As-henkilö isänä, arjen haasteet ja avioero

Vierailija

Liittomme on alkanut lähinnä lapsen hankintaan liittyvistä lähtökohdista. Mieheni on pahemman luokan asperger joka on asunut yläkerran huoneessa ikäänkuin alivuokralaisena minun talossani ja hän on kirjoilla toisessa kaupungissa omassa asunnossaan.

Lapsi on 2 vuotias. Olen hoitanut lapsen omasta mielestäni yksin. Isä on joka käänteessä ilmaissut että "mitä turhaa" lähteä esimerkiksi neuvolaan koska minä hoidan asian kuitenkin. Koen olleeni kuin yksinhuoltaja koska pyöritän taloa pihapiireineen, lapsenhoitoa ja omaa työtäni itsenäisesti. Isän rooli on leikkisedän rooli joka tulee hetkeksi alakertaan ja käy leikkimässä lapsen kanssa.

Isä ei tee oma-aloitteisesti mitään vaan hänelle pitää as-henkilölle tyypilliseen tapaan syöttää kirjallisia "datakortteja" joiden mukaan hän pystyy toimimaan. Poikkeustilanteista seuraa kaaos ja pelkään lapsen terveyden ja turvallisuuden puolesta (luonnollista äidille kai). Hänelle kaikenlainen samaistuminen muiden asemaan tuntuu olevan mahdotonta ja nyt kun lapsi on isompi, tämä on muodostumassa suureksi ongelmaksi.

Isä ei pysty ymmärtämään esimerkiksi sitä, millaisen pettymyksen hän on tyttärelleen tuottanut kun ei lupauksensa mukaan osallistunut lapsen 2-vuotissyntymäpäiville. Isä tuli paikalle nukkumaanmenoajan lähestyessä vieraiden tehdessä vaivaantuneena lähtöä, ja luvatun lahjan tai  onnittelun sijaan isä selitti vain että "kävi jo kerran ovella mutta henkkarit unohtui ärrälle niin piti ajaa 20km autolla takaisin". Ikää isällä on 40+ vuotta.

Isän ominaisuudet eivät tule minulle suinkaan täytenä yllätyksenä, mutta minua yllättää se että vaikka maltillisesti parin tunnin ajan käyn läpi tilannetta että lapsi odottaa isää syntymäpäiville ja lopulta ajan kuluessa on käytävä kakkupöytään, että miten surullista se on kun vieraat vaan tivaavat lapselta että missä se isi nyt on. Isällä itsellään on hyvin rikkonainen perhetausta mutta samaistumiskyky ei siitä ole ainakaan parantunut - todennäköisesti päinvastoin. Hänellä pyörii silmät päässä kuin pallot bingossa, hän lopulta on ymmärtäväinen ja lupaa muuttua, mutta sitten hän toteaa hetken pohdiskeltuaan ettei vieläkään ymmärrä missä on ongelma, koska "minähän kuitenkin tulin paikalle". Hän siis mieltää että oikeaan maantieteelliseen sijaintiin saapuminen oikean vuorokauden puolella on ollut riittävää, vaikka juhlat olivat ohi ja lapsen pettymys (ainakin minut) murskaava. Hän syyttää välittömästi minua että en ole antanut hänelle riittävän hyviä ohjeita.

Nyt tilanne muuttuu siten että oman jaksamisen takia joudun "irtisanomaan" miehen "alivuokralaissopimuksen" yläkerran huoneeseen ja passittamaan hänet omaan asuntoonsa. Samassa yhteydessä sovittiin minä päivinä hän olisi meidän osoitteessamme lapsensa kanssa. Kävin läpi asioita, että vaikka hoidan mieluusti lapsen yksinkin niin en jaksa sellaista elämänmuotoa että minun pitää olla huoltosuhteessa myös aikuiseen mieheen, jonka rooli on vain leikittäminen silloin kun se omaan aikatauluun sopii. En jaksa tämän arjen keskellä enää ohjata ja ymmärtää tätä toistakin "aikuista" suoraan sanottuna kuin vammaista.

