Viha vanhempia kohtaan. Miten pääsee eroon?

Jos olet vanhemmillesi välinpitämätön olet sitä lapsillesikin.

Olen väkivaltaisen alkoholistiäidin lapsi ja joutunut kokemaan paitsi jatkuvia pahoinpitelyjä, myös hetkittäin nälkää.

Minusta ei kannata pakottaa itseään anteeksiantoon, aito anteeksianto tulee jos on tullakseen. Itse pystyin antamaan anteeksi äidilleni kun äitini murtui kun veljeni teki itsemurhan. Silloinkin anteeksianto tapahtui minussa, en mitenkään suorittanut sitä.

Mutta tuo olosuhteitten ja tilanteitten ymmärtäminen (joka ei ole anteeksiantoa, koska ei äitini pelkkä oloshteitten uhri ollut, hän teki monia moraalisia huonoja valintoja) helpotti oloani kyllä aikaisemmin. Se juurikin muutti fokustani siitä mikä minussa oli vikana, miksi äitini minulle teki sen kaiken (esim. hän ei halannut veljeäni). Ei äitini minun takiani ollut välivaltainen, hän ON väkivaltainen ihminen ihan riippumatta siitä onko hänellä lapsia vai ei. Siihenkin on syynsä. Mutta on hän silti vastuussa teoistaan.

Ai niin, myös minua suuri etäisyyden ottaminen auttoi. Kokonasn en välejä katkaissut kuitenkaan.

Nro21

Kirjoitin omaa tarinaani otsikon alle 70-luvun lapsuus ja traumat. En ole saanut apua yhdeltäkään terapeutilta, en tajua miksi muut pääsee niissä eteenpäin? En tosin ole pitkiä aikoja jatkanut niissä , max 6kk ehkä, kun en vaan saa apua. Oon käsitellyt jo nuoruudessa näitä asioita mutta SILTI ajauduin suhteeseen narsistin hyväksikäyttäjän rakkaudettoman miehen kanssa. Joka toi nää kaikki taas pintaan,oli ihan kuin mun äiti!

En jaksa tähän enää kaikkea kirjoittaa kun laitoin sinne jo paljon...

Mun äiti on tunnekylmä ja yksinkertainen, ei tajua asioita, hyväksyy väkivallan normaalina koska on sitä kotonansa nähnyt. Mä oon saanut lapsesta asti kärsiä syyttömänä ja vielä mua haukutaan että aloitan ensin riidan (kun kerron totuuden heidän käytöksestä) tai että oon yliherkkä kun muistelen vanhoja ja "koet asiat herkästi"= minussa on vika. Koskaan äiti ei tunnusta syyllisyyttään tai virheitään tai osaamattomuuttaan. Sellainen oli eksäkin. Aina syy hänen pahaan oloon oli minussa, virheitänsä ja omia riippuvuuksiaan ei tunnustanut. Kyllä mulla on paljon vihaa sisällä. Lapsia en nuorena halunnut, sitten en ole löytänyt pysyvää kumppania enkä saanut lapsia vaikka olisin jo halunnut. Äidille en niitä veisi hoitoon enkä sukulaisille kovin usein. Mä en pidä mun äidistä eikä se pidä minusta. Miksei näistä kukaan puhu enempää? En usko olevani ainoa. Terapeutit on olleet jotenkin "köykäisiä", eivät tunnista syy-yhteyksiä eivätkä osaa auttaa mua eteenpäin, eivät osoita mitään myötäelämistä tai ymmärrystä. Oon ihmetellyt tätä.

Mua turhauttaa tosi paljon,kun haluaisin eteenpäin ja käsitellä näitä. Olis hyvä jonkun kanssa pohtia.

Vierailija kirjoitti:

Olen jo 32-vuotias nainen ja alkanut tuntea suurta vihaa omia vanhempia kohtaan. Aiemmin en tainnut näitä tunteita hyväksyä, mutta nyt ne ovat pulpahtaneet pintaan ja en meinaa päästä tunteista yli.

Koin olevani aika näkymätön lapsi pienenä. Elin maaseudulla lapsuuteni ja kesät olivat täynnä töitä, joihin itsekin osallistuin lähes päivittäin. Välillä en oikein jaksanut tehdä töitä ja siitä sainkin sitten kuulla. Olin koko perheen ja suvun silmissä se laiska, saamaton kakara, jota kaikilla oli lupa ilkkua. Muistan kesäpäiviä jolloin olin niin väsynyt, että nukahdin pellon reunalle tai johonkin muuhun varjoisaan paikkaan. Ja muistan edelleen sen syyllisyyden jonka koin noina hetkinä.

