Te, joilla oli uskonnollinen koti: Miten koitte uskonnon?

Ei uskonto vaikuttanut elämääni oikein mitenkään ja näin aikuisena tajuan, että äiti uskoi ja uskoo vähän siten kuin hänelle itselleen se parhaiten sopii. Hän oli meillä se "uskovainen", helluntalainen ja muuten koti oli tapaluterilainen. Toki olen varmasti käynyt pyhäkouluja ja uskonnolisia leirejä ehkä enemmän kuin joku muu, mutta niistäkin minulla on vain hyviä muistoja.

Vanhempani olivat vanhoillis-lestadiolaisia, mutta aika maltillisia sellaisia eivätkä antaneet muidenkaan aivopestä meitä lapsia.

Kotini oli oikein hyvä koti. Vanhemmat eivät mitenkään tuputtaneet uskoaan enkä itse siihen uskonutkaan; tosin olin pari kertaa suviseuroissa... lähinnä syömässä karkkeja :) ja muuten juoksemassa saman ikäisten kavereiden kanssa. Suviseuroissa oli muuten hyväääät perinteiset ruuat!

Vanhemmat eivät olleet koskaan juovuksissa, televisio oli meiltä pois sellaisen 10 vuotta, kunnes isoveli osti sellaisen. Television puute harmitti joskus, mutta kävin naapurissa katsomassa ja muina aikoina luin valtavasti kirjoja. Matkustettiin kuitenkin vanhempien sisaruksien luona Suomessa ja Ruotsissa ja näki siellä maailmaa.

Lapsuus oli oikein mukava ja turvallinen eikä mitään ongelmaa uskonnosta; näki paljon erilaisia ihmisiä kyläilemässä meilläkin ja ei tarvinnut istua missään kännibileissä.

Ahdistava ja rajoittava.

Vanhempani olivat tosi tiukkoja joka ikisen asian suhteen. En saanut katsoa monia lastenohjelmia , mm pokemon oli kiellettyjen ohjelmien listalla.

En saanut leikkiä ei-uskonnollisten perheiden lapsien kanssa etteivät vaan saa päähäni vääriä ajatuksia.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Koin pelottavana ja ahdistavana. Äiti haukkui, että olen huono uskovainen, kun olisin halunnut kylässä katsoa telkkaria jne. Koko ajan piti olla varpaillaan, ettei osoittaisi halua tehdä jotain syntistä, kuten meikata tai kuunnella musiikkia. Meillä uskonto ei ollut todellakaan mikään turvan lähde, vaan elämä oli täynnä listauksia synneistä. Seurakunnassa oli käytävä, vaikka en introverttinä ja harrastavana lapsena olisi todellakaan jaksanut. Uskontoa ei saanut kyseenalaistaa. Jos niin uskalsi tehdä, aloittivat vanhemmat mykkäkoulun. Vanhemmat odottivat innolla maailmanloppua ja minua suretti, etten ehtisi elää kovin vanhaksi. Noh, olen pian 40.

Syyllisyyttä, syyllistämistä, kuolemanpelkoa. On lyöty, olen ollut lapsena nälässä. Rajoitettiin ulkonäköä niin, että häpesin itseäni ja kaverisuhteet kitkettiin pois, koska kaikkien muiden perheet oli kuitenkin huonoja ja meillä oltiin parempaa väkeä (siis ei todellakaan).

Ihan hirveätä on täällä monen lapsuus ollut. Syytteeseen pitäisi vetää tuollaiset vanhemmat! Säälin teitä sydämestäni ja toivon että omien lastenne suhteen olette viisaampia!