Lue keskustelun säännöt.
Viha vanhempia kohtaan. Miten pääsee eroon?
06.11.2015 |
Olen jo 32-vuotias nainen ja alkanut tuntea suurta vihaa omia vanhempia kohtaan. Aiemmin en tainnut näitä tunteita hyväksyä, mutta nyt ne ovat pulpahtaneet pintaan ja en meinaa päästä tunteista yli.
Koin olevani aika näkymätön lapsi pienenä. Elin maaseudulla lapsuuteni ja kesät olivat täynnä töitä, joihin itsekin osallistuin lähes päivittäin. Välillä en oikein jaksanut tehdä töitä ja siitä sainkin sitten kuulla. Olin koko perheen ja suvun silmissä se laiska, saamaton kakara, jota kaikilla oli lupa ilkkua. Muistan kesäpäiviä jolloin olin niin väsynyt, että nukahdin pellon reunalle tai johonkin muuhun varjoisaan paikkaan. Ja muistan edelleen sen syyllisyyden jonka koin noina hetkinä.
Minua kiusattiin muutenkin aika paljon lapsena. Veljeni oli äidin lempilapsi, joka sai haukkua ja kohdella minua miten sattuu. Olin ruma ja läski - ainakin hänen mielestään. Vasta varhaisaikuisuudessani aloin uskomaan, että olen myös jotain muuta.
Kiire oli ainainen ja isä ja äiti olivat useasti pahalla päällä. Isä kuritti -välillä henkisesti, välillä fyysisesti. En muista että olisin koskaan esimerkiksi piirtänyt tai leikkinyt isän tai äidin kanssa yhdessä. Ei heillä sellaiseen ollut aikaa. Kulissia pidettiin kyllä yllä ja vieraiden aikaan piti esittää hyvää, menestyvää perhettä. Äiti oli niin iloinen ja mukava, vaikka todellisuudessa oli jatkuvasti pahalla tuulella ja kaatoi omat ongelmansa meidän lasten niskaan.
Olen sairastanut masennusta ja nyt psykoterapiassa alkanut tajuamaan, mistä jatkuva syyllisyyden ja huonommuuden tunne johtuu. Jotenkin on auttanut, että pystyn kanavoimaan vihani oikeaan osoitteeseen (kuulostaa varmaan hullulta!). Mutta en jaksaisi vihata ja olla katkera loputtomiin. Miten näistä tunteista pääsee eroon? Onko kenelläkään mitään vastaavia kokemuksia? Vanhempien kanssa en jaksaisi olla tekemisissä..
Kommentit (75)
Minäkin haluaisin tietää, miten vanhempiin kohdistuvat negatiiviset tunteet pystyisi käsittelemään pois päiväjärjestyksestä. Mulla on sinänsä ollut ns. hyvät vanhemmat jotka ovat yrittäneet ajatella minun parastani eivätkä tahallaan ole kohdelleet huonosti. Toisaalta epäkohtia ja väärin menneitä asioita kuitenkin löytyy: sairastuin masennukseen teininä ja nyt aikuisena olen edelleen epäkypsä ja lapsenomainen. Tuntuu epäreilulta alkaa osoittelemaan epäkohtia, kun vanhemmat ovat kuitenkin mun parastani ajatelleet. Toisaalta ne samat epäkohdat vaikuttavat elämääni vielä tänäkin päivänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksianto! Sinun vanhempasi kasvattivat sinut niillä voimavaroilla ja eväillä mitä he oli omilta vanhemmiltaan saaneet. Ihminen ei voi kauhalla antaa, jos on lusikalla saanut.
Luulen, ettei edellisten sukupolvien oma lapsuus ja elämä ollut helppoa, joka vaikutti myös heidän jälkeläisiinsä, sillä sodan julmuudet ja trauman kestävät monen sukupolven yli, myös lapsen asema on valtavasti muuttunut 50 vuodessa, nykyään lapsella on ihmisarvo ja laki suojelee lasta, toisin kuin vielä 70-luvulle saakka.
Lapsuutesi on ollut monessa perheessä tuttua ja hyväksyttävää. Ja sitä se on vielä monessa muussa maassa esim. halpatyövoima maissa, jossa lapset raatavat epäinhimillisissä ja kurjissa olosuhteissa ympärivuorokautisia päiviä, ihan vain siksi, jotta me korkean elintason omaavat saisimme ostaa tavaraa mahdollisimman halvalla, vaikka sitä meillä on nurkat pullollaan.
Mutta jokainen sukupolvi voi katkaista sukupolvien ketjun, kohtelemalla läheisiään hyvin ja inhimillisesti.
Viimeinen kommentoija kuulostaa äidiltäni! Varsinkin tuo fraasi "ihminen ei voi kauhalla antaa jos on lusikalla saanut" on niin kovin tutun kuuloista.
