Veljeni vertas koiransa kuolemaa setämme 12v lapsen kuolemaan

Ai kauhea. Itse olen 12v rakkaan koirani haudannut ja koiraani surrut, mutta ajatuskin siitä että menettäisin lapseni... Lapsen menettäminen on kauheinta mitä minulle voisi tapahtua, en edes tiedä miten siitä selviäisin. Minulla on 2 koiraa ja vaikka toinen on jo vanha ja sairas ja jopa monesti itken ja pelkään sitä, että pian se pitää lopettaa niin se ei ole MITÄÄN verrattuna siihen, jos joskus joutuisin oman lapseni hautaamaan. Kun isäni kuoli syöpään 50-vuotiaana, osasin jopa siihen valmistautua ja asennoitua, mutta mummo masentui täysin, ei päässyt yli siitä että hautasi oman lapsensa vaikka lapsi jo aikuinen mies olikin.

Vierailija kirjoitti:

Viime aikoina on tehty tutkimuksia joiden tuloksena on saatu selville että koiran/kissan/lemmikin minkä tahansa ja omistajan välillä on (voi olla, ihmisestä riippuen) yhtä luja ja rakkaudellinen side kuin lapsen ja vanhemman. Ei sitä varmaan kannata lapsensa menettäneelle mennä sanomaan mutta siinäpä hiukan mietittävää niille jotka kauhistelevat eläimen ja lapsen rinnastamista. Etenkin niiden kohdalla joilla ei ole lapsia se lemmikki on kultaakin kalliimpi, usein.

Niin, kysytään heiltä joilla on sekä lapsi että lemmikki että kummanko menettäminen sattui enemmän? Itse voin parin lapsen äitinä ja useamman koiran omistaneena sanoa että koiraa surraan pari päivää vaikka se olisi miten rakas ja sitten hyväksytään se, että kuolema on osa elämää (varsinkin jos koira on vanha ja sairas) mutta lapsen ei kuulu koskaan kuolla ennen vanhempiaan. Ei koskaan. Lapsen kuuluu haudata vanhempansa ja muuta luonnollista vaihtoehtoa ei ole. Vaikka lapsi kasvaisi aikuiseksi ja kuolisi niin vanhempaan se sattuu ja se sattuu loppuelämän enemmän ja vähemmän.

Jos ihmisellä ei yksinkertaisesti vain ole elämässään mitään rakkaampaa kuin se oma koira, vastaavasti kuin toisille ihmisille se oma lapsi on se kaikkein rakkain, niin kyllä se vaan samalta tuntuu, sanotte mitä sanotte.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime aikoina on tehty tutkimuksia joiden tuloksena on saatu selville että koiran/kissan/lemmikin minkä tahansa ja omistajan välillä on (voi olla, ihmisestä riippuen) yhtä luja ja rakkaudellinen side kuin lapsen ja vanhemman. Ei sitä varmaan kannata lapsensa menettäneelle mennä sanomaan mutta siinäpä hiukan mietittävää niille jotka kauhistelevat eläimen ja lapsen rinnastamista. Etenkin niiden kohdalla joilla ei ole lapsia se lemmikki on kultaakin kalliimpi, usein.

Niin, kysytään heiltä joilla on sekä lapsi että lemmikki että kummanko menettäminen sattui enemmän? Itse voin parin lapsen äitinä ja useamman koiran omistaneena sanoa että koiraa surraan pari päivää vaikka se olisi miten rakas ja sitten hyväksytään se, että kuolema on osa elämää (varsinkin jos koira on vanha ja sairas) mutta lapsen ei kuulu koskaan kuolla ennen vanhempiaan. Ei koskaan. Lapsen kuuluu haudata vanhempansa ja muuta luonnollista vaihtoehtoa ei ole. Vaikka lapsi kasvaisi aikuiseksi ja kuolisi niin vanhempaan se sattuu ja se sattuu loppuelämän enemmän ja vähemmän.

Ööh luitko että siinä mainittiin ja korostettiin lapsettomia? heille se lemmikin menettämisen suru voi olla pahempi kuin kahden päivän juttu. Voi olla heille yhtä kova kuin jollekulle lapsen menetys. Mitenkään haluamatta loukata tai vähätellä kenenkään lapsia tai äitiyttä tai luonnonlakeja. Mikä muuten ei ole totta; me ajattelemme että alpsen ei tulisi koskaan kuolla ennen vanhempiaan mutta sitä tapahtuu yllättävän paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime aikoina on tehty tutkimuksia joiden tuloksena on saatu selville että koiran/kissan/lemmikin minkä tahansa ja omistajan välillä on (voi olla, ihmisestä riippuen) yhtä luja ja rakkaudellinen side kuin lapsen ja vanhemman. Ei sitä varmaan kannata lapsensa menettäneelle mennä sanomaan mutta siinäpä hiukan mietittävää niille jotka kauhistelevat eläimen ja lapsen rinnastamista. Etenkin niiden kohdalla joilla ei ole lapsia se lemmikki on kultaakin kalliimpi, usein.

Niin, kysytään heiltä joilla on sekä lapsi että lemmikki että kummanko menettäminen sattui enemmän? Itse voin parin lapsen äitinä ja useamman koiran omistaneena sanoa että koiraa surraan pari päivää vaikka se olisi miten rakas ja sitten hyväksytään se, että kuolema on osa elämää (varsinkin jos koira on vanha ja sairas) mutta lapsen ei kuulu koskaan kuolla ennen vanhempiaan. Ei koskaan. Lapsen kuuluu haudata vanhempansa ja muuta luonnollista vaihtoehtoa ei ole. Vaikka lapsi kasvaisi aikuiseksi ja kuolisi niin vanhempaan se sattuu ja se sattuu loppuelämän enemmän ja vähemmän.

Ööh luitko että siinä mainittiin ja korostettiin lapsettomia? heille se lemmikin menettämisen suru voi olla pahempi kuin kahden päivän juttu. Voi olla heille yhtä kova kuin jollekulle lapsen menetys. Mitenkään haluamatta loukata tai vähätellä kenenkään lapsia tai äitiyttä tai luonnonlakeja. Mikä muuten ei ole totta; me ajattelemme että alpsen ei tulisi koskaan kuolla ennen vanhempiaan mutta sitä tapahtuu yllättävän paljon.

Niin, sanoinkin että miten sitä voi mitata? Jos olet lapseton et voi todellakaan tietää mille lapsen menettäminen tuntuu. Jos sinulla on sekä lapsi että lemmikki niin silloin voit sanoa jotain objektiivisesti. Tässä ap:n tapauksessa vanhan koiran ja lapsen vertaaminen kuulostaa kauhealle, koiralle kuolema 12v iässä on täysin luonnollinen asia ja se pitäisi osata tervejärkisen ihmisen hyväksyä, mutta 12v lapsen kuolema on luonnotonta ja sitä on vaikeaa ymmärtää. Se että jotain tapahtuu yllättävän paljon, ei tee asiasta luonnollista tai ymmärrettävää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime aikoina on tehty tutkimuksia joiden tuloksena on saatu selville että koiran/kissan/lemmikin minkä tahansa ja omistajan välillä on (voi olla, ihmisestä riippuen) yhtä luja ja rakkaudellinen side kuin lapsen ja vanhemman. Ei sitä varmaan kannata lapsensa menettäneelle mennä sanomaan mutta siinäpä hiukan mietittävää niille jotka kauhistelevat eläimen ja lapsen rinnastamista. Etenkin niiden kohdalla joilla ei ole lapsia se lemmikki on kultaakin kalliimpi, usein.