Minua kiusattiin muutenkin aika paljon lapsena. Veljeni oli äidin lempilapsi, joka sai haukkua ja kohdella minua miten sattuu. Olin ruma ja läski - ainakin hänen mielestään. Vasta varhaisaikuisuudessani aloin uskomaan, että olen myös jotain muuta.

Kiire oli ainainen ja isä ja äiti olivat useasti pahalla päällä. Isä kuritti -välillä henkisesti, välillä fyysisesti. En muista että olisin koskaan esimerkiksi piirtänyt tai leikkinyt isän tai äidin kanssa yhdessä. Ei heillä sellaiseen ollut aikaa. Kulissia pidettiin kyllä yllä ja vieraiden aikaan piti esittää hyvää, menestyvää perhettä. Äiti oli niin iloinen ja mukava, vaikka todellisuudessa oli jatkuvasti pahalla tuulella ja kaatoi omat ongelmansa meidän lasten niskaan.

Olen sairastanut masennusta ja nyt psykoterapiassa alkanut tajuamaan, mistä jatkuva syyllisyyden ja huonommuuden tunne johtuu. Jotenkin on auttanut, että pystyn kanavoimaan vihani oikeaan osoitteeseen (kuulostaa varmaan hullulta!). Mutta en jaksaisi vihata ja olla katkera loputtomiin. Miten näistä tunteista pääsee eroon? Onko kenelläkään mitään vastaavia kokemuksia? Vanhempien kanssa en jaksaisi olla tekemisissä..

Ei ole pakko olla tekemisissä.

Minulla viha on muuttunut vuosien myötä suruksi. Joskus se vihloo edelleen voimakkaasti. Juhlapyhät on vaikeita, koska silloin paine perheidylliin on suurimmillaan.

Olen aiemmin hukuttanut vihaa työnarkomaniaan. Jos ei olisi ollut sitä. Olisi ollut jokin muu riippuvuus.

mnun lapsuuteni maalla oli aika samanlainen, paitsi lapsia oli enemmän. Kyllä mä nukuin useamman kuin kerran pellolla tai ulkorakennuksessa. Vanhemmat oli niin kiireisiä, ettei ne edes huomannut kun olin 6 v koko päivän metsässä eksyneenä. Mutta ei mun vanhemmat niin huonoja olleet, kuitnkin parmpia kuin omat vnhempansa. Mun vanhemmat oli sodan kokeneita ja ystäviään ja perhettään siellä menettäneitä. Työtä oli myös paljon, joten ei pikkuasioista kannttanut valittaa.

Toki mullakin oli vihantunteita ja pettymykdiä, mutta olen niitä sanallisesti ja fyysisesti purkanut. Kirjoittaminen ja jopa ääneen huutaminen ( ilman kuulijoita) on auttanut. purkamisen jälkeen asia kannattaa jättää taakseen, ja keskittyä hyviin asioihin.

Tuon ajatuksen käyttämiseen, että vanhemmat olisivat tehneet parhaansa niistä lähtökohdista, jotka heillä on ollut, vaikuttaa paljon sisarusten kohtelu. Ajatus on jollakin tapaa helppo, jos vanhemmat ovat olleet yhtä huonoja vanhempia kaikille lapsilleen. Mutta jos perheessä on lempilapsi, jolla on ollut oikein onnellinen lapsuus, ja itse sattuu olemaan mustalammas, joka on ollut syypää kaikkeen ikävään ja joutunut tekemään kaikki ne hommat, joita kukaan ei halua tehdä, tuo selitys ei vaan toimi.

Käytöksen pitäisi myös korjautua, jotta voisi tulla jotain positiivesempaa tilalle. Jos käytös vaan pahenee vanhempien vanhetessa, ei ole kyllä yhtäkään syytä jatkaa uhrin roolissa.

Onneksi omia lapsiaan voi kasvattaa aina vähän paremmin kuin mitä on itse saanut osakseen. On totta, ettei yhdessä sukupolvessa täydellisyyteen päästä, mutta on ihana huomata, että aika pitkälle pääsee kumminkin.

Kun ymmärtää omien vanhempien lapsuuden ja sen,että heillä on ollut raskas lapsuus. Ratkaisu kaikkeeen; Ymmärrä!

