Lue keskustelun säännöt.
Minkä ikäinen lapsi yksin sairaalaan osastolle?
apua
14.10.2015 |
Meillä 13-v. joutuu noin viikoksi sairaalaan liittyen pitkäaikaiseen sairauteensa ja aikoo mennä sinne yksin.. Minusta tuntuu että en raski yksin vielä päästää mutta toisaalta siellä sairaalassa on itsellä kyllä kamalan pitkä aika...
Eli minkä ikäisen te 'hylkäisitte' yksin osastolle viikoksi?
Kommentit (42)
Itse olin pienenä (4 - 5 -vuotiaana) pariin otteeseen sairaalahoidossa. Jompi kumpi vanhemmista oli kyllä osan aikaa seuranani, mutta ei mitenkään koko aikaa. Katsoin videoita, kuuntelin äänikirjoja, leikin leluilla ja välillä joku hoitajakin ehti hetkeksi viihdyttämään. Sen kummempia traumoja minulle ei tuosta ajasta jäänyt, vaikkei minua oltukaan koko ajan kädestä pitämässä (yksi sairaalajakso sattui pikkuveljen syntymän kanssa samaan ajankohtaan, joten vanhemmillani oli ymmärrettävästi muutakin tekemistä kuin olla 24/7 minun kanssani).
Jos 13-vuotias itse haluaa olla osastolla yksin, se hänelle suotakoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko kyseessä kipeytyneen napanuoran hoito?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On määritelty sellainen raja, että alle 10v lapsen sairauden hoidon takia saa olla poissa töistä ja siltä ajalta kela maksaa tukea. Jos mun 13v joutuis tolleen sairaalaan, niin en vois olla pois töistä, paitsi palkattomana. Ilman palkkaa ja ilman kelan tukea ei vaan voi tässä yhteiskunnassa elää. Meiltä on matkaa sairaalaan reippaasti yli 100km, eli päivättäin ei olis mitään mahdollisuuksia edes käydä siellä. Eli valtio on määritellyt tämän meidän puolestamme, se ikä on 10v.
Erityishoitorahaa alle 16 vuotiaan vanhemmalla on mahdollisuus hakea/saadaa kun lapsen sairaalahoito/hoitoon liittyvä esim. kuntoutus edellyttää vanhemman osallistumista.
Nimenomaan. Jos edellyttää vanhemman osallistumista. Se alle 10 vuotiaiden hommeli ei edellytä tuota.
Viikkoa ei voi olla pois töistä sen 10 vuotiaankaan kanssa ellei siis ole oikeutettu tuohon erityisrahaan ja kyse on vakavan sairauden hoidosta. Suunnitellulla jaksolla tuksin palkalliseen sairaanlapsen hoitovapaaseen on oikeutettu ollenkaan.
Moi ap!
Onko sun lapsella diabetes ja on menossa tasapainotukseen? Rivien välistä tulee sellainen kuva :)
Meidän sairaalassa lapset ja nuoret usein käy sairaalakoulua jos päivät eivät ole aivan täynnä ohjausta (esim, dm-hoitaja, ravitsemussuunnitelija, psykologi ym). Ruokailut rytmittää päivää, ja hyvällä tuurilla huonekaveriksi sattuu samanikäinen lapsi jonka kanssa voi pelata esim pleikkarilla tai katsella leffaa. Nuoret lukee usein kokeisiin, muuten vaan kirjoja tai selaa nettiä puhelimella tai tabletilla. Jos aika antaa myöten ja sää suosii, hoitajan kanssa käydään pihalla kävelyillä - huonolla säällä kuljetaan pitkin sairaalan pitkiä käytäviä sisällä.
Lapsesi sairaudesta enempää tietämättä voisin äkkiseltään sanoa, että vanhemman läsnäolo ei ole tarpeen 24/7 jollei nuori tätä välttämättä toivo. Jos sun murkku on sanonut että pärjää itsekseen, mä antaisin hänelle päätösvaltaa. Kävisin pari kerta katsomassa, ja ottaisin ainakin kerran jonkun lapsen kaverin mukaan. Se on iltavierailuissa parasta, kun oma kaveri tulee käymään ja pääsevät yhdessä vaikka kanttiiniin jäätelölle.
