Viha vanhempia kohtaan. Miten pääsee eroon?

Vierailija kirjoitti:

Anteeksianto! Sinun vanhempasi kasvattivat sinut niillä voimavaroilla ja eväillä mitä he oli omilta vanhemmiltaan saaneet. Ihminen ei voi kauhalla antaa, jos on lusikalla saanut.

Luulen, ettei edellisten sukupolvien oma lapsuus ja elämä ollut helppoa, joka vaikutti myös heidän jälkeläisiinsä,  sillä sodan julmuudet ja trauman kestävät monen sukupolven yli, myös lapsen asema on valtavasti muuttunut 50 vuodessa, nykyään lapsella on ihmisarvo ja laki suojelee lasta, toisin kuin vielä 70-luvulle saakka.

Lapsuutesi on ollut monessa perheessä tuttua ja hyväksyttävää. Ja sitä se on vielä monessa  muussa maassa esim. halpatyövoima maissa, jossa lapset raatavat epäinhimillisissä ja kurjissa olosuhteissa ympärivuorokautisia päiviä, ihan vain siksi, jotta me korkean elintason omaavat saisimme ostaa tavaraa mahdollisimman halvalla, vaikka sitä meillä on nurkat pullollaan.

Mutta jokainen sukupolvi voi katkaista sukupolvien ketjun, kohtelemalla läheisiään hyvin ja inhimillisesti.

Mua sitten ärsyttää tämä "kasvattivat niillä voimavaroilla" ja kaikki on uhrin vaan anteeksiannettava. Narsistin , diagnosoidun lapsena ei voi käsittää miten niitä voimavaroja joka päivä löytyi v..ttuiluun ja muuhun paskaan muttei hyvään. Mistä ne paskankaato voimavarat aina löytyi? Kuulisin mielelläni selityksen. Ja anteeksiannosta vielä , annan itselleni anteeksi että jouduin sellaisen paskakasan kanssa olemaan en muuta.

Vierailija kirjoitti:

Viha pitää elää läpi ja päästää se sisältä kiertämästä ulos. Se ei ole helppo tie, varsinkaan kun kukapa ei ymmärtäisi sitä että vanhemmat on tehneet parhaansa niillä eväillä mitä ovat saaneet. Ymmärrys onkin vihan tuntemisen vihollinen. Kun ymmärrät ja ymmärrät, et voi päästää vihaa ulos. Isääni kohtaan tuntemaa vihaa käsittelin ehkä noin pari vuotta ja itse vihan tunteminen missä käytännössä raivosin hänelle ääneen kotona (koti oli tyhjä) tuli tämän kahden vuoden periodin päätteeksi. Äitini kohdalla tilanne oli huomattavasti vaikeampi, koska jotenkin alunperin koin että hänkin oli tilanteen uhri lapsuusperheessämme. Yksi meditointikerta kuitenkin vihaa alkoi purkautua kun ymmärsin että äitilläni aikuisena oli muitakin vaihtoehtoja kun uhriutua silloin ja uhriutumisen myötä ikään kuin hylätä lapsensa. Uhriutuminen oli tärkeämpää kuin lapset. Siitä se vyyhti alkoi purkautua ja taas karjuin ja huusin äidilleni tyhjässä kotona.

Olo oli näiden purkauksien jälkeen tyhjä jonkin aikaa mutta sittemmin tuli se anteeksianto ja nykyään tilanne on se ettei vanhempani enää herätä minussa juuri minkäänlaista tunnereaktiota eikä mua enää vaivaa vaikka koen heidän arvostelevan tapaani elää. Se ei määrittele minua enää. Vihan purkamisen jälkeen minusta on tullut muutenkin paljon leppoisampi tyyppi.

Suosittelen.

Ja vielä, jos et pura vihaasi, se jää sun sisälle. Muuta tietä ei oo jos haluaa sen järjestelmästä ulos. Tsemppiä!

Tässä hyvä neuvo. Viha pitää uskaltaa tuntea ja elää läpi, vaikka se tuntuisi kuinka julmalta, pikkumaiselta tai ylireagoimiselta. Itselle on annettava lupa vihata. Se ei tarkoita sitä, että palkkaisit jotkut helvetinenkelit vanhempiesi pään menoksi tai aloittaisit somessa mustamaalauskampanjan heitä vastaan. Se tarkoittaa sitä, että tunnistat vihan, myönnät sen olemassaolon ja oikeutuksen etkä yritä enää tukahduttaa sitä yliymmärtämisellä tai asioiden parhain päin selittelyllä. Se vain hidastaa paranemista ja saattaa jopa kokonaan torpata sen.

Minulla on toiminut myös se, kun olen tajunnut, että "kun on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla vaatia". En hyväksy heidän tekojaan ja toimintatapojaan mutta näen, että kaikki se oli heijastus heidän omasta rikkinäisyydestään ja eksyneisyydestään, ei siitä, että minä olisin jotenkin paha, hankala tai epäonnistunut. Vanhempani eivät ole tehneet aina niitä heille sopivimpia elämänvalintoja, ehkä siksi, etteivät ole koskaan oppineet tuntemaan itseään kovin syvällisesti. Epäsopivan elämäntyylin aiheuttama stressi sekä omat käsittelemättömät haavat ovat olleet monesti heidän tekojensa taustalla. Mutta kenenkään ei kannata tai pidä pakottaa itseään ymmärtämään vanhempiaan ennen aikojaan eikä se ole muutenkaan pakollista. Voi tehdä sovun sen asian kanssa, että ei tule heitä koskaan ymmärtämään, piste. Paranemisen kannalta tärkeämpää on olla sinut itsensä ja tuntemustensa kanssa kuin se, että yrittää hampaat irvessä olla "hyvä ihminen" anteeksiantoineen päivineen.

Mulla ymmärrystä omia vanhempia kohtaa on auttanut oman lapsen saaminen. Aina ei osaa ja toisinaan ei jaksa toimia niin kuin tietää olevan oikein. Armollisuutta tarvitaan.

Jos et halua olla vanhempiisi yhteydessä, älä ole. Jos tunnet velvollisuutta, tutki miksi tunnet niin. Ja toisaalta, voit myös tutkia mikset halua olla yhteydessä. Johtuuko se lapsuudessa tapahtuneista asioista vai toistuuko heidän käytös edelleen melko smanalaisena.

Minä päätin käsitellä kaiken nousevan vihan. Se tuli aaltoina, kun muu elämä antoi tilaa. Kestiköhän kaikkineen kaksi vuotta. Välillä ihmettelin, että mistä vihaa oikein riittääkään. Voi olla hedelmällistä kirjoittaa päiväkirjaan "kirjeitä vanhemmille", joita ei näytä kenellekään. Asioiden sanoittaminen helpottaa ymmärtämän miksi vihaa. Sen jälkeen jää viha tunnettavaksi,  kunnes loppuu.

Sinun ei tarvitse olla missään tekemisssä vanhempiesi kanssa. Täydellinen välien katkaisu on ensimmäinen askel kohti itsenäistymistä. Välien katkaisussa auttaa, jos hankaliin ihmisiin on riittävän pitkä välimatka eli satoja kilometrejä. Samalla paikkakunnalla asuvana voi joutua pakosta näkemään inhokkeja esimerkiksi kaupassa asioidessa.

Jos vanhemmat rikkovat välien katkaisun jälkeenkin kotirauhaasi, yrittävät tunkea puoliväkisin kotiisi kylään, harrastavat puhelinterrorismia ja häiriköivät eri tavoin elämääsi, niin voit hakea oikeudesta heille lähestymiskiellon. Jos sinulla on lapsia, niin estät isovanhempia tapaamasta lapsiasi. Suomessa isovanhemmilla ei ole mitään lakisääteistä oikeutta tavata lapsenlapsiaan, jos lapsen äiti ja isä kieltävät tapaamiset.

Kun ilkeät, pahat ja kelvottomat ihmiset kuolevat, niin sitten helpottaa. Olen huomannut, että minua huonosti kohdelleen, todella ilkeän ja pahan ihmisen kuolema on ollut suuri helpotus. Hautajaispäivä on ilon päivä.

Inhoan niin paljon noita tiettyjä fraaseja: kuinka vanhempasi on parhaansa tehnyt, omilla eväillään sen mihin ovat pystyneet, kuinka vanhemmillasi on varmasti ollut niin vaikea lapsuus jne.

Noilla fraaseilla mitätöidään minun kokemani tuska ja vääryys ja paapotaan vanhempiani viattomina uhreina. Sitä paitsi tuolla logiikalla voi kaiken aina siirtää vain kauemmaksi. Onhan vanhempieni vanhemmille ollut varmasti vielä vaikeampaa jne.

Minun vanhempani ovat paskoja vanhempia ja ihmisiä ja ovat ihan itse teoistaan vastuussa ja tekonsa valinneet. Jokaisella on mahdollisuus valita kuinka kohtelee toisia. Omien vanhempieni teossa ja heidän suhtautumisessaan niihin ei ole mitään inhimillistä. Anteeksipyyntöä on turha kuvitella koskaan saavansa.

Tuolla edellä mainitulla logiikalla minua pitäisi paapoa jos kohtelen omia lapsiani huonosti ja mitätöidä lasteni tunteet ja kokemukset.

Minä olen tietoisesti valinnut, etten koskaan tule siirtämään omille lapsilleni sitä mitä olen kokenut itse. Oma kipuni on niin suuri että miten voisin koskaan sallia että lapseni joutuisivat kokemaan saman.

Katkeruus ja viha tuskin väistyvät koskaan kokonaan, varsinkin kun joudun joka ikinen päivä konkreettisesti elämään vanhempieni tekojen seurausten kanssa. Ne nostavat aina aika ajoin päätään, jokin muistuttaa niistä, mutta nekin on vain ohimeneviä hetkiä. Suurimman osan ajasta elämässäni menee hyvin.

Omalla kohdallani terapia ei auttanut, päinvastoin huono terapeutti, joka syyllisti minua eikä uskonut kokemiani asioita, vain pahensi tilannetta. Terapian jälkeen elin sellaisen parin vuoden jakson, jonka aikana velloin siellä vihassa ja katkeruudessa ihan urakalla lähes joka päivä. Se oli omalla kohdallani tarpeellinen vaihe. Se oli vaan käytävä läpi, tavallaan purin sen vihan niin ulos. Annoin itselleni vihdoin luvan siihen, että minulla on oikeus olla vihainen ja katkera. Samoihin aikoihin elämääni astui ihminen jolle sain oikeasti kertoa kokemuksistani, hän kuunteli, ymmärsi ja sanoi suoraan: olet kokenut niin paljon pahaa ja väärää. Kaiken sen vähättelyn, mitötöinnin, vanhempieni paapomisen jälkeen, todellakin tarvitsin sen että joku toteaa asian olevan näin. Se ei riittänyt että minusta tuntuu.

Sitten lopulta olin valmis päästämään vihasta irti. En ollut enää vuosiin ollut vanhempieni kanssa tekemisissä, mutta päästin myös henkisesti irti. Aloin elää omaa elämääni, enkä enää ajatellut vanhempiani. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta itselläni auttoi että sain elää sen vihan läpi. Ja jokainen uusi päivä vei opetti enemmän. Anteeksi en ole antanut ja tuskin annan, kuinka voin kun en tule koskaan anteeksipyyntöä kuulemaan. Mutta olen hyväksynyt tapahtuneet, sillä tavalla että se on tapahtunut ja piste, mitään en enää asialle voi, mennyttä ei voi muuttaa. Voin vain katsoa eteenpäin.

Mulla sama ja olen yli 50v ! Koronavuosi pysäytti kaiken ja aloin saada ihsn helvetinmoisa olotiloja ja ajatuksia.

Mitä semmoin terapiakäumti maksaa?

Välit poikki, oma elämä tärkeämpää! Eivät tule koskaan pyytämään anteeksi kun eivät ole sitä ymmärtäneet tähän päivään mennessä.

Sinä et ole syyllinen. Vanhempasi ovat. Se, että ovat vanhempiasi, ei ole ” rikoksessa” lieventävä asianhaara. Et sietäisi samaa muilta ihmisiltä, vai sietäisitkö?

Ensin on uskallettava olla vihainen. Ihan rauhassa. Miettiä se asia läpi, ottaa etäisyyttä ja uskoa: kyllä, he tekivät väärin.

Tämä kestänee kauan. Ei siis viikoista tai kuukausista kyse. Ei ole kiire juosta ”anteeksiantoon”.

He ansaitsevat tulla tuomituksi, ovat tehneet väärin. Kun saat kokea tämän sisäisen luvan antaa itsesi vihata heitä, vasta jonkin ajan kuluttua se alkaa laimeta. Älä kiirehdi.

Silmitöntä väkivaltaa saa vihata!

Onko sinulla positiivisia muistoja lapsuudesta? Mitkä ovat parhaita lapsuusmuistoja? Teittekö mitään yhteisiä reissuja perheenä? Maaseudulla tosin ei ollut juurikaan mahdollisuutta kesälomiin. Olitko leireille? Oliko sinulla kavereita?

Missä vanhempasi onnistuivat? Onko sinulla omia lapsia? Jos on (tai olisi) mitkä ovat sellaisia elementtejä omasta lapsuudesta joita haluaisit tuoda omiesi lapsuuteen?

Tuohon aikaan (varsinkin maalla mutta myös kaupungissa) oli yleistä se että lapset "piti" kasvattaa hyvä käytöksisiksi ja kodin täytyi olla siisti. Kulissit piti pitää yllä. Ei puhettakaan että tavarat olisi ollut hujan hajan kun vieraita tulee, lapset hyppisivät seinille eikä olisi kahvipöytään vierasvaraa. Tänäpäivänä äideillä on tässä paljon rennompi asenne eikä vieraatkaan enää tupsahda ovesta yllättäen vaan nykyään soitetaan ja varmistetaan ollaanko kotona ja sopiiko tulla?

Aika ja kulttuuri on ollut niin erilaista että ehkä sinun kannattaisi yrittää ammentaa ymmärrystä sieltä kautta ja miettiä ettei se suurella osalla muillakaan ollut sen kummemmin.

Tämä on vanha ketju, mutta olisiko jollakin vertaistukea päinvastaisesta, mutta homma menee niin päin, että on aina alistunut ja yrittänyt selitellä asiat parhain päin, vanhempaa ymmärtäen. 

Nyt ymmärrän jo tiedon tasolla, että vanhempi on mul**u ja ikävä ihminen ja toiminut mua kohtaan järkyttävän väärin, mutta voin puhua siitä ihan samalla tavalla kuin vaikka nurmikonsiementen ostamisesta eikä se herätä minussa mitään tunteita. Tarvitsisin tervettä vihaa, pystyäkseni käsittelemään nuo lapsuuden ja nuoruuden traumat ja luodakseni terveet rajat, mutta se alistuminen, syyllisyydenkanto ja yliymmärtäminen on haudannut ne terveellisemmät ja oikeutetummat negatiiviset tunteet todella syvälle.  

Vihan lapsi oppii vihaamaan, rakkauden lapsi oppii rakastamaan. Valitettavasti näin - myös omalla kohdallani tuota ensimmäistä. Itse pursusin vihaa ympärilleni, ymmärtämättä mistä se tulee ja johtuu, kunnes sille löytyi terapiassa aikuisiällä oikea kohde: omat vanhemmat - syy vihalle juurikin hyväksymättömyys kotona omana itsenäni sekä fyysinen, henkinen ja hengellinen väkivalta vanhempien taholta. Sanoisin, että voit menettää pahimmillaan välit joksikin aikaa vanhempiisi tai vastaanotto saattaa olla seinätyrmäys, mutta olet nyt aikuinen - pidä puoliasi, kerro tilanteista jotka sinun mielestä ei menneet lapsuudessasi oikein ja perustele vanhemmillesi miksi..mikäli he ovat vielä elossa. Itse ajattelen, että purkaantukoon oma vihani nyt oikeisiin ihmisiin kerta tiedän ketä he ovat. Vihalle on löytynyt kohde. Aika tekee varmasti omansa ja ehkä anteeksianto voi olla mahdollinen. On silti myös kaksi eri asiaa (1) olla paljon tekemisissä ja luottaa ja (2) antaa anteeksi. Ei ole mikään pakko olla tiiviisti tekemisissä, jos se on hankalaa eikä niin koe - tai ylipäätään olla tekemisissä, jos mahdottoman vaikeaa. Ennen opetettiin vanhempien ihmisten kunnioitusta liiallisuuksiinkin. Mutta aikuisena olen huomannut, että tosiasiassa "mulkkuja" ja jopa väkivaltaisia ihmisiä - yleensä heillä omat lapsuuden ja elämän traumat käsittelemättä ja ehkä myöntämättäkin - löytyy myös omasta suvusta ja yllättävän läheltä. Kunnioitus tulee mielestäni luonnostaan kun vanhempi kantaa vastuunsa ja sen ansaitsee - sitä ei voi puristaa väkisin.

Tämä oli hyvä kommentti ja totta!

Nyt kun tiedät ja muistat, (terapia?), eikö jo viimein olisi aika katsoa eteenpäin ja tulevaisuuteen. Voithan pitää etäisyyttä vanhempiisi sen aikaa kun tarvitset. Mutta itse sinun on elämäsi  rakennettava, siitä ei selviä aiempia sukupolvia syyttämällä. Elämä oli ennen hirvittävän kovaa. Lisäksi oli jatkuva itänaapurin pelko, pelko talven yli selviämisestä, sotatraumat olivat todellisuutta monessa perheessä jne. Sinun on opiskeltava historiaa. Aloita vaikka neljäkymmen luvusta. Miten elettiin, miten tultiin toimeen ja sodat. Ei sinun tehtäväsi ole tuomita vanhempiasi. Mitä enemmän luet ajatuksella, sitä paremmin alat nähdä oman napasi ulkopuolelle. Outoa tämä jatkuva itsesäälissä kiemurtelu ja vellominen, "kenellä kaikkein vaikeinta", kun kaikkein vaikeinta ja hirvittävintä oli edellisillä sukupolvilla. Nyt katse eteenpäin ja toimiin oman elämäsi kunnostamiseksi ehjemmäksi. Ymmärryksen ja tiedon kautta siirryt ihan uuteen ajattelutapaan, mikä on välttämätöntä. Ethän halua pilata itse omaa elämääsi.

Itselläni oli työteliäs lapsuus maaseudulla. Ja toinen vanhemmistani oli ja myöhemminkin oli,vaikea ihminen. Myös joskus väkivaltainen. Nuoruudessa lähdin tavallaan onneksi,ajoissa kotoa maailmalle. Opintoihin ja samantien töihin. Ystäviä en saanut,kun olin iloton tapaus. Myöhemmin sain perheen itse,ja erosin, ja vaihdoin paikkakuntaa. Elämäni oli vaikeaa,taloudellisesti.

Vasta nyt yli 50 v jotenkin menee,ei hyvin,ei huonosti. En osaa neuvoa,vaan kerron että tunteet ovat tunteita. Järjellään ihminen säätelee niitä ja työstää asioita jotka on kokenut vaikeiksi. Ellei pian niin myöhemmin on pohtinut asiaa riittävästi,ja voi laittaa pisteen kyseiselle asialle.

Tätä toista vanhempaani en koskaan vihannut. En vain millään oppinut ymmärtämään hänen toimintaansa,enkä tuntemaan häntä kohtaan yhtään mitään. Vasta hänenkin kuoltuaan aloin käsitellä asioita. Olisin niin kovin toivonut että olisimme puhuneet asioista ja tutustuneet edes vähän toisiimme. Tai- yritin muutamia kertoja. Se meni aina siihen että puhui päälle,syytteli vaikka mistä,osoitti sanoillaan ettei hyväksy minun elämääni, ja uhkaili jopa perinnöttömäksi jättämisellä.( peruste?)

Veljeni kerran pukikin sanoiksi meidän kaikkien sisarusten ajatukset tästä toisesta vanhemmasta.

Nyt tavallaan olemme vapaita. Elämään omaa elämäämme,pelkäämättä tätä vanhempaa. En osannut surra. Koin vain valtavaa vapautta.