle sinä,veikkaan,olet tuskin edes kuullut.

Maailma ei silloinkaan ollut mikään rauhallinen 'Onnela',niinkuin ei ole nytkään, mutta veikkaan myös että vielä yli 50-vuotiaanakin tulet muistamaan omat vanhempasi,varsinkin jos he ovat olleet hyviä Sinulle.

Lapsesi,(tai lapsenlapsesikin ehkä jo) saattavat silloin kyllä jo  ihmetellä ,että mikä ihme  esim. se  'Isis' oikein on-tai pahimmassa tapauksessa  ehkä jopa sanoa: "Mitä ihmettä sinä nyt mummo (tai vaari) taas siellä  oikein höpiset"

Onko sinulla ap koskaan kuollut ketään erittäin rakasta ja läheistä ihmistä? Jos olet joskus joutunut käymään sen surun läpi henkilökohtaisesti ymmärtäisit että ne tunteet ovat suuria ja rankkoja.

Ei ihminen yksinkertaisesti jaksa surra samalla volyymilla jokaista kuollutta.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä tyhmin kysymys ikinä :D

Armoo nuorelle ihmiselle, kyllä elämä vielä opettaa.

Vierailija kirjoitti:

Laitoit allekirjoituksesi väärin. Pitäisi olla "kehittymätön nuori"

Tai "Sipe muaeiliikautavettujakaan-Sosiopaatti".