Niin, kysytään heiltä joilla on sekä lapsi että lemmikki että kummanko menettäminen sattui enemmän? Itse voin parin lapsen äitinä ja useamman koiran omistaneena sanoa että koiraa surraan pari päivää vaikka se olisi miten rakas ja sitten hyväksytään se, että kuolema on osa elämää (varsinkin jos koira on vanha ja sairas) mutta lapsen ei kuulu koskaan kuolla ennen vanhempiaan. Ei koskaan. Lapsen kuuluu haudata vanhempansa ja muuta luonnollista vaihtoehtoa ei ole. Vaikka lapsi kasvaisi aikuiseksi ja kuolisi niin vanhempaan se sattuu ja se sattuu loppuelämän enemmän ja vähemmän.

Hyvin kirjoitettu. Ystävältäni on kuollut sekä lapsi että koira. Lapsi tapaturmaisesti muutama vuosi sitten. Koira vanhuuteen pari kk sitte. Toki koiraa suri, mutta lapsensa kuolema oli vähällä ajaa ystäväni itsemurhaan.

No rehellisesti sanottuna ei minua haittaisi että eläisin terveenä 100-vuotiaaksi vaikka lapseni kuolisi "jo" 70-vuotiaana.

Niin, ehkäpä vähän kömpelö lohdutusyritys veljeltäsi. Mutta varmasti tarkoitti hyvää. Jotenkin ihmetyttää tämä miten ihmiset jaksavat aina loukkaantua kaikesta. Mulla ei ole lapsia. Koira kuitenkin on. Koirani kuoleman ajatteleminen tuntuu musertavalta. Koira on elämässäni joka päivä, ajattelen sitä aina jos en ole samassa paikassa koirani kanssa. Koira on minusta riippuvainen (=aivan kuten lapsikin olisi) ja tottakai kiintymykseni koiraa kohtaan on jotain sellaista, mitä en tunne ketään/ muuta kohtaan. Koiran näkeminen saa minut aina iloiseksi, sen vieressä rentoudun täysin.

Varmasti siis lapsettomalle koiran merkitys voi olla täysin erilainen kuin sellaiselle jolle "koira on vaan eläin". On kuitenkin aikamoista toisen ihmisen tunnekokemuksen aliarvioimista sanoa, että koiran menetystä ei voi surra samalla tavalla kuin lapsen menetystä. Eihän sitä voi kukaan tietää miten toinen suree????! Aivan kuten toisen ihmisen maailma romahtaa vaikkapa itsensä nolaamisesta ja toinen porskuttaa eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei ole mitään yleispätevää sääntöä jonka mukaan ihminen saa tuntea surua, häpeää, iloa jne. Ne "säännöt" ovat vain ihmisten mielessä. En voi edes kuvitella tuskaa jonka lapsen menettäminen aiheuttaa joillekin. Sanon JOILLEKIN, sillä väitän kyllä vahvasti että tässä maailmassa on monta ihmistä joille oman lapsen kuolema ei aiheuttaisi suurempaa tunne-elämän myrskyä. Näin se vaan menee. Eri asiat ovat eri ihmisille eri tavalla merkityksellisiä.

Vierailija kirjoitti:

No rehellisesti sanottuna ei minua haittaisi että eläisin terveenä 100-vuotiaaksi vaikka lapseni kuolisi "jo" 70-vuotiaana.

Tätä et voi tietää, enkä minäkään, mutta uskonpa ettei asia olisi ihan niin. Jos sinulla on nyt pieni lapsi, kun hän on 70 niin on luultavasti vasta päässyt eläkkeelle, ehkä on vielä pienet lapsenlapsetkin. Olen melko varma että sinuun kuitenkin tämä kovasti sattuisi ja mietit että miksi sinä ikäloppu saat elää, kun lapsellasi olisi ollut vielä kauan onnellisia vuosia edessä. T. Vanhuksen surua aikuisen lapsensa kuolemasta läheltä seurannut

29 jatkaa vielä sen verran että LAPSEN ja KOIRAN menetyksessä on sekin hyvin selkeä ero, että koiran menetys on helpommin korvattavissa. Paras lääke suruun on ottaa uusi koira. Se auttaa selviämään jotenkin. Lapsi ei ole niin vain korvattavissa. Mutta samasta mekanismista lienee kyse siinä, että lapsensa menettänyt pyrkii jatkaamaan elämää jos lapsia on jäljellä vielä tämän kuolleen lisäksi. Ei vain ole vaihtoehtoa, on yritettävä sinnitellä.

