muita joilla etäinen/huono äitisuhde?

Vierailija

Olen kolmesta lapsesta vanhin, ja olin varmasti hankala muihin sisaruksiin verrattuna - itsepäinen ja kovaääninen. Muistan, että meillä oli aina asetelma, että *Ninni on "paha" lapsi ja sisarukset kilttejä. Teini-iässä, kun olin pari kertaa tyhmäillyt (jotain dokailua yms. ei mitään rikollista tai väkivaltaista), äitini sanoi suoraan, että ei rakasta minua eikä ole koskaan rakastanutkaan. Näitiä puheitaan hän ei ole koskaan mitenkään pahoitellut. Kertaakaan en ole kuullut, että äiti olisi kertonut rakastavansa minua tai edes pitävänsä. Äiti oli ylipäänsä epävakaa ihminen ja käyttäätoisen heikkouksia lyömäaseena - myös omien lastensa, tämän muistan teini-iästä tuskallisen selvästi. Jos äiti siis tiesi minusta jotakin, millä pystyi satuttamaan, hän myös käytti sitä satuttaakseen, kun suuttui. En muista äidin koskaan lohduttaneen tai ottaneen syliin, vaikka luulisin, että pienempänä lapsena näin on ollutkin.

Opin jo nuorena, että asioistaan ei kannata puhua, eikä varsinkaan, jos niillä on tunnearvoa tai niillä pystyisi lyömään. Olen vältellyt äidin kanssa puhuessa kaikkia yksityiselämääni ja tunteisiini liittyviä aiheita teini-ikäisestä nelikymppiseksi asti, ja jatkan varmasti samaa rataa hamaan loppuun asti.

Ei varmaan yllätä, että lapsuuden kokemuksilla oli vaikutusta minäkuvaani ja itsetuntooni. Aikuisena käsittelin asian terapuetin kanssa, en ole koskaan puhunut asiasta äidille enkä aio puhuakaan. Ymmärrän, että hän ei parempaan pystynyt, enkä ole katkera tai vihainen, olen hyväksynyt sen että mitään normaalia äiti-tytär suhdetta ei ole koskaan ollutkaan eikä tämä sellaiseksi muutu.

Nyt äitini on yrittänyt lähentyä minua. En valitettavasti halua enkä uskalla ottaa askeltakaan häneen päin, koska sama selkäänpuukotus näyttää jatkuvan suhteessa muihin ihmisiin => äiti ei todellakaan ole muuttunut.

Olen tyytyväinen etäisen ystävällisiin väleihin. En vain tiedä, miten reagoida lähentymisyrityksiin vaikuttamatta välejä liikaa. Ideoita, ajatuksia? Aiheiden kiertely, puheenaiheen vaihtaminen, kiireisiin vetoaminen? Mitään OIKEAA keskustelua on turha yrittää käydä, äiti ei kykene siihen, joten se ei ole optio, että kertoisin, miksi näin. Enkä toisaalta halua pahoittaa hänen mieltään, en usko että hän on pahuuttaan mitä on vaan oman elämäsä summana.

Olisi myös kiva kuulla kohtalotovereiden kokemuksia kylmistä äitisuhteista. Tunnen oloni aina kovin yksinäiseksi, kun ihmiset kertovat äidin olevan aikuisenakin se, jolle kertovat asioistaan ja joka on jonkinlainen tukipilari. Utopistinen ajatus itselleni.

*ap:n salanimi

Kommentit (7)

Vierailija

Minulla on myös kylmä äitisuhde, mutta vähän erilainen kuin edellä kuvattu. Äitini ei ole koskaan suoraan sanonut, ettei rakasta lapsiaan, se vain näkyy selvästi hänen käytöksestään. Luulen että isääni hän rakasti (isä on jo kuollut) mutta ei ketään muuta. Mutta ei hän myöskään tahallisesti satuttanut meitä lapsiaan, hän oli vain välinpitämätön ja kiinnostunut muista asioista. Toisaalta hän on hyväsydäminen ja avulias ja ihmiset yleensä pitävät hänestä kovasti.

Minulle on aika selvää, ettei äitini itsekään saanut koskaan kokea äidinrakkautta eikä siksi osannut antaa sitä omille lapsilleenkaan. Hänen äitinsä oli hyvin kummallinen tapaus sen perusteella mitä olen hänestä kuullut.

Tunteista äidille ei voi puhua, hän on empaattisen täydellinen vastakohta. Esimerkiksi kun olin surullinen kissani kuolemasta, hän alkoi välittömästi puhua tuttavaperheestä, jolta oli kuollut lapsi. Että mitä nyt yhdestä kissasta, kun toisilta kuolee lapsia!

Nyt äiti on jo sen ikäinen, että hänellä alkaa olla yhä pahenevia muistiongelmia, ja minä tunnen jonkinlaista avutonta raivoa, koska en jaksaisi hoivata ja holhota häntä. Omia lapsia en ole tehnyt juuri siitä syystä, että en kykenisi rakastamaan heitä. Enkä haluaisi ryhtyä oman höperöityvän äitini äidiksi, mutta tässä tilanteessa on käytännössä pakko.

Vierailija

Minulla on ollut lähes samanlainen tilanne.. Äidilläni on narsistinen persoonallisuushäiriö ja hänkin on suoraan sanonut, että perheellämme olisi parempi ilman minua (juuri tuo esikoinen on paha ja muut lapset kilttejä-asetelma!). 6-vuotiaana kun siskoni syntyi, jäin tavallaan omilleni jos isä ei ollut kotona.

Eilen illalla mieleeni muistui tilanne samalta vuodelta, kun kaaduin potkulaudalla erittäin pahasti ja sen seurauksena polveni aukesi isosti. Kaveri saattoi minut kotiin ja äiti puhui puhelimessa (oli äitiyslomalla siskostani), katsoi kun yritin kiinnittää hänen huomionsa haavaani, mutta sähisi ja huitoi pois. Kaverin kanssa putsasimme haavan ja laitoimme pakettiin, näin aikuisena (ja terveydenhoitoalan ammattilaisena) olen tajunnut, että se olisi varmasti vaatinut tikkejä. Nyt on sitten ruma polvi huonojen arpeutumien takia.. :D Tämä on varmaan ensimmäinen noin pahaa välinpitämättömyyttä sisältävä kokemukseni äidistä.

Minusta tehtiin lasuja, mutta niitä ei koskaan tultu kotiimme tarkistamaan. Koulukuraattorin järjestämissä perhetapaamisissa äiti feikkasi itkunsa (aivan överi-itkut miten ei pärjää minun kanssani = olen ongemanuori). Kaverini kanssa olen äänittänyt pahimpia riitoja ja hänkin pääsi todistamaan niitä, kun äitini luuli että hän oli jo lähtenyt..

Empatiakykyä hänellä ei ole, kun isäni äiti kuoli, hän sanoi että varmaan joku hoitaja tukehdutti tyynyllä ja isäni itkee vieressä varmaan ensimmäistä kertaa minun nähteni.  

Asun nyt toisella puolella suomea ja se on helpottanut omaan olooni ja myös väleihimme, voin käydä kotona silloin tällöin ja yöpyä siellä :) 

Olen kirjoittanut omista kokemuksistani 2:n laittamiin keskusteluihin 1 ja 3. 

Vierailija

Kiitos linkeistä, yhdessä niistä olen käynytkin mutten kirjoittanut. Tuntui vähän hölmöltä jatkaa jonkun vanhaa ketjua omine spesifeine kysymyksineni (miten pysyä äidin kanssa edelleen etäällä ilman, että välit huononevat), ja varmaan on muitakin, jotka eivät ole noihin ketjuihin kirjoittaneet. 

Ei ole pitkäkään aika, kun eräs elämänhistoriastani hyvin vähän tietävä ihminen paheksui sitä, että en jaa äitini kanssa kuin pinnallisia asioita (tämä tuli sivulauseessa esiin). Hänen mielestään loukkaan äitiäni, koska äidit lähtökohtaisesti rakastavat lapsiaan yli kaiken ja tällainen etäisyys loukkaa äitiä ja hänen äidinrakkauttaan. En avannut asiaa sen enempää, koska en todellakaan jaa näitä kipeitä äitikokemuksiani avoimesti, mutta jälleen kerran tuntui samaan aikaan surulliselta ja tragikoomiselta, että osa ihmisistä kuvittelee asian olevan todella niin, että ei olisi äitejä, joita äitiys tai lapsen hyvinvointi eivät sillä tavalla kiinnosta. 

Vierailija

Lisäisin vielä, että yksi syy sille, että en ole noihin ketjuihin vastannut on se, että mielestäni äitini ei ole narsisti, vielä vähemmän psykopaatti. Jotain mielenterveyden ongelmia hänellä varmaan on (epävakaa persoonallisuus tms.), kun käytös on tuollaista, mutta tuskin noita. Eipä se itse asiaa toki muuksi muuta, mutta en pidä äitiäni "patologisena", vaikkakin tunne-elämältään kylmänä ja epävakaaana.

ap

Vierailija

Olen kirjoittanut noihin aiempiin keskusteluihinkin. Minullakin on todella etäiset välit äitini kanssa, ja hyvä niin.

Koko lapsuus meni minulla jotenkin syyllistä oloa potien, sillä äitini jaksoi jatkuvasti syyllistää minua siitä että olin syntynyt! Hän oli kuin joku Äiti Teresa koska oli minut tänne synnyttänyt, ja minun piti ikäänkuin korvata aiheuttamani tuska hänelle. Usein pyytelin häneltä anteeksi syntymääni, siis oikeasti kirjoitin kirjeen jossa pyysin anteeksi. Äiti vaan tuhahti sille kirjeelle. Ihan järkyttävää, en koskaan ikinä voisi antaa asian olla jos oma lapsi jostain syystä luulisi moista! Omia lapsia ei vielä tosin ole.

Sinänsä hassua että äitini koki minun olevan todella hankala ja karmea, sillä olin todella arka, yksin viihtyvä lapsi enkä koskaan aiheuttanut mitään ongelmia kotona. Minulla ei melkein ollut edes uhmaa, eikä todellakaan mitään teini-iän tyrskyjä. Ulospäin äiti esitti hyvää äitiä, mutta kun kotiovi sulkeutui, alkoi se yksinäisyys. Äiti ei koskaan ottanut syliin, sanonut mitään hyvää tai lohduttanut jos oli paha mieli. Hän ei edes vastannut jos puhuin hänelle. Väänsi telkkarista ääntä vaan kovemmalle koska häiritsin :D sitten opin olemaan yksin omassa huoneessa, aina. Kavereitakaan ei ollut koska olin koulukiusattu. Kiusaaminen kävi välillä todella fyysiseksi, tulin itkien kotiin eikä äitiä kiinnostanut. Ei mennyt aikaakaan kun äitini alkoi päivitellä sitä ettei minulla ole kavereita, kun olen aina yksin kotona (eli siis minussa oli joku vika).

Muistan tosiaan lapsuuteni olleen vain... hiljaista. Autiota, yksinäistä. Minulla ei ollut muitakaan läheisiä aikuisia koska äiti oli myrkyllisellä luonteellaan karkottanut jopa omat sukulaisensa ja ystäviä hänellä ei luonnollisesti ollut. Isäkin paloi loppuun ja lähti. Ei tätejä tai setiä, ei isovanhempia, ei ketään. Olen kasvanut jotenkin niin yksin, vailla rakkautta ja hyväksyntää. Meni monta vuotta käsitellä tämä asia, onneksi sain sen kuitenkin hoidettua verrattain nuorena (olen nyt 25v). Tilaisuus tälle tuli kun äitini muutti toiselle paikkakunnalle, jotenkin se fyysinen etäisyys mahdollisti irroittautumisen ja asiasta toipumisen. Äidin sama tyyli syyllistää ja manipuloida jatkui läpi nuoruuteni aikuisuuteenkin, joten tuo pitkä välimatka tuli todella tarpeelliseksi tässä. Nytkin äitini ei edes tiedä missä asun, kaupungin ainoastaan. Häntä ei kiinnosta kuulumiseni jos siskoni niitä hänelle yrittää kertoilla, ei häntä tosin kiinnosta siskonikaan. Äiti ottaa yhteyttä ainoastaan jos haluaa rahaa ja alkaa syyllistää mikäli en pysty lainaamaan kun opiskelijan tuloilla elän.

Haluan toivottaa teille muille oikeasti voimia ja rakkautta. On kamalaa kasvaa ilman minkäänlaista välittämistä, turvaa ja läheisyyttä. Mutta jos asian pystyy käsittelemään, voi ainakin mahdollistaa sen, ettei näitä ongelmia pistä kiertoon omille lapsilleen jos sellaisia hankkii.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat