Muita jotka ei kestä elämässä muutoksia?

Vierailija

Mua ei muutokset pikkuasioissa haittaa. Jos vaikka kaupassa ei ole tiettyä tuotetta, niin ostetaan sitten toista. Tai jos suunnitelmat päivän ohjelman suhteen muuttuvat.

Mutta suurissa asioissa... Olen ollut samassa työpaikassa 10 vuotta. En vaan osaa/uskalla vaihtaa, vaikka en tyytyväinen työhöni olekaan. Nyt kuulin että eräs työkaveri lopettaa, ja sekin tuntuu jo ihan kamalalta. Just esim työkavereiden vaihtumisen otan tosi raskaasti. Myös sellaiset muutokset, jotka väistämättömiä elämän jatkumisen kannalta (lapsi aloittaa eskarin, lopettaa tutussa päiväkodissa), tuntuvat tosi raskailta.

Onko normaalia? Miten teillä muilla, onko samanlaisia tuntemuksia? Miten otatte muutokset?

Sivut

Kommentit (18)

Vierailija

Se on luonnekysymys. Toisille muutokset ovat vaikeampia. Koskaanhan ei tiedä, miten elämä muuttuu loppupeleissä.

Muutoksiin kyllä tottuu elämässä. Kun niitä tietoisesti lähtee hakemaan, niin siihen tottuu.

Minä itse suggestoin itseäni, että AINA muutos on muutosta parempaan. Aina.

Vierailija

Mä olen samanlainen. Mulle on lapsesta asti olleet muutokset vaikeita. Sehän on yksi temperamenttipiirteistä, synnynnäinen ja sellainen jolle vain rajallsiesti ihminen mitään voi. 

Itselläni tämä menee koomisuuksiin asti. Esim. jos menen viikoksi matkalle ulkomaille, niin itken holtittomasti kun pitää lähteä takaisin. Ihan riippumatta siitä olenko edes tykännyt siitä paikasta jossa olen. On vaan liikaa se ympäristön muutos. Samoin itkettää jos työkaveri lähtee työpaikasta, tai jos viikonloppuvieras lähtee meiltä. Tämän herkkkyyteni takia olen valinnut itseäni suojellakseni hyvin erakkomaisen, rutiininomaisen elämäntyylin.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Se on luonnekysymys. Toisille muutokset ovat vaikeampia. Koskaanhan ei tiedä, miten elämä muuttuu loppupeleissä.

Muutoksiin kyllä tottuu elämässä. Kun niitä tietoisesti lähtee hakemaan, niin siihen tottuu.

Minä itse suggestoin itseäni, että AINA muutos on muutosta parempaan. Aina.

Mä en kyllä kokenut erittäin läheisen ihmisen kuolemaa mitenkään muutoksena parempaan, päinvastoin.

Vierailija

Onko sulla ollut lapsuudessa paljon muuttoja/koulunvaihtoa/vanhempien eroa ym? Tuo voisi hyvin heijastua siitäkin. Mutta toki voi olla ihan luonnekysymys, itse taas olen vähän liiankin aktiivinen muutosten suhteen, en viihdy kauaa samassa asunnossa (vähintään vuoden välein pitää muuttaa), tykkään vaihtaa työpaikkaa usein jne.

Vierailija

Minun on myös vaikea suhtautua ja kestää muutoksia, lähinnä ympäristön, tuttujen asioiden ja rutiinien muutoksia. Menee yöunet, tulee ahdistusta, itkua, surua, haikeutta, kaipuuta, menetyksen tunne. Siis siitä, kun kaupunki kaataa pensaikkoa kulkureittini varrelta, kun tuttu talo maalataan toisenväriseksi, kun leivänpaahdin menee rikki ja pitää ostaa uusi ja vieras, kun lyhyt työharjoittelu loppuu ja tiedän etten enää palaa siihen samaan tilaan. Sitten vielä ne sellaiset muutokset, kun rakkaat asiat, esineet, ihmiset ja eläimet vanhenevat ja muuttuvat.

Tämä ei johdu siitä, että en olisi tottunut muutoksiin. Päinvastoin, niitä liian raskaita muutoksia ja asioita on ollut liian aikaisin, siitä tämä vaikeus sulattaa ja hyväksyä minkäänlaisia muutoksia juontaa. Yritän ajatella, että maailma elää ja liikkuu, asioilla on linjansa. Menen aina ahdistuksen läpi, jotta pääsen taas eteenpäin.

Vierailija

Mä en tykkää muutoksista ja se on raskasta, koska toistenkin ihmisten päätökset tuntuu pahalta. Esimerkiksi en tykkää, että tuttavani muuttavat, kun sitten mun ajatus "tuolla se Ville yhä asuu, keitteleeköhän iltateetä" muuttuu ajatukseksi "tuolla Ville asui vaan ei asu enää, kaikki muuttuu ". Omasta mielestäni en ole mitenkään aina ollut tällainen, aiemmin olin muutoksia kohtaan positiivinen ja hain niitä. Tuli liikaa vaikeita asioita, rakkaan ihmisen jättäminen, yhden läheisen kuolema ja vielä pari muuta. Muutuin turvallisuushakuiseksi.
Eikö ole niin, että turvallisessa ympäristössä elävät lapset ovat seikkailunhaluisia, ja turvattomissa oloissa lapset haluavat vain normaaliutta? Sama varmaan voi olla aikuisenakin.

Vierailija

Minäkään en käy enää risteilyillä, koska ensin on ikävää lähteä kotoa, sitten 22 tuntia myöhemmin siitä laivan hytistä ja käytäviltä. Vähän pöhköä. Kun olin viikon hotellissa, oli surkeaa joutua lähtemään sieltä, koska olin ehtinyt tottua ja kiintyä paikkoihin ja näkymiin, sitten taas kaikki muuttui. -5-

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mä en tykkää muutoksista ja se on raskasta, koska toistenkin ihmisten päätökset tuntuu pahalta. Esimerkiksi en tykkää, että tuttavani muuttavat, kun sitten mun ajatus "tuolla se Ville yhä asuu, keitteleeköhän iltateetä" muuttuu ajatukseksi "tuolla Ville asui vaan ei asu enää, kaikki muuttuu ". Omasta mielestäni en ole mitenkään aina ollut tällainen, aiemmin olin muutoksia kohtaan positiivinen ja hain niitä. Tuli liikaa vaikeita asioita, rakkaan ihmisen jättäminen, yhden läheisen kuolema ja vielä pari muuta. Muutuin turvallisuushakuiseksi.

Juuri tällaista. Kiitos kun nimesit tämän turvallisuushakuisuudeksi, mun ei tullut se mieleen. Inhoan kun elämäni ihmiset muuttavat tai vaihtavat tavaroitaan, joihin olen ehtinyt kiintyä. Kaikki muuttuu. -5-

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Minun on myös vaikea suhtautua ja kestää muutoksia, lähinnä ympäristön, tuttujen asioiden ja rutiinien muutoksia. Menee yöunet, tulee ahdistusta, itkua, surua, haikeutta, kaipuuta, menetyksen tunne. Siis siitä, kun kaupunki kaataa pensaikkoa kulkureittini varrelta, kun tuttu talo maalataan toisenväriseksi, kun leivänpaahdin menee rikki ja pitää ostaa uusi ja vieras, kun lyhyt työharjoittelu loppuu ja tiedän etten enää palaa siihen samaan tilaan. Sitten vielä ne sellaiset muutokset, kun rakkaat asiat, esineet, ihmiset ja eläimet vanhenevat ja muuttuvat.

Tämä ei johdu siitä, että en olisi tottunut muutoksiin. Päinvastoin, niitä liian raskaita muutoksia ja asioita on ollut liian aikaisin, siitä tämä vaikeus sulattaa ja hyväksyä minkäänlaisia muutoksia juontaa. Yritän ajatella, että maailma elää ja liikkuu, asioilla on linjansa. Menen aina ahdistuksen läpi, jotta pääsen taas eteenpäin.

Mulla ei ole tuotakaan että olisi ollut lapsena mitään isoja muutoksia. Äiti oli kotiäiti, asuimme samalla paikkakunnalla koko lapsuuteni, ei ollut vanhempien eroja ei mitään. Silti olin ihan vauvasta asti erittäin säikky ja varovainen ja herkkä luonne, ja sellainen jolle kaikki siirtymät ja muutokset oli jumalattoman vaikeita. Varsinkin jos ne tulivat ilman ennakkovaroitusta. Veljeni on ihan erilainen, vaikka on samoissa oloissa kasvanut, siksi olen taipuvainen ajattelemaan että kai se geneettistä on, eikä ympäristön aikaansaamaa.

-2

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en tykkää muutoksista ja se on raskasta, koska toistenkin ihmisten päätökset tuntuu pahalta. Esimerkiksi en tykkää, että tuttavani muuttavat, kun sitten mun ajatus "tuolla se Ville yhä asuu, keitteleeköhän iltateetä" muuttuu ajatukseksi "tuolla Ville asui vaan ei asu enää, kaikki muuttuu ". Omasta mielestäni en ole mitenkään aina ollut tällainen, aiemmin olin muutoksia kohtaan positiivinen ja hain niitä. Tuli liikaa vaikeita asioita, rakkaan ihmisen jättäminen, yhden läheisen kuolema ja vielä pari muuta. Muutuin turvallisuushakuiseksi.

