mies rikkoi suutuspäissään juomalasin lähelläni, mitä sinä tekisit?

Itse olen samaa mieltä kuin terapeuttinne. On vain ajan kysymys milloin se lasi (tai muu esine) lentää sinua päin. Siitä ei olekaan pitkä matka tönimiseen ja retuuttamiseen...

Tällä elämänkokemuksella alkaisin pohjustaa itselleni sekä rahallista, että henkistä puskuria eroa varten. Kertoisin miehelle, että tämä oli tasan viimeinen kerta, ja seuraavasta ovi toimii vain yhteen suuntaan.

Olen siis ollut samassa tilanteessa kanssasi, ja itse lähdin kun mies ekan kerran kävi varsinaisesti käsiksi.

Muovimukeihin on siirryttävä.

Mies sanoo, että syy tekoonsa on se, että minä harjoitan henkistä väkivaltaa.

Olen liian lähellä, että pystyisin arvioimaan asiaa objektiivisesti, mutta miehen vastaus henkisestä väkivallasta tuntuu minusta olevan kuin toiselta planeetalta. Tuolla hetkellä olin jättänyt vastaamatta miehelle ja katsonut telkkaria. Olisin voinut katsoa myös vaikka seinää, ei telkkarissa ollut mitään mielenkiintoista meneillään. (Miehen tunnepurkaukset tulevat toisinaan kun olen lukemassa sanomalehteä tai tietokoneella, ja terapeutti on kommentoinut, että sanomalehteen uppoutuminen voi olla tapa ilmaista toiselle, että juttusi eivät kiinnosta minua.)

Paria hetkeä aiemmin olin vaimeasti kehottanut, että mies lähtisi tekemään työhönsä liittyvää asiaa, johon oli kertonut seuraavaksi ryhtyvänsä. Sanoin asian vaimeasti, koska en halunnut provosoida. Hiljaisuudesta mies kuitenkin arvasi, että en pitänyt oikeudenmukaisena seurausta (kaksi tuntia kotitöitä), jonka mies langetti 11 v pojalle. Kotityöt ei muutenkaan ole hyvä 'rangaistus', mutta sen lisäksi pojan rike oli mielestäni liian vähäinen seuraukseen nähden. En kuitenkaan tuo asiaani reaaliajassa esille, koska:

a) En ole hyvä tuomaan asiaani suullisesti esiin. Minulla on kokemus, että en tule kuulluksi. Mieheni on taitava puhumaan ja sen lisäksi, tilanteen niin sattuessa, osaa puhua aggressiivisesti ja loukkaavasti (tai minä olen herkkä loukkaantumaan.)

b) Minulla ei ole  kokemusta, että argumentointini vähentäisi todennäköisyyttä miehen tunnepurkaukselle. Mieluummin toisin päin.

b) Haluaisin että itseäni kohdeltaisiin samalla tavalla (minulla on toive, että vanhemmat vetäisivät yhtä köyttä lapsiin nähden).  Jos mies on joskus eri mieltä kasvatuksellisesta asiasta, toivoisin, että asiasta voitaisiin keskustella jälkikäteen, kun lapsi ei ole paikalla. Mies ei noudata toivettani, vaan kommentoi impulsiiviseen tyyliinsä välittömästi, jos on esimerkiksi sitä mieltä, että  minä äitinä toimin jossakin asiassa epäviisaasti.

Minulla on kyllä tosiaan vaikeuksia suullisessa kommunikoinnissa ja taipumusta mykkäkouluun. Olen jossakin määrin pyrkinyt pääsemään eroon mykkäkoulu-taipumuksestani.

Nyt olin kuitenkin ollut hetken aikaa hiljaa, en pidempään. Miehen mielestä se on henkistä väkivaltaa. Ja syy fyysiseen tunnepurkaukseen.

Mielestäni ei ole mitään merkitystä sillä, miten mies käytöstään perustelee.

Onko tilanne mielestäsi oikeasti uhkaava vai harmittaako vain kalliiden astioiden särkyminen ja sotku? Miten lapset reagoivat? Jos tilanne on mielestäsi pelottava, mies todennäköisesti tietää sen ja käyttää sitä hyväkseen kyetäkseen hallitsemaan sinua. Voit joko elää pelossa tai totutella tuohon, jolloin mies ehkä ottaa kovemmat keinot käyttöön. Tai sitten voit lähteä.