Itse yrittäisin vaan unohtaa ja ajatella muita asioista - olet kuitenkin saanut jonkinlaiset lähtökohdat elämään, ei se muidenkaan lapsuus tai nuoruus ole välttämättä kovin auvoista ollut, mutta yleensä ihmiset eivät paljasta näitä asioita muille. Itselläni on ollut mieleltään sairas äiti, ja hän on kohdellut minua todella törkeästi, nolannut muiden edessä, ja todellakin siis nolannut pahasti, muutenkin vähätellyt aina. Lisäksi olen saanut itse olla huolissaan että hän tekee itselleen jotain, joten jos oikein alan näitä miettimään, tulee mieleen vaikka mitä ikäviä tapahtumia. Mutta en kuitenkaan näitä kovin aktiivisesti muistele, minulla on oma perhe ja todella kiireinen elämänilanne, eli en oikeastaan edes ehdi lapsuuttani tai nuoruuttani muistelemaan, ja silloikin yritän aina kuitenkin mietteissäni päästä lopuksi siihen, että tämä on minun elämäni, ja yritän onnistua omien lapsieni kanssa paremmin. Jos vaan vellisin itsesäälissä, niin varmaan lamaantuisin.

Ja tämä on neuvoni sinullekin: kyllä useimmilla ihmisillä on jotakin traumaattista menneisyydessään, yritä keskittyä ihan muihin asioihin, jotka tuovat muuta ajateltavaa! Ja yritä kuitrenkin jollain tasolla antaa anteeksi.

Kyllä minä ainakin näen vanhempani oman aikansa lapsina. Kun päivähoitoa ei ollut lapset oli otettava töihin mukaan, toisenlaisella otteella toki päivästä olisi saanut ihan siedettävän, mutta vanhempien asenne työhön oli, että se on raadantaan ja lähtökohtaisesti kamalaa.

Elämässä kuului olla vähän iloja, tuntui olevan koko yhteiskunnan asenne. Tuntuu, että kaikki kasvatettiin vanhoilla sanonnoilla, kaikketi Raamatusta, otsa hiessä pitää sinun leipäsi ansaita, itku pitkästä ilosta, mies tulee räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta.

Kyllä minä ihan tietoisesti olen yrittänyt kasvattaa omat lapseni toisin ja elää niin, että omat työni olisivat mielekkäitä ja nauttisin työnteosta, kamalaahan se olisi koko ikä kärvistellä, vaan siksi että niin kuuluu.

Nyt makoilen sängyllä ja kello on yli 10, olen sairauslomalla, pitkällä, lähellä asuva eläkkeellä oleva äitini on herännyt 6 jälkeen ja mäkättäisi koko päivän makoilusta laiskana, välillä sanon näistä puuttumisista, välillä vaan hymyilen.

Katkaiskaa se napanuora ja nähkää mistä maailmasta vanhemmat ovat tulleet, useimmat kun juuri antavat juuri sillä lusikalla mikä heille on annettu.

Vierailija kirjoitti:

Teistä ei tule yhtään parempia vanhempia.

T. Eläkeikäinen paskavanhempi

Tämä on todella hyvä komentti.

Aloittajalle tiedoksi että minulla on vastaavia kokemuksia. En ole antanut anteeksi, mutta tässä neljä ideaa jotka auttavat pahaan oloon:

1. Hyvä terve itsetunto suojaa minua. Se ei suojaa vihan tunteilta, mutta auttaa että niihin ei jää vellomaan.

2. Ystävät. Mielummin pari hyvää kuin monta. Minulla on pari, mutta voisi olla enemmänkin, on aika ajoin vaikeita tilanteita joista joutuu selviämään yksin ainakin vähän aikaa.

3. Kolmas suojaava tekijä on omat haaveet ja tavoitteet - huonoina hetkinä yritän vain keskittyä niihin.

4. Neljäs suojaava tekijä on oman itsehillinnän kehittäminen ja tunnetaidot. Tätä varten olen lukenut paljon kirjoja suokkina esim "Kiukkukirja- Raisa Gassiatore". Lukiesssa ymmärtää että negatiivisille fiiliksillekin on tarkoituksensa. Ne ovat myös suojaneet minua ja pikkusiskoani lapsena. Toki niistä on yritetty syyllistää. Annan huonoina hetkinä vihan tulla ja koita sitten päästää siitä pehmästi irti tekemällä jotain mukavaa. Itsehillintää käytän siihen etten tee mitään typerää vihan vallassa, en tunteen kieltämiseen ja siihen että voin päästä tunteesta irti, kunnes se nousee uudestaan. Voin myös joskus ohittaa tunteen ennen kuin olen sen vallassa.