Lapsi on alkanut ihmettelemään isänsä käytöstä. Nyt on alkanut ilmenemään riitoja, jotka kypsyvät siten että käyn esimerkiksi herättämässä isän ja kysyn miksei hän voi herätä aamulla oma-aloitteisesti ja tulla leikkimään lapsensa kanssa kuten edellisenä iltana vasta sovittiin, vaan näinä tapaamispäivinä (joita hänen mukaansa on liian vähän) hän valitsee nukkua ohi sen ajan minkä voisi olla lapsensa kanssa. Tämän maltillisestikin esitetyn tiedustelun hän tulkitsee "haukkumiseksi" ja sanoo että ei kuuntele tällaista haukkumista, ja alkaa huutaa minulle lapsen kuullen esim. "ota lääkkeet" tai puhuu lapselle "äiti tykkää haukkua muita".

Olen itse terveydenhuollon ja terapian ammattilainen ja olen pyrkinyt alusta asti pysymään suhteessa mieheen "ammattilaisroolissa" ja välttämään kaikin tavoin kiihtymistä ja huonoja sanavalintoja - jotka tällainen as-henkilö ottaa kirjaimellisesti. Kiistatilanteessa miehen argumentaatio on tasoa: "En voinut tulla oma-aloitteisesti aamulla lapseni kanssa koska en tiedä koska hän herää." Hän kokee asuneensa lapsensa kanssa 2 vuotta samassa kodissa muttei ole koskaan nähnyt lastaan aamupalalla. Tämän asian kummastelu on hänestä sairasta, koska miten hän voisi olla todistamassa aamupalaa "kun nukkuu eri huoneessa".

On ilmeisen selvää että keskustelua ei tällaisen henkilön kanssa kannata jatkaa, sillä olen venyttänyt tässä kuviossa sietokykyni jo äärimmilleen.

Mitä ehdotatte seuraavaksi? Otanko avioeron? Onko eroamatta jättäminen virhe jos jatkossa tulee huoltajuuteen liittyviä ongelmia? Olemme avioliitossa ja meillä on siis yhteishuoltajuus. Miehellä ei ole mitään käsitystä niistä asioista mitä lapsen vanhemmuus vaatii, jos puhun hänelle esimerkiksi vuoden päästä alkavasta päivähoidosta hän saattaa puhua asiasta, mutta seuraavana päivänä hän on jo "unohtanut" että lapsi koskaan edes menee hoitoon, sillä hän pystyy käsittämään korkeintaan sen todellisuuden minkä näkee sillä hetkellä naamansa edessä ja senkin varsin omalla tavallaan. Jos pöydällä on kolme esinettä hän näkee niistä kaksi joista toista hän olettaa joksikin muuksi kuin mitä se on. Elämä tällaisen ihmisen kanssa on melkoista komediaa ja olen yrittänyt jaksaa nauraa ilolla ääneen joka päivä tähän asti.

Pitääkö minun huudattaa läpi jossakin jonkinlainen lähihuoltajuuspäätös vaikka olen kai asuinpaikan perusteella lapsen lähihuoltaja ollut koko ajan? Mies ei ole saanut aikanaan aikaiseksi kirjojen vaihtamista kuten ei paljon muutakaan.

Suhdetta kuvaa täydellisesti käyntimme synnytyksessä. Menimme sairaalaan iltakahdeksalta ja eteisaulassa, siis siinä ensimmäisessä hallissa jonka läpi työnnetään kiireellä potilaita paareilla hoitoon, tämä isimies välittömästi nosti jalat pöydälle ja avasi pöydälle viereensä sipsi- ja popkornipussin. Pitkän synnytyksen aikana tuli minulle mieleen kokeilla jossakin suositeltua seisoma-asentoa, että synnyttäjä tukeutuisi toiseen ihmiseen seisten ns. halausotteessa. En ehtinyt vielä nojautumaan avustamaan tulleeseen mieheeni kun hän sanoi että liian raskasta ja lähti pois. Hoitaja työnsi paikalle vääntyneen metallisen kolmijalan johon sanoi että voisin nojailla paremman puutteessa. Tilanne sopisi muuten siskonpeti-sketsiksi mutta saattaa olla kaikessa epäuskottavuudessaan jo liian paksua ollakseen hauskaa.

Osaatteko suositella esimerkiksi pk-seudulta hyvää yksityistä psykologia, perheneuvolaa, mitätahansa johon voisin mennä yksin tai me yhdessä saamaan ulkopuolista keskusteluapua. Olen pyytänyt miestä hakeutumaan työterveyden kautta esimerkisi neurologille diagnoosin saamiseksi josta olisi apua tuen saamisessa, mutta hänestä perhekuviossa ei ole mitään ongelmaa paitsi se että alan joskus yllättäen "haukkumaan" häntä (eli tuon konkreettiset epäkohdat, unohtamiset ja oharit esiin).

On kuulkaa jännät paikat tässä!

Sivut

Kommentit (22)

Vierailija

Mulla on itselläni asperger-diagnoosi, ja olen siksi lukenut asiasta paljon, mutta ei tuo miehen käytös kyllä minusta pelkällä aspergerilla selity... Tunnepohjainen toisten ymmärtäminen tosiaan on aspergereille tyypillisesti vaikeaa, mutta kyllä me useimmat ollaan ihan hyväntahtoisia ja kunnollisia ihmisiä muuten, pidämme kiinni sovituista aikatauluista jne. 

Minulle kyllä tulee viimeistään tuosta synnytystilanteen kuvauksesta mieleen, että miehesi on as:n lisäksi ihan vaan myös kusipää. Anteeksi...

Vierailija

Mies on yllättäen tietoteknisellä alalla, ei selviydy aikatauluista eikä ole käynyt työpaikallaan vuosiin. Toistaiseksi osaamisen korvaamattomuus on näemmä sallinut työsuhteen jatkumisen. Ap

Vierailija

Ei johdu aspergerista. Pitäisi sinunkin hoitoalan ammattilaisena tämä tajuta, ero olisi pitänyt ottaa jo ajat sitten lapsiparan takia. Lause "Isällä itsellään on hyvin rikkonainen perhetausta", tästä on seurannut luultavasti persoonallisuushäiriö, joka selittäisi käytöstä enemmän kuin as.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Mies on yllättäen tietoteknisellä alalla, ei selviydy aikatauluista eikä ole käynyt työpaikallaan vuosiin. Toistaiseksi osaamisen korvaamattomuus on näemmä sallinut työsuhteen jatkumisen. Ap

It-alan tietynlaisissa töissä tällaiset voi oikeasti olla ihan arvokkaita työntekijöitä. Kyllä minä ainakin tiedän tosi tosi kummallisia guru-nörttejä jotka oikeasti on ihan korvaamattomia. Asiakaskontaktiin niitä ei päästetä, eikä ne itse haluaisikaan, mutta ovat omassa jutussaan ihan huippuja. 

Perhe-elämään tuontapainen tyyppi kyllä tosiaan huonosti sopii. Kyllä siinä sitten puolison täytyisi käytännössä hyväksyä että hän on yksinhuoltaja, eikä mieheltä voi odottaa samaa kuin tavalliselta mieheltä. Joskus nämä alkavat kiinnostua lapsista sitten, kun niiden kanssa voi keskustella älyllisesti, mutta usein sitä ennen ovat ihan pihalla siitä mitä lasten kanssa voi tai pitäisi tehdä.

Mun oma isä oli muuten tuota tyyppiä insinööri/tutkija, ja äiti hyväksyi suoraan käytännön yksinhuoltajuutensa .Siihen aikaan se oli tavallaan tavanomaisempaa muutenkin ettei mies niin kauheasti osallistu, ja kun miehen hyvät tulot mahdollisti äidin kotiäitiyden niin hyväksyi sitten että mies on yksi lapsi hoidettavaksi lisää. Hassua kyllä, mulla on aina ollut isään erityisen suuri rakkaus lapsena, ehkä juuri siksi että häneen oli niin vaikea saada henkistä kontaktia. Se oli jotenkin minulle haaste, hurmata isä huomaamaan minutkin. Ja tosiaan sitten kun aloin hyvin puhua ja ymmärtää asioita, isä minulle selittikin avaruudesta ja raketeista ja muusta sellaisesta, ja muuttui ihan ok isäksi.

Vierailija

Ei takerruta diagnoositermiin koska mitään diagnoosia ei ole. Terveydenhoitoalan ammatilaisuuteni ei kohdistu neurologisten diagnoosien tekemiseen joten älkää kiltit syyttäkö minua tästä. Unohdetaan termit, puhutaan asiasta!

Olen varma että asiaan liittyy ehkä as-piirteitä, jonkinlaista tarkkaavaisuushäiriötä, vaihtelevan asteista maanis-depressiivisyyttä sekä tunnelukot. Persoonallisuutta en osaa arvioida koska henkilöllä on hieman autismiin viittaavasti "samanlainen naamari" kasvoilla tilanteessa kuin tilanteessa.

Ymmärrän todella että on työssään varmasti mies paikallaan. Olen myös alunperinkin halunnut lapsen lähinnä itse ja hoitaa itse. Nyt isä kuitenkin haluaa olla lapsensa lähellä eli läsnä samassa rakennuksessa, jotta voi käydä vessatauolla leikkimässä. Eli suurin ongelma on tämä eroaminen, miten hoidan eron parhaimmalla mahdollisella tavalla kun tilanne on tämä ja vastapuoli ei tee mitään tilanteen korjaamiseksi tai itsensä auttamiseksi.

Ongelma pähkinänkuoressa: Minulle yksinhuoltajuus sopisi parhaiten, isä haluaa olla läsnä mahdollisimman paljon mutten pysty juuri nyt oman jaksamiseni ja tilanteen räjähdysalttiuden vuoksi tätä sallimaan.

Minulla ei ole mitään tarvetta riidellä mistään, minulle ainoa motiivi on lapsen hyvinvointi. Minulle ei huoltajuusasialla ole mitään merkitystä mutten voi sallia sitä mahdollisuutta että henkilö pistää lapsen asioihin liittyvässä päätöksenteossa kampoihin kun hän ei edes "tiedä milloin lapsi herää aamulla".

Ap

Vierailija

Eniten mua alkoi ihmetyttämään, että miten ihmeessä olet mennyt edes kyseisen ihmisen kanssa naimisiin? Ei vaan oikein ymmärrä. Lapsi ja avioliitto kun ei ole mitään pieniä päätöksiä, että pakkohan sun on ollut tietää millainen ihminen on kyseessä - viimeistään avioliiton kynnyksellä jos lapsi on ollut vahinko.

Vierailija

Minä jäin nyt ensimmäisenä miettimään, että miksi koet niin tärkeäksi erota?

Siis toki ymmärrän, ettei tuo mikään ideaali avioliitto ole, mutta olet jostain syystä kuitenkin valinnut tämän miehen puolisoksesi ja lapsesi isäksi. Millä konkreettisilla tavoilla tilanteesi mielestäsi nyt muuttuisi helpommaksi, jos ottaisit eron? Siinä tilanteessahan sinusta tulisi yksinhuoltaja. Miehellä on työ, josta ilmeisesti selviytyy itsenäisesti. Entä, jos lakkaisit odottamasta häneltä kykenemistä yhteishuoltajuuteen ja alkaisit siksi yksinhuoltajaksi, joka sinusta joka tapauksessa eron myötä tulee? Voi olla, että tämä ratkaisisi tilannetta sen verran, ettei suurempaa muutosta tarvittaisikaan.

Vai jäikö minulta nyt jotakin olennaista ymmärtämättä? Siis millä perusteella arvioit itselläsi olevan ratkaisevasti helpompaa, jos mies muuttaa pois ja eroatte ja käytte mahdollisia huoltajuuskiistoja jne.?

Vierailija

Ihmettelen vaan, että voiko tuo mies olla oikeasti niin avuton kuin ap puhuu, että täytyy ihan kuin vammaista kohdella ammattiroolin kautta kotonakin. Kun tämä mies kuitenkin pystyy asumaan itsenäisesti ja käymään vaativassa työssä. 

Jotenkin tuntuu että mies voisi olla ihan ok:kin, kunhan lopettaisi ensinnäkin sellaisten asioiden vaatimisen ja edellyttämisen, joihin mies ei vaan pysty tai ei halua, ja toisaalta miehen holhoamisen ja ammattiroolin kautta kohtaamisen. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Eniten mua alkoi ihmetyttämään, että miten ihmeessä olet mennyt edes kyseisen ihmisen kanssa naimisiin? Ei vaan oikein ymmärrä. Lapsi ja avioliitto kun ei ole mitään pieniä päätöksiä, että pakkohan sun on ollut tietää millainen ihminen on kyseessä - viimeistään avioliiton kynnyksellä jos lapsi on ollut vahinko.

Sama tuli mieleen. Kun miehen erityispiirteet ovat tuota luokkaa, ovat ne varmasti olleet näkyvissä jo seurustellessa.

Aloittaja kuulostaa pahemman luokan marttyyrilta. "Kaikkeni kun yritän ja itse täällä kaiken hoidan. No, ei se mitään, oikein mielelläni minä sen teen. Voi voi kun saisi joskus apua."

"Tarvitseeko" aloittaja toiminnanohjausongelmaista aviopuolisoaan tunteakseen itsensä tärkeäksi, tarpeelliseksi, osaavaksi ja päteväksi? Kontrollifriikki? Jumaluuskompleksi? Hoitajasyndrooma, jossa oma ammattitausta (terveydenhuollon ja terapian ammattilainen) on tullut puolisonvalinnassa kuvaan mukaan? Onko aloittaja yrittänyt "parantaa" puolisoaan? Paljon kysymyksiä kyllä heräsi tekstistä.

Vierailija

Tein virheen. Virhe oli avioliitto. Se tuli solmittua rv28 eikä mistään romanttisista motiiveista. Taustat tilanteen avaamiseksi vaatii kirjan kirjoittamisen joten en tee sitä tänään.

Nimenomaan kysyn tässä neuvoa siihen mikä on avioliittoasiassa järkevin tapa menetellä eli virheitä on tullut tiedostettua. Antaa pölyn laskeutua ja pitää kiinni tapaamisista vai pistää täysrähinä päälle ja hakea avioeroa yksinhuoltajuuksineen?

Mies EI ole kusipää vaan avun tarpeessa ja lähinnä säälittävä. Teot ovat todella itsekkäitä koska hän on yksinkertaisesti niin pihalla. Se on se ongelma. Hänellä on sellaisia toiminnallisia ongelmia mitä kukaan kusipää-narsisti (av:n yleisdiagnoosi joka mieheen ;)) ei esittäisi huvikseen. Tilanne myös elää eli hän tarvitsisi lääkityksen muttei mene hoitoon vaikka saisi sitä ilmaiseksi. En tiedä enempää koska en ole psykiatri. Ap

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen vaan, että voiko tuo mies olla oikeasti niin avuton kuin ap puhuu, että täytyy ihan kuin vammaista kohdella ammattiroolin kautta kotonakin. Kun tämä mies kuitenkin pystyy asumaan itsenäisesti ja käymään vaativassa työssä. 

Kyllä, hyvä huomio. Ongelmat ovat tunne-elämän ja ihmisten kohtaamisten alueella joista lapsi kärsii mikäli joutuu katselemaan isänsä omituista elelyä kodissamme. Ongelmani on se miten saan tämän henkilön elelemään nätisti sinne omaan asuntoonsa ja tekemään työtään hyvin. Hän ei ole läsnä täälläkään vaan tietokoneensa äärellä niin olen ehdottanut että hän tulisi tänne vain käymään silloin KUN leikkii.

Olet siis täysin oikeassa mutten ole pyytänytkään vinkkejä yhteiseloon miehen kanssa vaan siistimmät tavat miehestä eroon pääsemiseksi ketään loukkaamatta ja lasta satuttamatta mutta kuitenkin juridisesti selustani turvaten.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu että mies voisi olla ihan ok:kin, kunhan lopettaisi ensinnäkin sellaisten asioiden vaatimisen ja edellyttämisen, joihin mies ei vaan pysty tai ei halua, ja toisaalta miehen holhoamisen ja ammattiroolin kautta kohtaamisen. 

En ole vaatinut häneltä mitään vaan nimenomaan toivon että hän osallistuu mahdollisimman vähän koska lapsi kärsii ja hermoni pettää. Olen kuvaillut osallistumisen vaikeutta kuvaillakseen henkilön erityispiirteitä.

Jos nyt kärkistetään niin tässä on sellainen tilanne että sopimuslapsen tekemisestä on päädytty tilanteeseen jossa aloituksessa kuvaillun kaltainen poissaoleva isähahmo yhtäkkiä vaatiikin viikko-viikko -systeemiä johon en voi luonnollisestikaan suostua koska isä ei ole ollut aidosti läsnä lapsensa elämässä tähänkään mennessä. Virheeni oli avioliitto jonka järkevimpään purkamistapaan haen apua.

Ap

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Tein virheen. Virhe oli avioliitto. Se tuli solmittua rv28 eikä mistään romanttisista motiiveista. Taustat tilanteen avaamiseksi vaatii kirjan kirjoittamisen joten en tee sitä tänään.

Nimenomaan kysyn tässä neuvoa siihen mikä on avioliittoasiassa järkevin tapa menetellä eli virheitä on tullut tiedostettua. Antaa pölyn laskeutua ja pitää kiinni tapaamisista vai pistää täysrähinä päälle ja hakea avioeroa yksinhuoltajuuksineen?

Mies EI ole kusipää vaan avun tarpeessa ja lähinnä säälittävä. Teot ovat todella itsekkäitä koska hän on yksinkertaisesti niin pihalla. Se on se ongelma. Hänellä on sellaisia toiminnallisia ongelmia mitä kukaan kusipää-narsisti (av:n yleisdiagnoosi joka mieheen ;)) ei esittäisi huvikseen. Tilanne myös elää eli hän tarvitsisi lääkityksen muttei mene hoitoon vaikka saisi sitä ilmaiseksi. En tiedä enempää koska en ole psykiatri. Ap

Miehelläsi vaikuttaa olevan tällä hetkellä pahentuvat as- piirteet vallalla. Tarinasi kuullostaa aika paljon omaltani, menin myös naimisiin as- miehen kanssa rv 25 kohdalla ja mies halusi lapsen enemmän kuin minä. As piirteitä ei ole helppo heti huomata ellei asu toisen kanssa vuosia, ainakin oma mieheni osaa esittää jonkin aikaa "normaalia", niin on selvinnyt koulusta, vaativista opinnoista ja armeijasta. Nyt meilläkin on 2- vuotias ja miehellä vaikeuksia lapsen kanssa kun täytyisi olla enemmän vuorovaikutuksessa ja lapsi vaatii vanhemmalta enemmän henkisesti kuin vauvana.

Asperger- oireet voivat pahentua stressin ja muutoksen takia, muutosta asperger pelkää enemmän kuin mitään muuta. Meillä miehen oireet ovat pahentuneet kun vaadin ja lapsi vaatii enemmän, samoin aikatauluissa olisi pysyttävä nyt tiukemmin kun olen itsekin taas suuntautunut kodin ulkopuolelle. Samoin töissä on miehellä stressiä. 

Sama onglema on myös sen suhteen ettei mies suostu lääkäriin, jotta saisimme asiaan varmuuden lapsen takia (asperger on perinnöllinen). Miehen lähsukulainen on selkä asperger myös. Soitin asperger-liittoon, heillä on puhelinneuvontaa (löytyy netistä) ja sieltä saa yksityiskohtaista tietoa hoitopoluista ja jopa tuki- ja terapiaryhmistä jne. Ap, soita sinne! Sain käytännön vinkkejä, miten toimia miehen kanssa, vaikka kaikkea en vaan jaksa toteuttaa sillä ne tuntuvat kuin olisi töissä omassa kodissaan (olen sosiaalialan ammattilainen). Jotenkin sitä toivoo, että se kumppani olisi kumppani ennen aspergeria ja jos alkaa ammattilaisen tavoin ohjaamaan puolisoaan siinä helposti katoaa se puolisoaspekti täysin...

En tiedä, mitä mieheni diagnoosissa ja lääkärissä pelkää... on todella korkeasti koulutettu ja hyvässä työpaikassa alalla jonka aspergerit tyypillisesti valitsevat. On sanonut ettei halua mennä kuuntelemaan "haukkumista" ja ettei hänessä ole "vikaa" ottaa siis asiasta puhumisen kuin hyökkäisin häntä vastaan. Yritetty on.

Arki on aika uuvuttavaa, sillä joudun jatkuvasti kädestä pitäen neuvomaan käytännön asioissa ja kaikki menee liian pitkälle, mustavalkoisesti on tehtävä kaikki joko-tai tyyppisesti. Lapsen mielen pahoittaa tahattomasti usein. Mieheni tekee asioita pikkutarkasti jos ohjeistan mutta ongelma on se joustamattomuus, esim. jos pyydän tuomaan vaikka salmiakkikarkkeja saattaa kauppareissulla käydä monessa kaupassa etsimässä juuri niitä oikeanlaisia vaikka kello olisi jo paljon.Jos en ohjeista asioissa, syyttää ja suuttuu kun " en ole kertonut". Olen välillät todella väsynyt ja olen puhunut erosta. Mies ei vain suostu ja menee aivan tolaltaan, kun hänet "häädetään kodistaan" ja rukoilee että saisi jäädä kanssamme asumaan.

On niitä hyviäkin piirteitä, on todella luotettava, on 100% omistautunut minulle ja perheellemme, on tunnollinen ja ahkera, tekee mitä vain pyydän kotimme ja perheemme eteen. Välillä vain tuntuu siltä, että kaksin lapsen olisi helpompaa, kun saisi ohjata ja huolehtia vain lapsesta ja itsestään. Toisaalta silloin ei mies olisi niissä muissakaan asioissa auttamassa, ja kaikesta huolimatta on lapselle tietenkin rakas.

Ap:n synnytyskokemuskin tuntui tutulta, ja silloin huomasin että jokin on "vialla". Osittain miehen käytöksen takia jouduin hätäsektioon, seuraavina päivinä oli lähinnä pihalla kaikesta ja oli vain tiellä sairaalassa. Silloin ja nytkin tunnen olevani usein henkisesti täysin yksin :/

Vierailija

Ap, tilanteesi on mielenkiintoisella tavalla yhtenevän oloinen omani kanssa, paitsi että meillä ei ole lasta ja olemme kyllä alun perin ihan rakkaussuhteeseen ryhtyneet. Minulla siis AS ja mies halveksii minua, koska en pysty tiettyihin asioihin ja toimintoihin, jotka hänelle ovat helppoja ja normaaleja. Mies kuitenkin holhoaa minua asioissa, joissa ei tarvitsisi ja tekee puolestani kaikenlaisia asioita, joita en ole koskaan pyytänyt häntä tekemään, sekä saattaa olla aivan hirveän pahoillaan jos ei ole jotakin näistä poikkeuksellisesti tehnytkään. Hiljattain mm. tuli pyytämään anteeksi sitä, että ei ole pessyt pyykkejäni (WTF?). Koen tällaisen käytöksen arveluttavana ja hieman pelottavanakin. Miksi hän toisaalta paapoo ja siloittelee arkeani ja toisaalta halveksii minua siitä että olen niin avuton? En toki aio valvoa häntä ja estää pääsyä pyykkikorille, vaan jos hän oma-aloitteisesti pesee pyykkejäni niin pesköön. Tästä ei silti seuraa, että en itse osaisi niitä pestä tai että en pärjäisi ilman tällaista apua. Olen sanonut hänelle, että en tarvitse häneltä tällaista apua, mutta se ei ole auttanut.

Mies haluaisi kanssani lapsiakin, mutta minusta ei tunnu hyvältä altistaa pieniä, puolustuskyvyttömiä olentoja tällaisille olosuhteille, joissa on selvästi jotakin pielessä (minä en oikein osaa arvioida kuinka pahasti pielessä, kun tuntuu että en näe tilannetta kokonaisuutena). Hän on jotenkin statushakuinen ollut aina, ja hahmottaa ihmisiä tyypillisesti mm. sen kautta, kuinka älykkäitä nämä ovat. Minulla on korkea älykkyysosamäärä, ja olenkin alkanut pohtia olisiko siinä syy, miksi mies haluaa lapset juuri minun kanssani, vaikka puolisona vaikutan olevan hänen mielestään täysin kelvoton. Mietin, mitä mahtaisi tapahtua jos suostuisin lapsentekoon, mutta en sitten olisikaan sellainen normaali, organisoitunut ja pullantuoksuinen "normaali" äiti. Voisiko käydä niin, että mies vain ottaisi minusta eron ja hakisi lasten huoltajuuden itelleen (tässä hän varmaankin onnistuisi, minulla kun on oikeastikin jonkin verran toimintarajoitteita ja lisäksi olisin todella huono puolustamaan itseäni huoltajuuskiistassa, vaikka perusteitakin löytyisi)?

Olemme käyneet miehen kanssa pariterapiassa, jossa on hieman sivuttu sitä että miehellä on kova auttamisen tarve, jolla ei välttämättä ole hirveän paljon tekemistä sen autettavan omien tarpeiden kanssa. Sinun tekstiäsi lukiessani minulle tulee väkisinkin hieman samantapainen kuva myös sinusta (tähän varmasti vaikuttaa sekin, että projisoin omaa tilannettani siihen, mitä kerrot).

Suosittelen miettimään asiaa. Vaikka se ei tähän akuuttiin ongelmaasi toisikaan ratkaisua, se voisi olla hyvä ajatus sen kannalta että kykenisit olemaan hyvä äiti lapsellesi.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat