As-henkilö isänä, arjen haasteet ja avioero

Liittomme on alkanut lähinnä lapsen hankintaan liittyvistä lähtökohdista. Mieheni on pahemman luokan asperger joka on asunut yläkerran huoneessa ikäänkuin alivuokralaisena minun talossani ja hän on kirjoilla toisessa kaupungissa omassa asunnossaan.

Lapsi on 2 vuotias. Olen hoitanut lapsen omasta mielestäni yksin. Isä on joka käänteessä ilmaissut että "mitä turhaa" lähteä esimerkiksi neuvolaan koska minä hoidan asian kuitenkin. Koen olleeni kuin yksinhuoltaja koska pyöritän taloa pihapiireineen, lapsenhoitoa ja omaa työtäni itsenäisesti. Isän rooli on leikkisedän rooli joka tulee hetkeksi alakertaan ja käy leikkimässä lapsen kanssa.

Isä ei tee oma-aloitteisesti mitään vaan hänelle pitää as-henkilölle tyypilliseen tapaan syöttää kirjallisia "datakortteja" joiden mukaan hän pystyy toimimaan. Poikkeustilanteista seuraa kaaos ja pelkään lapsen terveyden ja turvallisuuden puolesta (luonnollista äidille kai). Hänelle kaikenlainen samaistuminen muiden asemaan tuntuu olevan mahdotonta ja nyt kun lapsi on isompi, tämä on muodostumassa suureksi ongelmaksi.

Isä ei pysty ymmärtämään esimerkiksi sitä, millaisen pettymyksen hän on tyttärelleen tuottanut kun ei lupauksensa mukaan osallistunut lapsen 2-vuotissyntymäpäiville. Isä tuli paikalle nukkumaanmenoajan lähestyessä vieraiden tehdessä vaivaantuneena lähtöä, ja luvatun lahjan tai  onnittelun sijaan isä selitti vain että "kävi jo kerran ovella mutta henkkarit unohtui ärrälle niin piti ajaa 20km autolla takaisin". Ikää isällä on 40+ vuotta.

Isän ominaisuudet eivät tule minulle suinkaan täytenä yllätyksenä, mutta minua yllättää se että vaikka maltillisesti parin tunnin ajan käyn läpi tilannetta että lapsi odottaa isää syntymäpäiville ja lopulta ajan kuluessa on käytävä kakkupöytään, että miten surullista se on kun vieraat vaan tivaavat lapselta että missä se isi nyt on. Isällä itsellään on hyvin rikkonainen perhetausta mutta samaistumiskyky ei siitä ole ainakaan parantunut - todennäköisesti päinvastoin. Hänellä pyörii silmät päässä kuin pallot bingossa, hän lopulta on ymmärtäväinen ja lupaa muuttua, mutta sitten hän toteaa hetken pohdiskeltuaan ettei vieläkään ymmärrä missä on ongelma, koska "minähän kuitenkin tulin paikalle". Hän siis mieltää että oikeaan maantieteelliseen sijaintiin saapuminen oikean vuorokauden puolella on ollut riittävää, vaikka juhlat olivat ohi ja lapsen pettymys (ainakin minut) murskaava. Hän syyttää välittömästi minua että en ole antanut hänelle riittävän hyviä ohjeita.

Nyt tilanne muuttuu siten että oman jaksamisen takia joudun "irtisanomaan" miehen "alivuokralaissopimuksen" yläkerran huoneeseen ja passittamaan hänet omaan asuntoonsa. Samassa yhteydessä sovittiin minä päivinä hän olisi meidän osoitteessamme lapsensa kanssa. Kävin läpi asioita, että vaikka hoidan mieluusti lapsen yksinkin niin en jaksa sellaista elämänmuotoa että minun pitää olla huoltosuhteessa myös aikuiseen mieheen, jonka rooli on vain leikittäminen silloin kun se omaan aikatauluun sopii. En jaksa tämän arjen keskellä enää ohjata ja ymmärtää tätä toistakin "aikuista" suoraan sanottuna kuin vammaista.

Lapsi on alkanut ihmettelemään isänsä käytöstä. Nyt on alkanut ilmenemään riitoja, jotka kypsyvät siten että käyn esimerkiksi herättämässä isän ja kysyn miksei hän voi herätä aamulla oma-aloitteisesti ja tulla leikkimään lapsensa kanssa kuten edellisenä iltana vasta sovittiin, vaan näinä tapaamispäivinä (joita hänen mukaansa on liian vähän) hän valitsee nukkua ohi sen ajan minkä voisi olla lapsensa kanssa. Tämän maltillisestikin esitetyn tiedustelun hän tulkitsee "haukkumiseksi" ja sanoo että ei kuuntele tällaista haukkumista, ja alkaa huutaa minulle lapsen kuullen esim. "ota lääkkeet" tai puhuu lapselle "äiti tykkää haukkua muita".

Olen itse terveydenhuollon ja terapian ammattilainen ja olen pyrkinyt alusta asti pysymään suhteessa mieheen "ammattilaisroolissa" ja välttämään kaikin tavoin kiihtymistä ja huonoja sanavalintoja - jotka tällainen as-henkilö ottaa kirjaimellisesti. Kiistatilanteessa miehen argumentaatio on tasoa: "En voinut tulla oma-aloitteisesti aamulla lapseni kanssa koska en tiedä koska hän herää." Hän kokee asuneensa lapsensa kanssa 2 vuotta samassa kodissa muttei ole koskaan nähnyt lastaan aamupalalla. Tämän asian kummastelu on hänestä sairasta, koska miten hän voisi olla todistamassa aamupalaa "kun nukkuu eri huoneessa".

On ilmeisen selvää että keskustelua ei tällaisen henkilön kanssa kannata jatkaa, sillä olen venyttänyt tässä kuviossa sietokykyni jo äärimmilleen.

Mitä ehdotatte seuraavaksi? Otanko avioeron? Onko eroamatta jättäminen virhe jos jatkossa tulee huoltajuuteen liittyviä ongelmia? Olemme avioliitossa ja meillä on siis yhteishuoltajuus. Miehellä ei ole mitään käsitystä niistä asioista mitä lapsen vanhemmuus vaatii, jos puhun hänelle esimerkiksi vuoden päästä alkavasta päivähoidosta hän saattaa puhua asiasta, mutta seuraavana päivänä hän on jo "unohtanut" että lapsi koskaan edes menee hoitoon, sillä hän pystyy käsittämään korkeintaan sen todellisuuden minkä näkee sillä hetkellä naamansa edessä ja senkin varsin omalla tavallaan. Jos pöydällä on kolme esinettä hän näkee niistä kaksi joista toista hän olettaa joksikin muuksi kuin mitä se on. Elämä tällaisen ihmisen kanssa on melkoista komediaa ja olen yrittänyt jaksaa nauraa ilolla ääneen joka päivä tähän asti.

Pitääkö minun huudattaa läpi jossakin jonkinlainen lähihuoltajuuspäätös vaikka olen kai asuinpaikan perusteella lapsen lähihuoltaja ollut koko ajan? Mies ei ole saanut aikanaan aikaiseksi kirjojen vaihtamista kuten ei paljon muutakaan.

Suhdetta kuvaa täydellisesti käyntimme synnytyksessä. Menimme sairaalaan iltakahdeksalta ja eteisaulassa, siis siinä ensimmäisessä hallissa jonka läpi työnnetään kiireellä potilaita paareilla hoitoon, tämä isimies välittömästi nosti jalat pöydälle ja avasi pöydälle viereensä sipsi- ja popkornipussin. Pitkän synnytyksen aikana tuli minulle mieleen kokeilla jossakin suositeltua seisoma-asentoa, että synnyttäjä tukeutuisi toiseen ihmiseen seisten ns. halausotteessa. En ehtinyt vielä nojautumaan avustamaan tulleeseen mieheeni kun hän sanoi että liian raskasta ja lähti pois. Hoitaja työnsi paikalle vääntyneen metallisen kolmijalan johon sanoi että voisin nojailla paremman puutteessa. Tilanne sopisi muuten siskonpeti-sketsiksi mutta saattaa olla kaikessa epäuskottavuudessaan jo liian paksua ollakseen hauskaa.

Osaatteko suositella esimerkiksi pk-seudulta hyvää yksityistä psykologia, perheneuvolaa, mitätahansa johon voisin mennä yksin tai me yhdessä saamaan ulkopuolista keskusteluapua. Olen pyytänyt miestä hakeutumaan työterveyden kautta esimerkisi neurologille diagnoosin saamiseksi josta olisi apua tuen saamisessa, mutta hänestä perhekuviossa ei ole mitään ongelmaa paitsi se että alan joskus yllättäen "haukkumaan" häntä (eli tuon konkreettiset epäkohdat, unohtamiset ja oharit esiin).

On kuulkaa jännät paikat tässä!