Voin kertoa, ettei helpota oloani yhtään tuo viesti. syyllistät minua ja vähättelet ongelmiani kun otat esille halpatyövoimamaat ja siihen liittyvät ongelmat. Minua on kuitenkin mielestäni jo tarpeeksi syyllistetty lapsena ja nuorena, joten en kaipaa sitä lisää! Ja tiedoksi: en aio ottaa harteilleni enää koko maailman tuskaa.
Sairastuin paniikkihäiriöön muutama vuosi sitten ja nyt terapian kautta olen tajunnut sen johtuvan äidin ja mun etäisistä väleistä, en ole koskaan saanut sellaista äidin huolenpitoa ja rakkautta kun oisin tarvinnut. Tästä syntyneestä katkeruudesta oon mäkin kärsinyt ja miettinyt et miten ihmeessä siitä pääsee yli? Kuten joku ylempänä kirjoittikin, niin anteeksi anto helpottaa parhaiten omaa oloa. Ei oo helppoa ei, mutta täytyy yrittää työstää, ainakin oman terveyden tähden. Voimia sulle, kiva kun jaoit tarinasi <3
Lisään vielä, että olen keskustellut asiasta äitini kanssa, mutta asiat menevät aina siihen pisteeseen, että hän ottaa rankan lapsuutensa ja rankan elämänsä esille ja heittäytyy sillä tavalla marttyyriksi. Huomaan noiden "keskustelujen" jälkeen kantavani harteillani omien ongelmieni lisäksi myös äitini ongelmiani. Se ei ole mielestäni reilua. Tuntuu pahalta, etteivät vanhempani voi ottaa vastuuta teoistaan. He ovat kuitenkin aikuisia ihmisiä! Äidin epärehellisyys myös ahdistaa. Hän kaunistelee jatkuvasti totuutta ja esittää jotain muuta mitä on. Tuntuu, että olen lapsuudenperheestämme ainoa, joka myöntää ongelmat ja joka on valmis tekemään töitä paremman elämän puolesta. Ja tuntuu, että kannan koko suvun traumoja harteillani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käy terapiassa ja hyväksy se, että menneisyytesi on sinun ja mennyttä.
Kiapaisin vinkkejä varsinkin niiltä, jotka ovat samanlaisen ahdistuksen läpikäyneet ja selvinneet kuitenkin. "Käy terapiassa ja hyväksy se, että menneisyytesi on sinun ja mennyttä"-kommentti on periaatteessa totta, mutta ei valitettavasti auta minua millään tasolla. Mielummin haluaisin kulla, miten voi oppia antamaan anteeksi ja hyväksymään asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapiaa 5 vuotta takana ja pohdin samaa. Tosin kauan kesti ennenkuin uskalsin kertoa asioita ja se syyllisyys mikä siitä tuli, huh huh.
No, sanonpa vain, että rankat käsittelyt ovat jo tuottaneet tulosta ja käsittely tulee kestämään vielä monia vuosia.
Olen pahoillani, mutta en jaksa kommentoida enempää. Toivon sinulle vain rakkautta ja lämpöä muilta kuin sukulaisiltasi, heiltä sitä tuskin tulet saamaan.
Minä myös pohdin anteeksiantoa, se tuntuu olevan kovin kaukana vielä, mutta eiköhän se hetki tule, kun on sen aika.
Luotetaan tulevaan yhdessä, kohtalotoverini.
Samoja fiiliksiä oli oman äitini suhteen. Alkoholisti joka syytti omasta paskasta elämästään minua ja omaa huonoa lapsuuttaan. Vähätteli minua ja kaikkia tekemisiäni. Antoi selkään ja kun kasvoin ja annoin takaisin, soitti sossut ja antoi minut sijoitukseen.
Vihasin pitkään koko akkaa mutta aikuisena, yli kolmekymppisenä päätin etten jatka omien lasteni kanssa "perintöä". En halua että lapseni vihaavat minua ja se tarkoitti kohdallani sitä että pääsin yli äitini typeryyksistä. En ole antanut täysin anteeksi mutta ymmärrän että mennyt on mennyttä, se ei vahingoita minua ellen anna sen vahingoittaa.
Ja sinäkin toivottavasti tulet sen ymmärtämään. Sinulla on oma arvokas elämäsi etkä taatusti halua tuhlata sit vihaten asioita joille et enää voi mitään.
Minä oivalsin tämän lasteni myötä, sinulla on oma tapasi. Tsemppiä jatkoon ja voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä teitä vaivaa? Koittakaa nyt edes...
Tuttua. Pistää usein silmään, kun apuna ja neuvona suositellaan terapiaan menoa. Yhtä lailla, joskus paremminkin asiat aukenevat vertaistukiryhmissä, kuten täällä. Näin minulle kävi. Kello käy, pitää jatkaa viikonloppuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kiapaisin vinkkejä varsinkin niiltä, jotka ovat samanlaisen ahdistuksen läpikäyneet ja selvinneet kuitenkin. "Käy terapiassa ja hyväksy se, että menneisyytesi on sinun ja mennyttä"-kommentti on periaatteessa totta, mutta ei valitettavasti auta minua millään tasolla. Mielummin haluaisin kulla, miten voi oppia antamaan anteeksi ja hyväksymään asiat. "
Minua auttoi suunnattomasti anteeksiannossa, kun tutustuin omaan historiaani - lapsen ja naisen asemaan Suomessa eri vuosikymmenillä. Ymmärsin, miksi vanhempani käyttäytyivät juuri niin, sillä he olivat oman aikakautensa lapsia ja myös minä olisin jatkanut sukupolvien ketjua, ellei minulla ole ymmärrystä katkaista sitä, sillä lasten äitinä huomasin melko pian myös omat vahvuuteeni ja heikkouteni ja toivon todella, ettei lapseni syyttäisi minua lapsuudestaan, sillä se on mahdollista, vaikka parhaani olen tehnyt, koska he tulevat elämään aivan toisenlaisessa maailmassa mitä nyt on.
Sellainen on ihmismieli, helpompi syyttää läheisiään tai vaikkapa säätä, kuin ottaa vastuu omasta onnestaan ja elämästään. Tai murehtia miksi olen tällainen, vaikka sille asialle ei juuri voi tehdä mitään tai elää uudelleen, mutta tärkeintä on löytyy syyllinen.
Anteeksi ei tarvitse antaa. Ei kannata takertua siihen. Anteeksiannosta on erittäin hyvää tekstiä netissä näissä merkityksissä, yritän etsiä sen huomiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen päässyt yli suhtautumalla välinpitämättömästi vanhempiini. He eivät ansaitse tunteitani, edes vihaa sillä en koe heitä millään muotoa läheisiksi. Ja tuo että kasvattivat niillä eväillä mitä oli, oli jonkun kommentti, tyrmään sikäli että kasvattaminen ja suhtautuminen omiin lapsiin on aina valintakysymys. Tuolla logiikalla minun olisi pitänyt jatkaa huonoa kasvattamista mutta valitsin tietoisesti eri tien kuin vanhempani.
Teistä ei tule yhtään parempia vanhempia.
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi ei tarvitse antaa. Ei kannata takertua siihen. Anteeksiannosta on erittäin hyvää tekstiä netissä näissä merkityksissä, yritän etsiä sen huomiseksi.
"– Kun lapsi antaa vanhemmilleen anteeksi – ilman että nämä edes tajuavat tai myöntävät loukanneensa – hän vahvistaa yhteisöllisen kulttuurin hierarkiaa, jonka mukaan vanhempi on aina oikeassa. Anteeksi antamista voi pitää jopa moraalittomana. Vanhempi saa ikään kuin luvan jatkaa tuhoisaa käyttäytymistään.:
http://anna.fi/suhteet/perhe/pitaako-vanhemmilleen-antaa-kaikki-anteeksi
"Ei riitä, että äiti tai isä pyytää anteeksi. Käytöksen pitää muuttua."
"Koska vanhempi on uhrannut lapseen aikaa ja rahaa, hänen mielestään lapsen pitää maksaa takaisin edes kiitoksella. Mutta eihän lapsi ole voinut vaikuttaa siihen, mitä hänelle on annettu. Kiitollisuuden vaatiminen on syyllistämistä.":
http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/suorat_sanat/vanhempia_ei_ta…
http://www.kotka.fi/asukkaalle/turvallisuus_ja_jarjestys/lahisuhde-_ja_…
Minusta tuo Kodin kuvalehden artikkeli on lapsellinen ja naiivi.
Iäkästä vanhempaa, joka kantaa omaa aikaansa ja oman aikansa traumoja, tuskin voi lähteä muuttamaan ja muokkaamaan, varsinkaan se oma lapsi. Siinä tulee vain ja ainoastaan rumaa jälkeä.
Minun vanhempani olivat sota-aikana lapsia. Kummallakin on traumansa. Oma lapsuuteni ei ollut onnellinen, minua syyllistettiin, ylivastuullistettiin ja sain kärsiä vanhempieni ahdistuneisuushäiriöistä totisesti. Minua ei kuitenkaan hyväksikäytetty eikä juuri fyysisesti pahoinpidelty. Minua ei hylätty mihinkään.
Kolmekymppisenä nuorena äitinä vanhempani olivat saavuttaneet eläkeiän, ja jotenkin taas alkoivat kaataa ahdistustaan minun niskaani. Pitkiä puheluja, yllätyskäyntejä. En jaksanut. Lopulta kirjoitin heille kirjeen, jossa selitin oman elämäntilanteeni nyt vievän niin paljon voimavarojani, että toivon toistaiseksi taukoa tapaamisiimme.
"Tauko" tapaamisista kesti ehkä pari kuukautta. Sitten taas jatkoimme kyläilyjä, mutta ainakin nuo "minun päälle kaatumiset" vähenivät.
Aina en ole tuntenut rakkauden tunteita vanhempiani kohtaan. Olen ollut kumpaankin, varsinkin äitiin usein erittäin ärtynyt. Kuitenkin ajattelen että olen koko ajan kunnioittanut vanhempiani. Kunnioittaminen on juuri sitä, että käsittää vanhempien yrittäneen parhaansa niillä eväillä mitä heillä on ollut. Jotta voi ymmärtää oman tiensä tähän hetkeen, on hyvä ymmärtää myös vanhempiensa ja ehkä isovanhempiensakin tie, valinnat, lahjat sekä lahjattomuudet.
Luopuminen siitä ajatuksesta että elämässä olisi oikeasti mahdollista joku vitun idylli, on aikuistumista. Idyllejä ei ole, ei sinulla eikä minulla. Täällä räpelletään kukin kykyjemme mukaan, ja yritetään parhaamme.
Ja teille nuorille äideille tiedoksi: vaikka kuinka mielestänne teette parhaanne, teidänkin lapsenne tulevat teistä ajattelemaan kurjia ajatuksia, löytämään tekemisistänne ja tekemättä jättämisistänne virheitä, syyttämään teitä pahasta olostaan. Se kuuluu siihen aikuistumiseen.
Myös minulla on ikäviä kokemuksia vanhempien toiminnasta. Äitini oli ja on yhä todella vaativa ja armoton. Isäni taas oli aivan omaa luokkaansa, en vieläkään tiedä onko sillä jokin persoonallisuushäiriö vai muuten vääristynyt maailmankuva, koska isäni näkee kaikki läheisensä omistaminaan "esineinä". Kaikkien pitäisi tehdä juuri kuten hän sanoo eikä kenenkään omilla haluamisilla ollut väliä. Minkäänlainen neuvottelu ei ollut mahdollista, isäni ajatusmaailma on todella mustavalkoinen. Luojan kiitos vanhempani ovat nykyään eronneet.
Aikuisena masennuin ja terapiassa lähtivät nuo traumat sitten aukeamaan. En olisi uskonut että joskus sanon näin, mutta ihan todella ymmärrän vanhempiani nyt, varsinkin äitiäni. Olen tajunnut, että hänellä on ollut joitakin tunteita tosi vahvana ja hän on toiminut vanhempana kuten oma äitinsä. Se ei missään nimessä tarkoita että äidin käytös olisi ollut hyväksyttävää tai ok, mutta tuntuu hyvältä ymmärtää ettei vika ollut minussa. Äiti rakastaa minua ja luuli tekevänsä oikein ja kasvattavansa minusta "menestyjän", eikä sille enää mitään mahda. Selvisin kaikesta huolimatta (ja olen onnellinen duunari :D). Onneksi nyt myöhemmin äitini on itse mennyt terapiaan ja sen avulla oppinut hellittämään.
Isään katkoin välit jo vuosia sitten oman terveyteni vuoksi. Olen hyväksynyt sen, ettei hän varmaan ikinä tule tajuamaan mitä on tehnyt. Ainoat vaihtoehtoni olivat joko huolia isä elämääni sellaisenaan tai laittaa välit poikki. En ole katunut päätöstäni kertaakaan.
En koe mitään tarvetta antaa tai olla antamatta anteeksi. Vanhempien ymmärtäminen on hyödyllistä oman mielenterveyteni kannalta, nyt on helpompi jatkaa elämää kun ei tarvitse raahata lapsuudessa koettua häpeää mukana. Osaan kasvattaa omat lapseni paremmin, koska olen ymmärtänyt MIKSI äitini oli kuten oli. Voin tutkia omia tunteitani ja käytöstäni ja olla siirtämättä traumoja seuraavalle sukupolvelle.
En usko, että anteeksianto auttaa. Luulin antaneeni anteeksi. Kun sain esikoiseni, se kaikki viha ryöpsähti esiin. Olen tullut siihen lopputulokseen, etten kykene antamaan anteeksi. Ei ole kyllä kukaan pyytänytkään, ei sen puoleen. Käyn terapiassa ja käsittelen asioita ja tunteita, joita lapsuudessa koin. Uskon, että pitkällä tähtäimellä se on paras tapa. Tuoda esiin kaikki ne tunteet, joita lapsena ei voinut näyttää tai käsitellä. Kun hyväksyy sen, mitä on kokenut, voi jatkaa elämää.
nosto