Mä väitän että usein olet myös hiljaa siksi että tiedät sen ärsyttävän miestä todella pahasti? Oonko oikeassa?

( Ei, tämä ei ole puolustelua miehen toiminnalle, sehän on ketjussa jo tuomittu selkeästi vääräksi, mutta jokaisella meillä on oma vastuumme kommunikoinnissa ja voimme vaikuttaa vain itseemme. Siksi ap:n tulee pohtia myös omaa toimintaansa.)

Vierailija kirjoitti:

Mä väitän että usein olet myös hiljaa siksi että tiedät sen ärsyttävän miestä todella pahasti? Oonko oikeassa?

( Ei, tämä ei ole puolustelua miehen toiminnalle, sehän on ketjussa jo tuomittu selkeästi vääräksi, mutta jokaisella meillä on oma vastuumme kommunikoinnissa ja voimme vaikuttaa vain itseemme. Siksi ap:n tulee pohtia myös omaa toimintaansa.)

No ehkä mies sitten jättää likaisia sukkia lattialle vaikka tietää sen ärsyttävän aloittajaa todella pahasti? Tai ei vie roskia? Jättää pytyn kannen ylös? Parisuhteessa ärsytetään toista aina, se on väistämätöntä kun yhdessä eletään. Mutta jos toinen saa käytöksellään puolison pelkäämään, hänen on syytä pohtia omaa toimintaansa. Ei sen, joka joutuu elämään pelossa.

Ja kun alat puolustella miestä (kyllä, juuri niin teet vaikka sanoit että et tee niin), teet aloittajalle entistä vaikeammaksi uskoa, että tilanne vaatii vähän kovempia keinoja kuin hiljaista itsensä syyttelyä.

Hmm... Tiedän, että moni tästä provosoituu, mutta pakko silti kertoa: meidän perheessä on ollut väkivaltaa. Puolin ja toisin, kuin Matti ja Mervi. Aloimme toipua ja tulla tolkkuihimme vasta, kun esikoisemme syntyi. Nykyään osaamme onneksi jo riidellä hillitymmin, mutta se vaati aikapaljon terapiaa.

Kukaan ei varmaan ulkoapäin uskoisi, jos kertoisin mitä kaikkea olemme toisillemme tehty. Vaikutamme molemmat ulospäin kilteiltä ja rauhallisilta, akateemisesti kouluttautuneita "fiksuja ihmisiä". Silti meillä on lautaset lentäneet, olen mätkäissyt miestä avarilla, uhannut jopa veitsellä. Mies on tarttunut muhun, siirtänyt huoneesta toiseen, kaatanut maahan, heittänyt mua päin tavaroita. Mustaa silmää/haavoja ei sentään ole kummallekaan tullut. Näin kirjoitetuna nuo asiat tuntuu kuitenkin kamalilta ja varmaan moni ihmettelee, mitä hittoa olemme enää yhdessä. Kaikki nuo edellä mainitut asiat ovat kaikenlisäksi tapahtuneet selvinpäin. Kumpikin meistä käyttää alkoholia äärimmäisen vähän. 

Syyt näihin fyysisiin tappeluihin ovat olleet moninaisia, taustalla kuitenkin pikkujuttuja. Meidän temperamentit eivät vaan sovi yhteen. Olemme molemmat raivoajia, kumpikin haluaa voittaa, kumpikaan ei anna periksi, kumpikaan ei alistu, kumpikin on mielestään aina oikeassa. Kuitenkin kaikesta huolimatta rakastamme toisiamme ihan hirveästi, emmekä ole edes harkinneet eroa. 

Musta tuntuu, että suurin osa suomalaisesta perheväkivallasta on sellaista mitä meillä on ollut. Se ei ole simppeliä. Itse en kehottaisi ketään jättämään puolisoaan ekasta tönäisystä, vaan katsomaan vähän syvemmälle. Väkivaltaisesta temperamentistä voi päästä eroon, mutta se vaatii työtä. Jos väkivaltainen (henkinen/fyysinen) ihminen ei halua terapiaa, niin sitten on tietenkin oikea teko nostaa kytkintä ja pian!

No jos ei halua erota, niin voisit muuttaa lasten kanssa omaan kotiin. Varsinkin jos tuo on kerran jatkunut jo jonkin aikaa. Ei ole mistään kotoisin, että joudut pelkäämään, eikä tuo ole lapsillekkaan ollenkaan hyväksi. 

Omassa kodissa voisit saada etäisyyttä asiaan, itsevarmuutta laittaa tarvittaessa miehelle kunnolla rajoja, lapsetkin saisi hengähtää. Voisit myös jatkaa terapiaa yksin ja voimaantua sitä kautta. 

Tsemppiä todella paljon, nyt tarvit rohkeutta ottaa oman paikkasi ja ohjata perhettäsi parempaan suuntaan. Sinä pystyt siihen! 

Syyllistyt itse väkivaltaan miestäsi kohtaan jo nyt ärsyttämällä häntä tahallaan. Perustelet lapsellista käytöstäsi itsellesi monella tavalla, vaikka todellinen syy on se, että et hyväksy sitä, että miehesi tekemät kasvatus-ja muut ratkaisut ovat vähintään yhtä hyviä ja monesti parempia kuin omasi.

Vierailija kirjoitti:

Hmm... Tiedän, että moni tästä provosoituu, mutta pakko silti kertoa: meidän perheessä on ollut väkivaltaa. Puolin ja toisin, kuin Matti ja Mervi. Aloimme toipua ja tulla tolkkuihimme vasta, kun esikoisemme syntyi. Nykyään osaamme onneksi jo riidellä hillitymmin, mutta se vaati aikapaljon terapiaa.

Kukaan ei varmaan ulkoapäin uskoisi, jos kertoisin mitä kaikkea olemme toisillemme tehty. Vaikutamme molemmat ulospäin kilteiltä ja rauhallisilta, akateemisesti kouluttautuneita "fiksuja ihmisiä". Silti meillä on lautaset lentäneet, olen mätkäissyt miestä avarilla, uhannut jopa veitsellä. Mies on tarttunut muhun, siirtänyt huoneesta toiseen, kaatanut maahan, heittänyt mua päin tavaroita. Mustaa silmää/haavoja ei sentään ole kummallekaan tullut. Näin kirjoitetuna nuo asiat tuntuu kuitenkin kamalilta ja varmaan moni ihmettelee, mitä hittoa olemme enää yhdessä. Kaikki nuo edellä mainitut asiat ovat kaikenlisäksi tapahtuneet selvinpäin. Kumpikin meistä käyttää alkoholia äärimmäisen vähän. 

Syyt näihin fyysisiin tappeluihin ovat olleet moninaisia, taustalla kuitenkin pikkujuttuja. Meidän temperamentit eivät vaan sovi yhteen. Olemme molemmat raivoajia, kumpikin haluaa voittaa, kumpikaan ei anna periksi, kumpikaan ei alistu, kumpikin on mielestään aina oikeassa. Kuitenkin kaikesta huolimatta rakastamme toisiamme ihan hirveästi, emmekä ole edes harkinneet eroa. 

Musta tuntuu, että suurin osa suomalaisesta perheväkivallasta on sellaista mitä meillä on ollut. Se ei ole simppeliä. Itse en kehottaisi ketään jättämään puolisoaan ekasta tönäisystä, vaan katsomaan vähän syvemmälle. Väkivaltaisesta temperamentistä voi päästä eroon, mutta se vaatii työtä. Jos väkivaltainen (henkinen/fyysinen) ihminen ei halua terapiaa, niin sitten on tietenkin oikea teko nostaa kytkintä ja pian!

Minusta taas tuntuu että suurin osa suomalaisesta perheväkivallasta ei ole vähääkään sellaista kuin teillä on ollut.

Väkivaltaiset ihmiset ovat harvinaisia ja vielä harvinaisempaa on että kaksi väkivaltaista päätyy yhteen. Se tietenkin on normaalisti käyttäytyvien ihmisten onni, että ainakin kaksi tällaista saa sitten kiusata toisiaan.

Tietysti ei saisi tässä "provosoitua" kuten varmaan kutsut sitä että joku uskaltaa sanoa että tuo ei ole normaalia käytöstä. Sitä ei saisi väkivaltaiselle ihmiselle koskaan sanoa, varsinkin jos takana on kaiken pyhittävää terapiaa. Mutta sanon nyt kuitenkin. Jos - ja kun - otat nokkiisi tästä sinuun kohdistuvasta arvostelusta, muista että itse asetit itsesi tässä esimerkiksi eikä eriävää mielipidettä väkivaltaisesta käytöksestä voi esittää menemättä henkilökohtaisuuksiin kun keskustelija tekee noin.

mitä ehdotatte tehtäväksi nyt, kun mieli on lauhtunut minulla sekä miehelläni? 

  ap

p.s.

Jos emme tee mitään, seuraa rauhallinen jakso, joka on jatkuu usein useamman kuukauden ajan. Jossain vaiheessa kehä alkaa alusta ja mies saa jälleen tunnepurkauksen.

Miehesi on jo sanonut, että harjoitat henkistä väkivaltaa.

Toki miesvihapalstalla kaikki on miehen vikaa. Sitähän tällä miesvihaketjulla ajat takaa?

Vierailija kirjoitti:

mitä ehdotatte tehtäväksi nyt, kun mieli on lauhtunut minulla sekä miehelläni? 

  ap

p.s.

Jos emme tee mitään, seuraa rauhallinen jakso, joka on jatkuu usein useamman kuukauden ajan. Jossain vaiheessa kehä alkaa alusta ja mies saa jälleen tunnepurkauksen.

Sun harjoittamasta henkisestä väkivallasta johtuen.

Älä uhriudu sukupuolielimelläsi.

> harjoitat henkistä väkivaltaa.

Kiitän kommentista.

Mitä ehdotat, että tekisin? Miten parantaisin tilannetta?

  ap

Vetäisin turpaan. Mies

Vierailija kirjoitti:

> harjoitat henkistä väkivaltaa.

Kiitän kommentista.

Mitä ehdotat, että tekisin? Miten parantaisin tilannetta?

  ap

Lopetat sen henkisen väkivallaan miestäsi kohtaan, joka on tuhat kertaa pahempaa kuin lasin hajoaminen.

> Lopetat sen henkisen väkivallaan miestäsi kohtaan,

> joka on tuhat kertaa pahempaa kuin lasin hajoaminen.

Olen koettanut vähentää mykkäkoulutaipumustani. Tällä kertaa olin hiljaa ehkä joitakin sekunteja ja sekään hiljaisuus ei ollut tahallista tai tietoista. Hiljaisuutta oli kuitenkin sen verran, että  mies tuli  huomanneeksi, etten ole samaa mieltä hänen kanssaan.

Onko lisää vinkkejä?

  ap

Takit niskaan ja kiireesti turvakotiin!

vastaaja x:

> Musta tuntuu, että suurin osa suomalaisesta

> perheväkivallasta on sellaista mitä meillä on ollut.

vastaaja y:

>> Minusta taas tuntuu että suurin osa suomalaisesta

>> perheväkivallasta ei ole vähääkään sellaista

Tiedä häntä. 20% prosenttia naisista on kokenut lähisuhdeväkivaltaa, vai miten ne tilastot kertovat.

Niin tai näin, itse elän tällaisessa suhteessa, jossa väkivallan uhkaa on. Omasta mielestäni. Puolison mielestä olen mielenvikainen, koska näen asian niin. Puolison mielestä väkivaltaa tai sen uhkaa ei ole ollut, koska lasinsirpaleet eivät osuneet minuun.

  ap

Johtuuko tuo hiljaisuutesi ja mykkäkoulu siitä että jos sanot mielipiteesi ääneen taivas repeää? Jos välttelet konfliktia olemalla hiljaa, se ei ole mitään henkistä väkivaltaa. Silloin se on juurikin toisinpäin, että et uskalla ilmaista itseäsi koska miehesi harjoittaa henkistä väkivaltaa, joka nyt on muuttumassa myös fyysiseksi. Totta kai itseäänkin kohtaan pitää olla kriittinen, mutta sinä et voi muuttaa miehen käytöstä pelkästään muuttamalla omaa käytöstäsi.