- sairaanhoitaja lastenosastolta
Jos sanoo menevänsä yksin, eiköhän pärjää. Tuon ikäiset löytävät sieltä jo kavereita, ymmärtävät toisiaan. Voi tehdä läksyjä jos jaksaa ja lukea sekä pelailla pelejä. Me aseumme parin kilometrin päässä sairaalasta. Sukulaismuksuja, joilla vanhemmat kauempana on joskus siellä ollut ja käyty katsomassa sekä viety jotain lukemista; ei noilla ole vaikuttanut ongelmia olleen. Yksi oli pari kuukautta jouduttuaan onnettomuuteen ja kun alkoi virkistyä, kyllä hän siellä tekemistä tuntui keksivän itse eikä myöntänyt, että olisi pitkä aika. Hän oli silloin muistaakseni 11-vuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän 13 v oli sairaalassa muutaman päivän tutkimuksissa ja kovasti sanoi että pärjää yksin. On kyllä luonteeltaan itsenäinen mutta "änkesin" mukaan. Ja hyvä että menin koska osasto oli täynnä ja samaan huoneeseen tuli vanhempi teini jolla oli jotain alapäähän liittyvää vaivaa (abortin jälkeinen juttu?) ja jutut olivat ei-niin-fiksuja (esim kun jutteli kännyssä kavereittensa kanssa), tosin pistin teinin suuta soukemmalle monta kertaa. Hoitajatkin valittelivat että normisti eivät sijoittaisi kahta niin erilaista keissiä samaan huoneeseen. Ja loppujen lopuksi meidänkin tyttö oli tyytyväinen että olin mukana.
Minä olin 14-vuotiaana kaksi viikkoa osastolla (jouduin leikkaukseen), eikä mun kanssa siellä kumpikaan vanhemmista ollut 24/7, ei todellakaan. Sairaala sijaitsi kahden tunnin ajomatkan päästä kotoa, ja lisäksi äitini oli saanut kuukautta aijemmin vauvan. Lisäksi kotona oli muitakin reilusti alle kouluikäisiä lapsia, sekä ala- ja yläaste ikäisiä.
Äitini vieraili pienimpien lasten kanssa luonani noin viisi kertaa koko aikana, ja isäni vanhimpien kanssa kerran.
Olihan se pirun yksinäistä, itkin paljon ikävääni kotiin ja kavereihin, vaikken sitä näyttänytkään. Aina kun perhe lähti, aloin itkemään lohduttomasti, kun en vieläkään päässyt mukaan.
Siihen aikaan ei ollut edes nettiä puhelimissa, perus näppäinluuri käytössä ja tekstareilla ja soittamalla pidin yhteyttä jonkin verran. Olispa tuolloin ollut facebook!
Eli sanoisinpa, että mene mukaan, ole ainakin mahdollisimman paljon siellä jos mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olisin vaikka töiden jälkeen illat osastolla ja sitten toivottelisin hyvät yöt ja taas sitten seuraavana iltapäivänä nähtäisiin. Kyllä 13-vuotias jo pärjää siellä yön yksin. Kännykällä voi soittaa tai laitella viestiä.
Olin itse 12-vuotiaana neljä päivää sairaalassa umpisuolenleikkauksen takia. Ei kyllä tullut mieleenikään, että vanhemman olisi pitänyt olla paikalla. Joku kävi kuitenkin kerran päivässä vierailuaikana katsomassa, ja se oli kivaa. Eikö normaali 13-vuotias kuole häpeästä, jos äiti on mukana aamusta iltaan ja vielä yötäkin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin itse 12-vuotiaana neljä päivää sairaalassa umpisuolenleikkauksen takia. Ei kyllä tullut mieleenikään, että vanhemman olisi pitänyt olla paikalla. Joku kävi kuitenkin kerran päivässä vierailuaikana katsomassa, ja se oli kivaa. Eikö normaali 13-vuotias kuole häpeästä, jos äiti on mukana aamusta iltaan ja vielä yötäkin?
Minä ainakin olisin hävennyt jos äiti tai isä olisi koko ajan ollut vieressä. Olin siis 13-vuotiaana viikon sairaalassa. Ei siellä kauheasti ehtinyt vanhempia kaivata. Aamut/aamupäivät menivät sairaalakoulussa miten vointi vain antoi periksi ja loppupäivä sitten muiden lasten ja nuorten kanssa jutustellessa, pelatessa jne. Yllättävän hyvin jo parikymmentä vuotta sitten sairaalassa sai aikansa kulumaan.
Voisin kuvitella, että alle 10v. lapsi saattaisi enemmän kaivata vanhempiaan sinne osastolle mutta murkkuikäinen...noh, en usko. Ap:nkin tapauksessa murkku haluaa olla siellä yksin joten mikä jottei.
Olin 12-vuotiaana n viikon sairaalassa. En olisi voinut kuvitellakaan, että äiti tulee kanssani sinne, vaikka läheisiä olimmekin. Sairaala tosin oli vain parin km päässä kodistamme, äiti ja isä kävivät minua päivittäin katsomassa n 1h ajan muistaakseni. Ajasta sairaalassa ei todellakaan jäänyt minkäänlaisia traumoja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1,5-vuotias oli "yksin"sairaalassa noin viikon. Kävin siellä kyllä joka päivä, mutta yötä en ollut. Hän nukkui lääkityksen takia melkein koko ajan. En ymmärrä, mitä olisin tehnyt siellä vuorokaudet ympäriinsä :)
ET-lehdestä luin 7-kymppisen naisen haastattelua. Hän oli leikki-ikäisenä sairastunut syöpään, ja vanhemmat olivat vieneet hänet sairaalaan. Vanhempien vierailuja sairaalaan ei sallittu, mitään kotilomia ei myöskään ollut. Lapsi palasi kotiin oliko se 3-4 vuoden sairaalassa olon jälkeen, eikä sinä aikana ollut tavannut vanhempiaan kertaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin 90-luvun loppupuolella n. 10-vuotiaana vajaan viikon sairaalassa aikuisten osastolla, eikä siellä nyt koko aikaa joku ollut, vaikka ihmisiä kävikin. Itse en olisi jaksanut niinkään paljoa vieraita, mitä silloin kävi, kun kiinnosti pyöriä sairaalaa ympäri tutkimassa paikkoja.
Mun poika oli 200 km päästä kotoa leikkauksessa sekä 2, 3 että 4-vuotiaana. Olin mukana kaikilla kerroilla koko ajan.
4-vuotiaana operaatio oli vaikein. Vietimme yliopistosairalassa 14 vuorokautta. Poika oli hyväntuulinen sairaalassa silloin kun ei ollut kipeä. Tosin oli oikeasti kivulias operaatio...
12-vuotiaana poika löysi valokuva-albumin, jossa oli kuvia sairaalareissuilta. Rohkea poikani katsoi kuvia aivan hiljaa. Luulin, ettei hän muistaisi operaatioista mitään, koska niistä ei ole jälkeenpäin paljoakaan puhuttu.
Pojan kommentti kuvien katselun jälkeen "Äiti, onneks sä olit siellä koko ajan mukana. Mä en tiiäkkö olis varmaan muuten kestänyt. Ne kivut, mä olin kuin liekeissä"
Olin hyvin hämmentynyt pojan muistoista. Sai kuitenkin morfiinia ym. kipuihin., Mutta olen iloinen, että poika koki minun olleen turva. Ja hän sai minun läsnäolosta huolimatta hyvää hoitoa ja paljon huomiota hoitajilta. Oli kivuliaimman ajan yksin omassa huoneessa.
Itsellekin oli kasvattava kokemus nähdä se sairaalamaailma, ja kuinka paljon vaikeita asioita ihmisillä voi elämässä olla.
Eli opetus: lapsen kokemukset tuollaisista asioita voi syöpyä tosi syvälle. Lapsi muistaa paljon, vaikkei kaikkea ääneen sano.
Lapseni on sairastanut paljon muutakin. Esim. korvia. Eräs korvalääkäri totesi 13-vuotiasta poikaa hoitaessani "tästä lapsesta näkee, että hänet on aina hoidettu hyvin!" Voi, kuinka tunsin kuin olisin palkinnon saanut.
Eli panostakaa lapsen turvalliseen oloon...
Vierailija kirjoitti:
Mun poika oli 200 km päästä kotoa leikkauksessa sekä 2, 3 että 4-vuotiaana. Olin mukana kaikilla kerroilla koko ajan.
4-vuotiaana operaatio oli vaikein. Vietimme yliopistosairalassa 14 vuorokautta. Poika oli hyväntuulinen sairaalassa silloin kun ei ollut kipeä. Tosin oli oikeasti kivulias operaatio...
12-vuotiaana poika löysi valokuva-albumin, jossa oli kuvia sairaalareissuilta. Rohkea poikani katsoi kuvia aivan hiljaa. Luulin, ettei hän muistaisi operaatioista mitään, koska niistä ei ole jälkeenpäin paljoakaan puhuttu.
Pojan kommentti kuvien katselun jälkeen "Äiti, onneks sä olit siellä koko ajan mukana. Mä en tiiäkkö olis varmaan muuten kestänyt. Ne kivut, mä olin kuin liekeissä"
Olin hyvin hämmentynyt pojan muistoista. Sai kuitenkin morfiinia ym. kipuihin., Mutta olen iloinen, että poika koki minun olleen turva. Ja hän sai minun läsnäolosta huolimatta hyvää hoitoa ja paljon huomiota hoitajilta. Oli kivuliaimman ajan yksin omassa huoneessa.
Itsellekin oli kasvattava kokemus nähdä se sairaalamaailma, ja kuinka paljon vaikeita asioita ihmisillä voi elämässä olla.
Eli opetus: lapsen kokemukset tuollaisista asioita voi syöpyä tosi syvälle. Lapsi muistaa paljon, vaikkei kaikkea ääneen sano.
Lapseni on sairastanut paljon muutakin. Esim. korvia. Eräs korvalääkäri totesi 13-vuotiasta poikaa hoitaessani "tästä lapsesta näkee, että hänet on aina hoidettu hyvin!" Voi, kuinka tunsin kuin olisin palkinnon saanut.
Eli panostakaa lapsen turvalliseen oloon...
Tosi hyvä että olet ollut lastasi hoitamassa, kun hän on ollut sairas ja kipeä. Teidän tilanteenne on kuitenkin tyystin erilainen kuin ap:lla. On ihan eri asia läpikäydä taaperona/leikki-ikäisenä kivuliaita leikkauksia, tai mennä murkkuikäisenä esim. jonkinlaiselle kuntoutusjaksolle sairaalaan. Toki jos ap:n lapsella on jokin kirurginen toimenpide edessä, niin varmasti ap:kin lapsensa kipujen/pahoinvoinnin/liikkeelle pääsyn mukaan sitten tilanteesta riippuen miettisi miten pitkiä aikoja pystyy olemaan poissa.
Kieltämättä helpottaisi arvointia, jos tietäisi minkä vuoksi ap:n lapsi sairaalaan joutuu. Onko tiedossa iisiä oleilua vai kivuliaita toimenpiteitä ja tutkimuksia. Veikkaan ensimmäistä, jos lapsi itse on ilmoittanut pärjäävänsä.
Jos kyseessä on esim. diabetikon tasapainotus eli hoito jonka ei oleta aiheuttavan suurta kipua ja jännitystä, 13-vuotiaan kanssa ei tarvitse olla sairaalassa koko ajan, mutta ei häntä voi yksinkään jättää sairaalaan viikoksi. Henkilökunta tulee ihmettelemään jos näin teet, ja lapsellesi tulee ennen pitkää aika yksinäinen olo. Siellä eivät hoitajat ehdi jatkuvasti pitämään seuraa, eikä ole aina mahdollista olla samanikäisten muiden potilaidenkaan kanssa (jos näitä samanikäisiä ei ole tai jos on eristyksiä ym).
Olen aikuinen ihminen ja kun olin vuorokauden sairaalassa, olisi olo ollut todella surkea jos kukaan ei olisi päässyt vierailemaan.
Jos on kyseessä esim. leikkaus tai muu kipuja aiheuttava ja toimintakykyyn vaikuttava hoito, 13-vuotias tarvitsee vanhempiaan tueksi, jos ei nyt ihan vuorokauden ympäri niin ainakin päivittäin.
Vierailija kirjoitti:
Siis joo, sairaus eikä hoito ole lapselle uusi eikä ahdistava asia, hoidon päivitys vaan on tarpeen kun edellisestä kerrasta on aikaa... Meiltä on matkaa sairaalaan yli 100km, ja periaatteessa minulla olisi mahdollista olla koko ajan lapsen kanssa mutta itse sanoo yksin menevänsä...
Eli lapsi tuntee pärjäävänsä yksin. Minä antaisin mennä yksin, ettei lapsi ala sen vuoksi sitten pelätä turhaan kun äitiä ahdistaa. Nuorempiakin siellä on yksin ja vielä pitempiä aikoja.
Siis millä tavalla eri asia? Heidät on helpompi "hylätä" sairaalaan? Lastenpsykiatrisilla osastoilla ei ole juurikaan psyykkisesti sairaita potilaita vaan lapsi voi joutua tutkimusjaksolle esim. tuhrimisen vuoksi. Ei siellä todellakaan vanhemmat kyki sitä parin kuukauden tutkimusjaksoa ja lapset pärjää ihan hyvin.