Olen puoliksi katuva vapaaehtoisesti lapseton

Vierailija

Minä jätin lapset hankkimatta tietoisesti. Yhtäältä halusin lapsia kovasti, mutta toisaalta tiesin, että mielenterveysongelmani ja köyhyyteni olisivat huono lähtökohta lasten kasvattamiseen.

Ajattelen sillä tavalla, että koska lapset eivät voi valita syntymistään tähän maailmaan, vanhemmilla on velvollisuus tehdä heistä onnellisia, enkä katsonut, että pystyisin tämän vastuun kantamaan.

Netissä näyttää olevan intohimoinen vela-joukko, joka korostaa velana olemisen vapautta ja autuutta. En oikein osaa samaistua näihin ihmisiin, koska päätöksestäni pysyä lapsettomana on seurannut myös surua. Kokemus siitä, että minä olen vain minä enkä ole välttämätön kenellekään muulle, saa elämäni joskus tuntumaan turhalta.

Onko täällä muita vapaaehtoisesti lapsettomia, joille lapsettomaksi jäämisen valinta ei ole ollut itsestäänselvyys? 

Sivut

Kommentit (27)

Vierailija

No minä olen ehkä sellainen. Tosin en ole mitenkään äidillinen ja hoivaamishaluinen muutenkaan, mutta jos asiat olisivat eri tavalla niin voisin ehkä kuitenkin kokeilla äitiyttä. Oma ongelmani on ADD minkä vuoksi en kykene oikein ylläpitämään oikein minkäänlaisia rutiineja. Ihan näin kahden ihmisenkin huushollissa elämä on jatkuvaa kaaosta kun ei meinaa saada tavallisia asioita hoidettua. Minulla on myös vaikea matemaattinen oppimishäiriö joka on vaikuttanut niin, että en käydännössä sovellu kovin monelle alalle, köyhiä siis ollaan. Olen miettinyt vakavasti, että mitä tarjottavaa tässä lapselle muka olisi kun ei kerta pysty ylläpitämään sujuvaa arkea. Ja ennen kaikkea mitä jos lapsi perisi ADD:n ja vielä sen lisäksi olisi oppimishäiriöinenkin? En voi kuvitella miten pahalta se tuntuisi, kuin pistäisi pahan kiertämään. Tosiasia kuitenkin on, että kilpailu ei tule ainakaan tulevaisuudessa helpottamaan, ja en halua synnyttää tänne sellaista joka ei pysty siinä kilpailussa pärjäämään.

Vierailija

Ei ollut todellakaan itsestäänselvyys. Mietin pitkään, voiko ihminen ylipäätään olla onnellinen lapsettomana, olenko vain masentunut, enkä ole tarpeeksi kypsä, onko kyseessä jokin omituinen kapinavaihe, tulenko katumaan... Jouduin tekemään paljon itsetutkiskelua ja hankkimaan tietoa aiheesta.

Onneksi on olemassa netti. Sen ansiosta sain selville, että itse asiassa huomattavan monet minun persoonallisuustyyppini edustajat (INTJ) ovat lapsettomia. Tuntui hyvin helpottavalta lukea, miten aivan itseni kaltaiset ihmiset ovat päättäneet jättää lapset tekemättä.

En ole aivan varma, jaanko arvioitasi lapsettomien merktyksestä toisille ihmisille. Ainakin minun ystäväni ovat minulle täysin korvaamattomia. Jos menettäisin jonkin heistä, menettäisin jotakin ainutlaatuista. Voisin toki saada uusia ystäviä, mutta myös vanhempansa menettänyt lapsi voi saada uusia aikuisia elämäänsä. Kaikki meistä ovat korvaamattomia ja kukaan meistä ei ole korvaamaton.

Lapsettomuus ei estä sitä, että on läsnä muiden ihmisten elämässä ja tärkeä muille ihmisille. Jos se tuntuu palkitsevalta, siihen kannattaa aktiivisesti pyrkiä.

Vierailija

Mulla sellainen tarina, että en koskaan valinnut lapsettomuutta, mutta en lasten hankkimistakaan. Ajattelin, että elämä vie minne vie, ja mulle käy kumpi vaan. Ei löytynyt koskaan vakimiestä, eikä lapsiakaan tullut sitten hankittua.

Ei tämä tuntunut miltään surulta ennen, kuin sitten 40 v iän lähestyessä yhtäkkiä biologiset kellot pärähti täysillä soimaan. Oli suorastaan ahdistus ja paniikki siitä, että lapsentekoikä menee ohi ja on ehkä jo mennyt, ja että minua odottaa yksinäinen vanhuus ja kummallinen pitkitetty eläkeikään jatkuva nuoruus. No, olin kuitenkin vaikeasti ylipainoinen ja ruma, joten en miestä löytänyt vaikka kuinka etsin. Nyt olen 42 ja onneksi vauvakuume ja ahdistelu aiheesta on mennyt jo ohi, nyt olen taas sinut sen kanssa että lapsia ei ole eikä tule. Ja oikeastaan sitä mieltä, että omalle luonteelleni (hyvin introvertti, jopa erakko) olisi ollut kauhistus joku perhe-elämä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Miten se biologinen kello tai vauvakuume oikein ilmeni?