Jatkona noihin neljään kohtaan.

Minua pidettiin myös paljon kotitöissä, lievää väkivaltaa ja heittelle jättöä harjoitettiin. samoilin myös jo viisi vuotiaana ja pienempänä tunteja milloin missäkin, en tosin metsässä vaan Itä-Helsingin kaduilla.

Näin vanhempieni muutuvan huomattavasti nuoremman pikkusiskon kohdalla. Tämä on ollut edellytys sille että olen tekemisissä. Se oli ihanaa, tuin muutosta ja uhkasin kertoa mahdollisista tukkapöllyistä tai muusta väkivallasta hänen suhteen koko maailmalle. Jos tilanne koskaan yhtään uhkasi mennä siihen, huolestuneet katseet kääntyivät minun suuntaani. Nyt he ovat myös kohdelleet lapsenlapsiaan hyvin. Minun lapsiani, jotka rakastavat heitä ja viihtyvät heidän kanssaan.

Sen sijaan heidän väliinsä minuun ovat edelleen huonot. Jokin suhteessamme ei vain tunnu muuttuvan. Nyt aikuisenakin kohtaan vähättelyä, raivomaista haukkumista, kinaamista, sovittujen asioiden jättämistä väliin ja kun kysyy mikä tuli esteeksi aletaan huutaa tai kirkua. Rankkaa mustamaalammista lähipiirissä.

Tietenkään en ole antanut siis anteeksi - eipä kyllä ole yleensä pyydettykään. Enkä kykene yksipuoliseen kunnioitukseenkaan, yritän vain olla aikuinen. Olen monta kertaa kertonut etten tarvitse heidän hyväksyntäänsä ja en tarvitse myöskään halveksuuntaansa - se minulle yhdentekevää. Rääkyminen ei vain lopu.

Fyysinen väkivalta loppui siihen kun olin 16v ja heitin isäni mahan ja lupasin mennä sosuille. Äitini pelotteli pikkusiskoni huostaanotolla ja en siten mennyt, mutta olin ainakin oman vahvuuteni osoittanut eikä enää uskallettu käsiksi käydä. Nukuin hetken kättäpidempää käden ulottuvilla, mutta siihen tlanne pian rauhoittui. Pikkusiskoa kasvatettiin hyvin, tosin vähän itsekkääksi. Minullakin oli isosisko, mutta hän ei suojellut minua vaan keksittyi mustasukkaisuuteen. Väkivalta ei tosin ollut kovin yleistä.

Olen vanhempiini tiivisti yhteykissä lapsieni takia. Hyvät hoitopaikat ovat harvassa. Se on jatkuvaa tasapainoilua oman henkisen hyvin voinnin kanssa. Tietysti seuraan säännöllisesti miten lasteni kanssa toimivat. Täsät avusta olen kiitollinen.

Sovituilla hoitoasioilla voi valitettavasti myös kiristää. Jos vain voisi saada hyvän osa-päiväisen paikan lapsille mutta niitä ei aluellani ole.

Vanhemmat myös tyrkyttävät välillä rahaa, suht pieniä summia voidaksene sillä kiristää. Olen toistaiseksi vältellyt tähän ansaan kävelemistä. Toisaalta tiedän että todella tiukkaan tilanteeseen ei heiltä rahaa saa, olen jopa opiskeluaikoina nähnyt nälkää kun sairastuin. Parikymmpisenä oireilin näitäkin asioita enemmän, nyt lähmepänä neljääkymmentä en ole immuuni tunteille mutta ne eivät vie täysin mukanaan (katso yllä oleva lista). Joskus kun en ole yksin annan tunteiden viedä ja puran sen vaikka tyynyyn.

- Siis kun olen yksin,  niin silloin voin purkaa pahaa oloa näkyvämmin.

Älä vaadi itseltäsi anteeksiantoa. Snteeksi voi antaa jos pyydetään, ja jos ei pyydetä niin ei tarvi antaakaan.