Juuri tällaista. Kiitos kun nimesit tämän turvallisuushakuisuudeksi, mun ei tullut se mieleen. Inhoan kun elämäni ihmiset muuttavat tai vaihtavat tavaroitaan, joihin olen ehtinyt kiintyä. Kaikki muuttuu. -5-

Olit samaan aikaan kirjoittanut kuin minä ja mietin kanssa lukiessani sun viestiä, että onpa samanlaista kuin mitä tarkoitin ilmaista :) -6

Vierailija

Minä olen tuollainen ja oikeastaan vain pahenee iän myötä. En ollut sellainen nuorempana. Mulla takana monta huonoa ja epäonnistunutta parisuhdetta ja luulen että ne on osaltaan vaikuttaneet tähän myös sekä monet muutot.

Tällä hetkellä asun aivan liian kalliissa ja isossa asunnossa, mutten pysty muuttamaan koska se ahdistus siitä on liian suuri! Tytär muutti kotoa reilu vuosi sitten, toivun yhä siitä. Työpaikkaa en pysty vaihtamaan. Lähes samaa ruokaa syön aina... Auto, ei hitto, senkin vaihtaminen tuntuu kamalalta.. huoh.

Vierailija

Ohhoh. Näin ulkopuolisen silmiin moni viesti täällä kuulostaa masentuneen ihmisen suusta tulleelta.

Onko elämässänne muuten asiat hyvin eli onko muutos ainut asia joka aiheuttaa ahdistusta, vai löytyykö muitakin masennuksen oireita?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ohhoh. Näin ulkopuolisen silmiin moni viesti täällä kuulostaa masentuneen ihmisen suusta tulleelta.

Onko elämässänne muuten asiat hyvin eli onko muutos ainut asia joka aiheuttaa ahdistusta, vai löytyykö muitakin masennuksen oireita?

En minä ainakaan ole masentunut, en ollenkaan. Olen oikein tyytyväinen elämääni, kunhan saan elää rutiininomaisella, tutulla tavalla.

Nuorempana jonkinlaista ahdistusta tuotti se, kun en hyväksynyt tätä piirrettäni ja yritin väkisin muuttua menevämmäksi ja muutoksia sietäväksi. Mutta en muuttunut vaikka yritin. Säikymmäksi vaan muutuin, mitä enemmän pakotin itseni muutoksiin pelontunnetta vastaan. Nyt kun olen jo ajat sitten hyväksynyt että minä vaan olen tällainen, ei asia tuota enää mitään tuskaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on luonnekysymys. Toisille muutokset ovat vaikeampia. Koskaanhan ei tiedä, miten elämä muuttuu loppupeleissä.

Muutoksiin kyllä tottuu elämässä. Kun niitä tietoisesti lähtee hakemaan, niin siihen tottuu.

Minä itse suggestoin itseäni, että AINA muutos on muutosta parempaan. Aina.

Mä en kyllä kokenut erittäin läheisen ihmisen kuolemaa mitenkään muutoksena parempaan, päinvastoin.

En nyt ajatellut kuolemaa tai sairastumista vakavaan sairauteen. Järjellä toki voin ajatella, että nyt tuolla ihmisellä on hyvä olla/tulee eläman prioriteetit kuntoon/oppii arvotamaan pieniä asioita(kuten näistä asioista selvinneet kertovat)  - mutta sillä hetkellä on varmasti vaikea nähdä mitään postiivista.

Minä lähinnä tarkoitin kaikkea pienempää asiaa. Elämässä selviää helpommalla kun odottaa ja toivoo parasta.

Minut petetiin ja jätettiin 20 vuoden avioliiton jälkeen. Se tuli aivan puun takaa, enkä vieläkään tiedä, mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin. Elämämme oli seesteistä ja hyvää. Mutta näin vuosia eron jälkeen näen asian toisin: ero oli hyväksi niin minulle kuin lapsillemme. Silloin mustana hetkenä en mitenkään kyennyt näkemään asiaa niin.

Vierailija

Noniin, en ainakaan ole ainoa joka on tällainen! 

Mulla on ollut melko epävakaa lapsuus. Olemme muuttaneet jatkuvaa tahtia, olen joutunut hyvästelemään kavereita vähän väliä, aina ei ollut edes mahdollisuutta hyvästellä. Väkivaltaa ja paljon sairautta ollut myös lapsuuden kodissa. Olen miettinyt että olenkohan silloin saanut vaan jo tarpeeksi muutoksesta, että nyt en esim kykene vaihtamaan työpaikkaa.  t.ap

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat