Lue keskustelun säännöt.
Viha vanhempia kohtaan. Miten pääsee eroon?
06.11.2015 |
Olen jo 32-vuotias nainen ja alkanut tuntea suurta vihaa omia vanhempia kohtaan. Aiemmin en tainnut näitä tunteita hyväksyä, mutta nyt ne ovat pulpahtaneet pintaan ja en meinaa päästä tunteista yli.
Koin olevani aika näkymätön lapsi pienenä. Elin maaseudulla lapsuuteni ja kesät olivat täynnä töitä, joihin itsekin osallistuin lähes päivittäin. Välillä en oikein jaksanut tehdä töitä ja siitä sainkin sitten kuulla. Olin koko perheen ja suvun silmissä se laiska, saamaton kakara, jota kaikilla oli lupa ilkkua. Muistan kesäpäiviä jolloin olin niin väsynyt, että nukahdin pellon reunalle tai johonkin muuhun varjoisaan paikkaan. Ja muistan edelleen sen syyllisyyden jonka koin noina hetkinä.
Minua kiusattiin muutenkin aika paljon lapsena. Veljeni oli äidin lempilapsi, joka sai haukkua ja kohdella minua miten sattuu. Olin ruma ja läski - ainakin hänen mielestään. Vasta varhaisaikuisuudessani aloin uskomaan, että olen myös jotain muuta.
Kiire oli ainainen ja isä ja äiti olivat useasti pahalla päällä. Isä kuritti -välillä henkisesti, välillä fyysisesti. En muista että olisin koskaan esimerkiksi piirtänyt tai leikkinyt isän tai äidin kanssa yhdessä. Ei heillä sellaiseen ollut aikaa. Kulissia pidettiin kyllä yllä ja vieraiden aikaan piti esittää hyvää, menestyvää perhettä. Äiti oli niin iloinen ja mukava, vaikka todellisuudessa oli jatkuvasti pahalla tuulella ja kaatoi omat ongelmansa meidän lasten niskaan.
Olen sairastanut masennusta ja nyt psykoterapiassa alkanut tajuamaan, mistä jatkuva syyllisyyden ja huonommuuden tunne johtuu. Jotenkin on auttanut, että pystyn kanavoimaan vihani oikeaan osoitteeseen (kuulostaa varmaan hullulta!). Mutta en jaksaisi vihata ja olla katkera loputtomiin. Miten näistä tunteista pääsee eroon? Onko kenelläkään mitään vastaavia kokemuksia? Vanhempien kanssa en jaksaisi olla tekemisissä..
Kommentit (75)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odota kunnes ne kuolee. Sitten voit nostaa heidät jalustalle ja alkaa palvomaan.
Paras kommentti tuli jo alussa, mutta se ei ap:lle kelvannut. Aika harva on huono vanhempi vain sadistisuuttaan. Moni varmasti yrittää ja tekee parhaansa, mutta ei se muuallakaan elämässä aina riitä korkeimpaan sijaan. Vanha ketju, mutta ap:n asenne ärsyttää.
Ja tästä terapia-asiasta. En ole ap, mutta ärsyttää terapiasta jauhaminen. Itse asun pikkukaupungissa, missä terapiaakaan ei vaan yksinkertaisesti ole tarjolla, ei kenellekään. Yksityisellä lääkäriasemalla on 1 psykiatri kerran viikossa, kamala odotusaika, lisäksi maksaa yli 90e.
Kaikilla ei oikeasti ole tässä maassa mahdollisuus yhtäläisiin terveyspalveluihin, vaikka mitä yrittäisimme. Vähän sama kun helsinkiläiset vastustaa yksityisautoilua. Kun muualla ei vaan ole julkisia, mutta ei nähdä nenää pidemmälle.
Ihan kuin minun elämästäni. Samaa paskaa olen kokenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet vaan nainen ja siksi märehdit asioita ja olet taipuvainen neuroottisuuteen. So man up is my advice.
Ei anteeksi...jos ei oikeasti pysty!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viha pitää elää läpi ja päästää se sisältä kiertämästä ulos. Se ei ole helppo tie, varsinkaan kun kukapa ei ymmärtäisi sitä että vanhemmat on tehneet parhaansa niillä eväillä mitä ovat saaneet. Ymmärrys onkin vihan tuntemisen vihollinen. Kun ymmärrät ja ymmärrät, et voi päästää vihaa ulos. Isääni kohtaan tuntemaa vihaa käsittelin ehkä noin pari vuotta ja itse vihan tunteminen missä käytännössä raivosin hänelle ääneen kotona (koti oli tyhjä) tuli tämän kahden vuoden periodin päätteeksi. Äitini kohdalla tilanne oli huomattavasti vaikeampi, koska jotenkin alunperin koin että hänkin oli tilanteen uhri lapsuusperheessämme. Yksi meditointikerta kuitenkin vihaa alkoi purkautua kun ymmärsin että äitilläni aikuisena oli muitakin vaihtoehtoja kun uhriutua silloin ja uhriutumisen myötä ikään kuin hylätä lapsensa. Uhriutuminen oli tärkeämpää kuin lapset. Siitä se vyyhti alkoi purkautua ja taas karjuin ja huusin äidilleni tyhjässä kotona.
Olo oli näiden purkauksien jälkeen tyhjä jonkin aikaa mutta sittemmin tuli se anteeksianto ja nykyään tilanne on se ettei vanhempani enää herätä minussa juuri minkäänlaista tunnereaktiota eikä mua enää vaivaa vaikka koen heidän arvostelevan tapaani elää. Se ei määrittele minua enää. Vihan purkamisen jälkeen minusta on tullut muutenkin paljon leppoisampi tyyppi.
Suosittelen.
Ja vielä, jos et pura vihaasi, se jää sun sisälle. Muuta tietä ei oo jos haluaa sen järjestelmästä ulos. Tsemppiä!
yrittää ymmärtää mutta ei osaa,miten sen vihan voi purkaa oikeen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai siihen oo muuta rajoitetta kun se että sitä purkaessaan ei vahingoita muita. Eli mikä vaan itelle sopii, huutaminen, haukkumiskirjeen kirjoittaminen ja sen jälkeen polttaminen, metsässä kivien ja kantojen hakkaaminen. Anna sen vihan alkaa pulputa niin keho kyllä kertoo mitä se tarvitsee purkamiseen.
Ja tuosta vanhemmille puhumisesta vielä kommentoin että mielestäni siitä ei ole vihan purkamisen suhteen mitään apua. Itse en ole vanhempieni kanssa keskustellut ikinä lapsuudestani ja tosiaan enää ei edes kiinnosta. Velvollisuudesta hoidan sairasta äitiäni mutta rakkauden tunteita ei ole juurikaan löytynyt
49 jatkoi.
Tämä ketju on myötätuntoa herättävää ja surullista luettavaa. Halauksia kaikille, jotka ovat joutuneet työstämään tällaisia asioita. Asian vierestä, tai ei ehkä kuitenkaan niin vierestä, aiemmin päivällä törmäsin useassakin paikassa väitteeseen, että lapsille tulee ongelmia, jos vanhemmat ovat liian sallivia ja ns rajat puuttuu. Mielestäni tämä on hyvä ketju muistuttamaan todellisuudesta. Ei se yleensä ole liika ymmärtäväisyys ja pehmeys, joka suurimmat ongelmat aiheuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Paras kommentti tuli jo alussa, mutta se ei ap:lle kelvannut. Aika harva on huono vanhempi vain sadistisuuttaan. Moni varmasti yrittää ja tekee parhaansa, mutta ei se muuallakaan elämässä aina riitä korkeimpaan sijaan. Vanha ketju, mutta ap:n asenne ärsyttää.
Aika harva...paitsi arviolta n 5-15 prosenttia on melko vahvat narsistisen persoonallisuuden piirteet, sadismia, antisosiaalisuutta, psykopatiaa tai psykopatiaa. Semmoinen se maailma vain on.
Olen ollut välinpitämätön ja päättänyt unohtaa. Omat lapseni olen kasvattanut täysin toisin. Joskus nousee katkeruus, mutta annan olla.
Elämä on tässä nyt ja elän se kuten itse päätän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua kiinnostas selvittää vanhempieni lapsuutta, mutta se mahdotonta, yhtään valokuvaa en ole nähnyt edes, kummastakaan lapsena, nuorena tms.
En tiedä mitään,harrastuksista tai oikeestaan mistään.
Ehkä joku asia saattas selittää sitten meidän entistä perhettä .
Terapialla. Ensin menet yksin vihaasi selvitää ja lopuksi ota vanhemat mukaan istuntoihin terapiaan.Puhutte siellä asiat halki/poikki.Siinä on se terapeutti mukana koko ajan.Puoluettomana,mutta antaa 100% varmasti sinulle työkalut asioihin,kuin vanhemillesi.Vihallasi tukahdutat vain oman elämän,muut jatkaa elämää: Sinä kierit sen vihasi ympärillä ja voit pahoin,räjähdät ja kukaan ei sinua ymmärrä.
Anteeksianto sadistisille isoäidille tapahtui kun hän kuoli. Ehkä samoin käy vanhempien kanssa. Olen myös huomannut, että viha ei tule niin kauan kuin vielä pelkää jotain ihmistä. Se on vasta kakkosvaihe.
Kuulostaa niin olemattomalta tuo verrattuna siihen mitä voi olla tapahtunut vanhempien taholta.
Olen Äiti ja minusta tuntuu että tyttäreni 35 v on alkanut vihaamaan minua. Kaikki on muuttunut ehkä noin 3-4 vuoden aikana. Mitään erikoisempaa ei ole välillämme sattunut ja ennen olemme aina olleet tosi hyvissä väleissä. Lapsuus oli normaali aivan hyvä, näin hän on itse sen sanonut olleen ja niin myös minunkin mielestäni. En olisi koskaan uskonut aikaisemmin että näin voi käydä ja helpottaakseni omaa oloani olenkin ajatellut että hän vihaa tätä nykyistä maailman menoa, pinnallisuutta, kiirettä, itsekkyyttä ihmisten välillä, epävarmuutta työpaikastaan ja jatkuvaa suorittamista mitä pitkälti elämä on nykyisin ja joka saattaa aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Uskon että nuo ovat liian suuria asioita vihattavaksi. Onkin helpompi kohdistaa ne johonkin näkyvään eli minuun, omaan äitiinsä. Näin ajattelen, sillä muuten olisin hyvin surullinen sillä rakastan lastani ja olisi liian rankka ajatus että hän vihaisi minua.
En itse osaa vihata. Lapsuus oli kutakuinkin täynnä työtä,sättimistä.
Minkä takia niitä miettii ja kantaa kaunaa kun on itse kuitenkin selviytynyt aikuisuuteen,johon kuuluu vastuu omasta elämästä?
Itse lähdin alaikäisenä työelämään. Suorittavien hommiin,joissa oli ohessa se nuoruuden yksinäisyys ja vapaus.
Juurtuuko ihminen,joka kehittää vihan,johonkin mistä hänen pitäisi mielestään saada korvausta?
Elämä kun on matka,sillä matkalla kokee monta vastoinkäymisiä,ja jokaisesta vain on noustava niinkuin Feeniks lintu,uusiin aamuihin,elämään,jossa hyvätkin asiat ovat tuolla jossain,löydettävissä.
Terveisin yli 50 v ei kultalusikka suussa syntynyt.
En tajua miten uskallat. Mullakin väkivaltaa lapsuuskodissa, sekä isä että äiti pieksi lapsia, äiti lievästi ja isä julmasti. En IKINÄ JÄTÄ SEKUNNIKSIKAAN LAPSIA noiden kanssa kahden, saati että jättäisin hoitoon. Ilman tukiverkkoa mennään, kertaakaan en ole lastenhoitoapua saanut, mutta se on ihan ok kun tiedän että lapseni ovat turvassa.
Tiedän miten niillä napsahtaa kun hermostuvat, ja jossain vaiheessa estot häviää ja silloin käydään käsikdi lapseen.
Johtuu siitä että olen tosi tarkkaan seurannut pikksusikoni kasvatusta (seitsemän vuotta nuorempi) eikä häneen koskaan käyty käsiksi vaikka oli aika huono käytöksinen. Tietäsin jos olisi. Esikoisen synnyttyä, ensimmäisen vuoden olin aina mukana tai ahkerasti vakoilin lasteni hoitoa. sairastuin synnytyksen jälkeen pahaan tulehdukseen henki oli höllässä, ja silloin alkoi prosessi jossa turvauduin heidän apuunsa pidemmmän aikaa, ollen itse kuitenkin paikalla. Olin silloin yh ja yhä edelleen pitkälti. Seuraan aina tarkasti tapahtumia. Tapahtumista on aikaa 20-30v. Pahemmin kuin lapsuuden väkivalta hamittaa toi nykyinen käytös, kyllä sillä aina muutaman tunnin pilaa.
Viime aikoina olen tosin epäillyt etteivät molemmat lapseni saa tasapuolisesti huomiota. Tämä on suurempi huolenaihe minulle kuin väkivallan uhka.
Ja tietty se ettei väkivalta ole ollut julmaa vaan enemmän menty ajan hengen mukaan. Ehkä voisin antaa anteeksi jos he pystysivät todella muuttamaan minua kohtaan käytöstä, ja olla asiallisia.