Jotain vikaa tälläisillä eläimiä ja ihmisiä samanarvoisina pitävinä on. Luultavasti jotain traumoja kiusaamisesta tai vastaavaa.

naps kirjoitti:

Niin, ehkäpä vähän kömpelö lohdutusyritys veljeltäsi. Mutta varmasti tarkoitti hyvää. Jotenkin ihmetyttää tämä miten ihmiset jaksavat aina loukkaantua kaikesta. Mulla ei ole lapsia. Koira kuitenkin on. Koirani kuoleman ajatteleminen tuntuu musertavalta. Koira on elämässäni joka päivä, ajattelen sitä aina jos en ole samassa paikassa koirani kanssa. Koira on minusta riippuvainen (=aivan kuten lapsikin olisi) ja tottakai kiintymykseni koiraa kohtaan on jotain sellaista, mitä en tunne ketään/ muuta kohtaan. Koiran näkeminen saa minut aina iloiseksi, sen vieressä rentoudun täysin.

Varmasti siis lapsettomalle koiran merkitys voi olla täysin erilainen kuin sellaiselle jolle "koira on vaan eläin". On kuitenkin aikamoista toisen ihmisen tunnekokemuksen aliarvioimista sanoa, että koiran menetystä ei voi surra samalla tavalla kuin lapsen menetystä. Eihän sitä voi kukaan tietää miten toinen suree????! Aivan kuten toisen ihmisen

EHKÄ VÄHÄN KÖMPELÖ lohdutusyritys😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂.

Kertoisitko ihan mielenkiinnosta mikä olisi sinun mielestäsi varmasti todella törkeä lohdutusyritys?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime aikoina on tehty tutkimuksia joiden tuloksena on saatu selville että koiran/kissan/lemmikin minkä tahansa ja omistajan välillä on (voi olla, ihmisestä riippuen) yhtä luja ja rakkaudellinen side kuin lapsen ja vanhemman. Ei sitä varmaan kannata lapsensa menettäneelle mennä sanomaan mutta siinäpä hiukan mietittävää niille jotka kauhistelevat eläimen ja lapsen rinnastamista. Etenkin niiden kohdalla joilla ei ole lapsia se lemmikki on kultaakin kalliimpi, usein.

Niin, kysytään heiltä joilla on sekä lapsi että lemmikki että kummanko menettäminen sattui enemmän? Itse voin parin lapsen äitinä ja useamman koiran omistaneena sanoa että koiraa surraan pari päivää vaikka se olisi miten rakas ja sitten hyväksytään se, että kuolema on osa elämää (varsinkin jos koira on vanha ja sairas) mutta lapsen ei kuulu koskaan kuolla ennen vanhempiaan. Ei koskaan. Lapsen kuuluu haudata vanhempan

Ennen vanhaan lapsia kuoli liukuhihnalta, koska kunnollista terveydenhoitoa ei ollut. Silloin oli normi, että vanhemmat olivat menettäneet jonkun lapsistaan. Ilman ehkäisyä lapsia oli tusina ja lasten kuolema oli jopa helpotus, koska oli vähemmän suita ruokittavana. Kyllä lasten kuolema voi olla helpotus nykyäänkin, jos on huumelapsi tms. Tuollainen yksipuolinen näkemys kertoo vain siitä, että sinulle ei ole suotu viisautta.

Vierailija kirjoitti:

Veli on 32v

ap

Noloa

Vierailija kirjoitti:

Oli siis yrittänyt lohduttaa setää että kun Aksukin kuoli niin tietää miltä hänestä tuntuu. Aksu oli kuollessaan myös 12v.

ap

Tunneälyssä kehittämistä, ei ilmeisesti kuitenkaan lisännyt että kaikille annetaan vaikeuksia kykyjen mukaan?

Vierailija kirjoitti:

Jos ihmisellä ei yksinkertaisesti vain ole elämässään mitään rakkaampaa kuin se oma koira, vastaavasti kuin toisille ihmisille se oma lapsi on se kaikkein rakkain, niin kyllä se vaan samalta tuntuu, sanotte mitä sanotte.

No ei, ei se kyllä tunnu. Harva ihminen jos kukaan suree esim. viiden vuoden kuluttua päivittäin edesmennyttä koiraansa ja esim. käy tämän haudalla. Useilla on uusi koira hankittuna, joka ainakin osin korvaa menetetyn. Uusi lapsi ei ikinä korvaa menetettyä lasta. 

Tai harva ihminen suree ja miettii kymmenen tai viidentoista vuoden päästä tiuhaan, että millaisia omia lapsia menetyllä koiralla mahtaisi nyt olla ja miten verenperimä ilmenisi. Lemmikkiä surraan yleensä ehkä kuukausi pari. Lasta surraan ikuisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ihmisellä ei yksinkertaisesti vain ole elämässään mitään rakkaampaa kuin se oma koira, vastaavasti kuin toisille ihmisille se oma lapsi on se kaikkein rakkain, niin kyllä se vaan samalta tuntuu, sanotte mitä sanotte.

No ei, ei se kyllä tunnu. Harva ihminen jos kukaan suree esim. viiden vuoden kuluttua päivittäin edesmennyttä koiraansa ja esim. käy tämän haudalla. Useilla on uusi koira hankittuna, joka ainakin osin korvaa menetetyn. Uusi lapsi ei ikinä korvaa menetettyä lasta. 

Tai harva ihminen suree ja miettii kymmenen tai viidentoista vuoden päästä tiuhaan, että millaisia omia lapsia menetyllä koiralla mahtaisi nyt olla ja miten verenperimä ilmenisi. Lemmikkiä surraan yleensä ehkä kuukausi pari. Lasta surraan ikuisesti. 

Olet todella väärässä. Jos hoitaisit vanhuksia, niin tietäisit, että osa heistä suree aidosti edelleen menettämiään lemmikkejä. Kyyneliltäkään ei vältytä.

Vierailija kirjoitti:

Jos ihmisellä ei yksinkertaisesti vain ole elämässään mitään rakkaampaa kuin se oma koira, vastaavasti kuin toisille ihmisille se oma lapsi on se kaikkein rakkain, niin kyllä se vaan samalta tuntuu, sanotte mitä sanotte.

Niin varmasti. Mutta näitä asioita ei käydä sille lapsen menettäneelle kertomassa. Tai keneltäkään läheisen menettäneeltä kysytä kuinka pitkä aika siitä on, että kuinka paha juttu asia on.

Vierailija kirjoitti:

Joo en minäkään vertaisi koiran tai kissan kuolemaa lapsen kuolemaan, vaikka omat lemmikkini minulle henki ja elämä ovatkin. Sen sijaan on pakko myöntää, että pidemmän toipumisen ja vuolaammat kyyneeleet ja surun aikaansai viime vuonna vanhan koiran lopettaminen kuin mitä äitini (tai isäni tai veljeni aiemmin) kuolema. Jotenkin se koiran kuolema muutti niin konkreettisesti arkea, kun taas nuo perheenjäsenet eivät olleet enää osa ihan tavallista arkipäivääni, vaikka ihan mukana muuten elämässä olivatkin.

Taidat olla outo

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mun kissa on mulle rakkaampi ja tärkeämpi kuin yksikään ei-perheeseen-kuuluva sukulainen, ainoastaan sisarukset, mies ja lapset on yhtä tärkeitä. Tuossahan oli nimenomaan kyse subjektiivisesta kokemuksesta, eihän koiran menehtymisen tarvitse setää liikuttaa, veli vain ymmärtää sedän tuskaa. Turhaan häpeilet, eivät ole sinun sanojasi. Suorastaan inhottaa ihmiset jotka korottavat itseään tuolla tavalla.

Oletko kehitysvammainen.