Mulla tuli ainakin ihan vaan yhtäkkiä tietoisuuteen olo, että elämäni ei ole täyttä jos en saa lasta. Ja yhtäkkiä huomasin ympäristössäni kaikki raskaana olevat naiset ja pienet lapset, ja huomasin hymyileväni haaveilevan idioottimaisesti aina kun niitä näin. Aina kun näin vauvoja, tuntui että tyhjää syliä oikein pakotti, ihan kuin ruumiistani puuttuisi joku osa. 

Pelottavan vahva tunne se oli. Minä olen yleensä yksin viihtyvä nörtti, mutta yhtäkkiä höyrähdin ihmiseksi joka olisi halunnut täyttää kaikki yhteiskunnan normit: löytää miehen, mennä naimisiin, saada lapsen tai pari, alkaa kaikin puolin kunnolliseksi aikuiseksi ihmiseksi. Kaiken entisen elämäni, jossa olin ennen viihtynyt, koin pelkäksi lapselliseksi haihatteluksi, johon en enää ikinä voisi olla tyytyväinen. Tuntui että näin sen tyhjyyden.

Mutta tosiaan, vauvakuume meni ohi vuodessa-parissa, ja nyt olen taas sittenkin tyytyväinen siihen vanhaan elämääni ilman miestä ja lasta.

- 5

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kummallinen pitkitetty eläkeikään jatkuva nuoruus

Ja tämä on huono asia, koska? :D

Ei se enää minusta ole, mutta sen vauva- ja pariutumiskuumeen kourissa koin, että siihenastinen elämäni oli epäkypsää ja lapsellista, ja että en voisi ikinä olla tyytyväinen jos en täyttäyisi normaalin ihmisen elämänkaavaa johon kuuluu pariutuminen, perheen perustaminen, omistusasunnon hankinta ja ties mitä. Niin pahasti sitä voi höyrähtää kun hormonit oikein iskee :D

- 5

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten se biologinen kello tai vauvakuume oikein ilmeni?

Mulla tuli ainakin ihan vaan yhtäkkiä tietoisuuteen olo, että elämäni ei ole täyttä jos en saa lasta. Ja yhtäkkiä huomasin ympäristössäni kaikki raskaana olevat naiset ja pienet lapset, ja huomasin hymyileväni haaveilevan idioottimaisesti aina kun niitä näin. Aina kun näin vauvoja, tuntui että tyhjää syliä oikein pakotti, ihan kuin ruumiistani puuttuisi joku osa. 

Pelottavan vahva tunne se oli. Minä olen yleensä yksin viihtyvä nörtti, mutta yhtäkkiä höyrähdin ihmiseksi joka olisi halunnut täyttää kaikki yhteiskunnan normit: löytää miehen, mennä naimisiin, saada lapsen tai pari, alkaa kaikin puolin kunnolliseksi aikuiseksi ihmiseksi. Kaiken entisen elämäni, jossa olin ennen viihtynyt, koin pelkäksi lapselliseksi haihatteluksi, johon en enää ikinä voisi olla tyytyväinen. Tuntui että näin sen tyhjyyden.

Mutta tosiaan, vauvakuume meni ohi vuodessa-parissa, ja nyt olen taas sittenkin tyytyväinen siihen vanhaan elämääni ilman miestä ja lasta.

- 5

Tämä kuulostaa todella oudolta ja pelottavalta. Että koko elämänasenne, kiinnostuksenkohteet ja mieliteot voivat yhtäkkiä muuttua tuolla tavalla vain palatakseen ennalleen paria vuotta myöhemmin. En osaa ollenkaan kuvitella, miltä tuollainen tuntuu. Lähinnä tulee mieleen jokin aivokasvaimen aiheuttama persoonallisuuden häiriö.

Todennäköisesti tämä ei kuitenkaan johdu hormoneista. Ei ole mitään näyttöä siitä, että "biologinen kello" olisi todella olemassa. Jonkinlaisesta elämänkriisistä näissä on kysymys, ja naiset tapaavat selittää niitä hormoneilla.

'
Seuraa 
Liittynyt9.10.2015

Vierailija kirjoitti:
Ei ole mitään näyttöä siitä, että "biologinen kello" olisi todella olemassa.

Siitä sen sijaan on näyttöä, että ihmisellä on vimmattu halu harrastaa seksiä eli lisääntyä. Käytännössä lapsettomuuden ehto yleensä onkin kehittynyt lääketiede, joka mahdollistaa ehkäisyn.

Minäkin olen lapseton, mutta silti minusta lapsettomuus on luonnoton tila. Ei siis ole ihme, jos lapsettomuus aiheuttaa pohdintoja tai kriisin, koska lisääntyminen on kirjoitettu hyvin vahvasti ihmisen biologiaan.