Itse väkivaltaisesta kodista ja sadistisen isä todella rajusti rääkkäämä ja alistama, ja isä ei ota mitään vastuuta teoistaan. Kiisti kaikki sadat pahoinpitelyt ja väitti että olen itse keksinyt ne (no, en ole, koska sisarukset muistavat ihan samat tapahtumat ja väkivallanteot).

Ukko ei IKINÄ tule myöntämään mitään, enpä tule minäkään antamaan anteeksi, ja välit olleet jo 12v poikki. Isän väkivalta jatkuu edelleen ja on aikuisia lapsiaankin tukkapöllyttänyt ja läiminyt (sisarukset ovat yhtä väleissä).

Anna vsnhempiesi olla, älä soittele, älä käy, suljet ne vaan pois. Sitten jos ovat halukkaita pyytämään anteeksi tai ottamaan vastuuta niin asian voi arvioida uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Jatkona noihin neljään kohtaan.

Minua pidettiin myös paljon kotitöissä, lievää väkivaltaa ja heittelle jättöä harjoitettiin. samoilin myös jo viisi vuotiaana ja pienempänä tunteja milloin missäkin, en tosin metsässä vaan Itä-Helsingin kaduilla.

Näin vanhempieni muutuvan huomattavasti nuoremman pikkusiskon kohdalla. Tämä on ollut edellytys sille että olen tekemisissä. Se oli ihanaa, tuin muutosta ja uhkasin kertoa mahdollisista tukkapöllyistä tai muusta väkivallasta hänen suhteen koko maailmalle. Jos tilanne koskaan yhtään uhkasi mennä siihen, huolestuneet katseet kääntyivät minun suuntaani. Nyt he ovat myös kohdelleet lapsenlapsiaan hyvin. Minun lapsiani, jotka rakastavat heitä ja viihtyvät heidän kanssaan.

Sen sijaan heidän väliinsä minuun ovat edelleen huonot. Jokin suhteessamme ei vain tunnu muuttuvan. Nyt aikuisenakin kohtaan vähättelyä, raivomaista haukkumista, kinaamista, sovittujen asioiden jättämistä väliin ja kun kysyy mikä tuli esteeksi aletaan huutaa tai kirkua. Rankkaa mustamaalammista lähipiirissä.

Tietenkään en ole antanut siis anteeksi - eipä kyllä ole yleensä pyydettykään. Enkä kykene yksipuoliseen kunnioitukseenkaan, yritän vain olla aikuinen. Olen monta kertaa kertonut etten tarvitse heidän hyväksyntäänsä ja en tarvitse myöskään halveksuuntaansa - se minulle yhdentekevää. Rääkyminen ei vain lopu.

Fyysinen väkivalta loppui siihen kun olin 16v ja heitin isäni mahan ja lupasin mennä sosuille. Äitini pelotteli pikkusiskoni huostaanotolla ja en siten mennyt, mutta olin ainakin oman vahvuuteni osoittanut eikä enää uskallettu käsiksi käydä. Nukuin hetken kättäpidempää käden ulottuvilla, mutta siihen tlanne pian rauhoittui. Pikkusiskoa kasvatettiin hyvin, tosin vähän itsekkääksi. Minullakin oli isosisko, mutta hän ei suojellut minua vaan keksittyi mustasukkaisuuteen. Väkivalta ei tosin ollut kovin yleistä.

Olen vanhempiini tiivisti yhteykissä lapsieni takia. Hyvät hoitopaikat ovat harvassa. Se on jatkuvaa tasapainoilua oman henkisen hyvin voinnin kanssa. Tietysti seuraan säännöllisesti miten lasteni kanssa toimivat. Täsät avusta olen kiitollinen.

Sovituilla hoitoasioilla voi valitettavasti myös kiristää. Jos vain voisi saada hyvän osa-päiväisen paikan lapsille mutta niitä ei aluellani ole.

Vanhemmat myös tyrkyttävät välillä rahaa, suht pieniä summia voidaksene sillä kiristää. Olen toistaiseksi vältellyt tähän ansaan kävelemistä. Toisaalta tiedän että todella tiukkaan tilanteeseen ei heiltä rahaa saa, olen jopa opiskeluaikoina nähnyt nälkää kun sairastuin. Parikymmpisenä oireilin näitäkin asioita enemmän, nyt lähmepänä neljääkymmentä en ole immuuni tunteille mutta ne eivät vie täysin mukanaan (katso yllä oleva lista). Joskus kun en ole yksin annan tunteiden viedä ja puran sen vaikka tyynyyn.

En tajua miten uskallat. Mullakin väkivaltaa lapsuuskodissa, sekä isä että äiti pieksi lapsia, äiti lievästi ja isä julmasti. En IKINÄ JÄTÄ SEKUNNIKSIKAAN LAPSIA noiden kanssa kahden, saati että jättäisin hoitoon. Ilman tukiverkkoa mennään, kertaakaan en ole lastenhoitoapua saanut, mutta se on ihan ok kun tiedän että lapseni ovat turvassa.

Tiedän miten niillä napsahtaa kun hermostuvat, ja jossain vaiheessa estot häviää ja silloin käydään käsikdi lapseen.

[/quote]En tajua miten uskallat. Mullakin väkivaltaa lapsuuskodissa, sekä isä että äiti pieksi lapsia, äiti lievästi ja isä julmasti. En IKINÄ JÄTÄ SEKUNNIKSIKAAN LAPSIA noiden kanssa kahden, saati että jättäisin hoitoon. Ilman tukiverkkoa mennään, kertaakaan en ole lastenhoitoapua saanut, mutta se on ihan ok kun tiedän että lapseni ovat turvassa.

Tiedän miten niillä napsahtaa kun hermostuvat, ja jossain vaiheessa estot häviää ja silloin käydään käsikdi lapseen.[/quote]

Johtuu siitä että olen tosi tarkkaan seurannut pikksusikoni kasvatusta (seitsemän vuotta nuorempi) eikä häneen koskaan käyty käsiksi vaikka oli aika huono käytöksinen.  Tietäsin jos olisi. Esikoisen synnyttyä, ensimmäisen vuoden olin aina mukana tai ahkerasti vakoilin lasteni hoitoa. sairastuin synnytyksen jälkeen pahaan tulehdukseen henki oli höllässä, ja silloin alkoi prosessi jossa turvauduin heidän apuunsa pidemmmän aikaa,  ollen itse kuitenkin paikalla. Olin silloin yh ja yhä edelleen pitkälti. Seuraan aina tarkasti tapahtumia. Tapahtumista on aikaa 20-30v. Pahemmin kuin lapsuuden väkivalta hamittaa toi nykyinen käytös, kyllä sillä aina muutaman tunnin pilaa.

Viime aikoina olen tosin epäillyt etteivät molemmat lapseni saa tasapuolisesti huomiota. Tämä on suurempi huolenaihe minulle kuin väkivallan uhka.

Toisen vanhemman kuolema on vähentynyt vihaa häntä kohtaan. Tuntuu paremmalta, kun  ei ole enää uusia ristiriitoja, vaan kaikki on ohi. Elossa olevaa kohtaan olen yhä äärimmäisen katkera.

Vierailija kirjoitti:

Toisen vanhemman kuolema on vähentynyt vihaa häntä kohtaan. Tuntuu paremmalta, kun  ei ole enää uusia ristiriitoja, vaan kaikki on ohi. Elossa olevaa kohtaan olen yhä äärimmäisen katkera.

Näin minäkin luulen käyvän, mietin juuri yksi päivä että surisinko jos hirviöisäni kuolisi? Vastsus olivilmiselvä, en surisi vaan JUHLISIN. Kuulostaa pahalta rakastsvien isien lapsista, mutta mun isä ei ollut rakastava vaan julma, vihaava sadisti.

Vaikka on kulunut vuosikymmeniä en täysin pysty antamaan isälleni anteeksi. Hänen alkoholisminsa tuhosi hänet itsensä, äitini elämää ja siskoni nuoruuden ja minun oma lapsuuteni niin ettei minulla oikein ole ollut lapsuutta. Lisäksi hän varmaan epäsuorasti vaikutti kaikkiin väleihin molemmin puoleisiin sukuihin niin että ne ovat jääneet etäisiksi eikä sukulaisilta ole koskaan oikein tullut mitään tukea vaikeaan tilanteeseen lapsuudessa. Vaikka kuinka olen ajatellut asiaa isäni kannalta ja niistä olosuhteista mistä hän on lähtenyt en pysty löytämään järjellistä syytä isäni hunsvottimaiseen elämään ja väkivaltaisuuteen jne. Joten hänen kuolemansa oli helpotus ja anteeksi en ole vielä täysin pystynyt antamaan koska hänen aiheuttamansa seuraukset ovat edelleen nähtävissä.