Kun puhutaan biologisesta kellosta, tarkoitettaneen usein lajityypillistä halua lisääntyä, joka yhdistyy tietoisuuteen siitä, että lisääntymisaikaa on rajoitetusti. Tätä biologisen vietin ja älyllisen tietoisuuden luomaa kokonaisuutta nimitetään biologiseksi kelloksi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Tämä kuulostaa todella oudolta ja pelottavalta. Että koko elämänasenne, kiinnostuksenkohteet ja mieliteot voivat yhtäkkiä muuttua tuolla tavalla vain palatakseen ennalleen paria vuotta myöhemmin. En osaa ollenkaan kuvitella, miltä tuollainen tuntuu. Lähinnä tulee mieleen jokin aivokasvaimen aiheuttama persoonallisuuden häiriö.

Todennäköisesti tämä ei kuitenkaan johdu hormoneista. Ei ole mitään näyttöä siitä, että "biologinen kello" olisi todella olemassa. Jonkinlaisesta elämänkriisistä näissä on kysymys, ja naiset tapaavat selittää niitä hormoneilla.

No aivokasvaimesta tuskin on kyse, tai sitten se on parantunut itsestään ;) 

Elämänkriisistä, kyllä. Ei minulla ole mitään tarvetta määritellä että onko biologinen kello hormonaalinen vai psykologinen, mutta tiedän vaan sen että itselleni tuollainen kausi iski siinä vaiheessa kun konkreettisesti ymmärsin että jos lisääntyä aion, niin se pitäisi tehdä nyt, eikä enää voi velloa odottelemassa. Liittyi siihen muutakin keski-iän kriiseilyä kuten ammattini tunteminen täysin vääräksi, samoin asuinmaankin, mutta nekin on menneet jo ohi. Ajattelin kriisissäni että jotta voin ikinä olla onnellinen, kaiken on muututtava, mutta sitten kun neljänkympin kriisi meni ohi, olen taas tyytyväinen vaikken muuttanut mitään.

-5

Vierailija

' kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:
Ei ole mitään näyttöä siitä, että "biologinen kello" olisi todella olemassa.

Siitä sen sijaan on näyttöä, että ihmisellä on vimmattu halu harrastaa seksiä eli lisääntyä. Käytännössä lapsettomuuden ehto yleensä onkin kehittynyt lääketiede, joka mahdollistaa ehkäisyn.

Minäkin olen lapseton, mutta silti minusta lapsettomuus on luonnoton tila. Ei siis ole ihme, jos lapsettomuus aiheuttaa pohdintoja tai kriisin, koska lisääntyminen on kirjoitettu hyvin vahvasti ihmisen biologiaan.

Kun puhutaan biologisesta kellosta, tarkoitettaneen usein lajityypillistä halua lisääntyä, joka yhdistyy tietoisuuteen siitä, että lisääntymisaikaa on rajoitetusti. Tätä biologisen vietin ja älyllisen tietoisuuden luomaa kokonaisuutta nimitetään biologiseksi kelloksi.

Minä suhtaudun lapsettomuuteen ilmiönä, joka auttaa laumaa kokonaisuutena. Aloittajan ja vastaavien tapauksessa olen sitä mieltä että omaa lapsettomuuttaan kannattaa pohtia vielä kerran. Koska sekä henkinen epätasapaino että köyhyys ovat asioita jotka voi korjata. Oma lapsettomuuteni perustuu pää-asiallisesti siihen että identiteetti-rakenteeseeni ei sovi lapset ja näiden olemassa olo muuttaisi minua liikaa. Noin monimutkaisesti sanottuna. Itsekin olen toki turvattomina kausina elämässä pohtinut miltä tuntuisi elää muiden hyväksymällä ja normaalilla tavalla, mutta se olisi ratkaisujen tekemistä omien pelkojen pohjalta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Minä jätin lapset hankkimatta tietoisesti. Yhtäältä halusin lapsia kovasti, mutta toisaalta tiesin, että mielenterveysongelmani ja köyhyyteni olisivat huono lähtökohta lasten kasvattamiseen.

Ajattelen sillä tavalla, että koska lapset eivät voi valita syntymistään tähän maailmaan, vanhemmilla on velvollisuus tehdä heistä onnellisia, enkä katsonut, että pystyisin tämän vastuun kantamaan.

Netissä näyttää olevan intohimoinen vela-joukko, joka korostaa velana olemisen vapautta ja autuutta. En oikein osaa samaistua näihin ihmisiin, koska päätöksestäni pysyä lapsettomana on seurannut myös surua. Kokemus siitä, että minä olen vain minä enkä ole välttämätön kenellekään muulle, saa elämäni joskus tuntumaan turhalta.

Onko täällä muita vapaaehtoisesti lapsettomia, joille lapsettomaksi jäämisen valinta ei ole ollut itsestäänselvyys? 

Aika harvoin nämäkään asiat on mustavalkoisia.

Olen jo nuorena tiennyt että en halua lapsia, MUTTA tilanne toki voisi olla toinen jos olisin saanut paremmat lähtökohdat elämään. Ja kun on kasvanut lapsettomuuden ajatuksen kanssa, niin mitä sitä mieltään väkisin muuttamaan.

Pointtina se, että ei vapaaehtoisesti lapsettomienkaan elämä ole aina ruusuilla tanssimista, mutta he/me koittavat ottaa siitä parhaat puolet irti.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat