Minä saan näppylöitä vaatimattomista ihmisistä! Sisältää vinkunaa ja valitusta.
Pakko saada valittaa johonkin ja IRL en yksinkertaisesti kehtaa. Kyse on äitikaveristani, joka jostain syystä ärsyttää minua ihan järjettömän paljon. Tämän kynsillä liitutauluun efektin saa aikaiseksi lähinnä se, että hän on (minusta) hyvin suurieleisesti vaatimaton. Näitä "enhän minä nyt mitään tarvi"-ihmisiä.
Paitsi puheissa, näkyy myös käytännössä. Hän pukeutuu 90-luvun alun vaatteisiin, ei ikinä osta itselleen mitään uutta tai korkeintaan halpahallista tai kirpparilta ja sieltäkin löytää sen itselleen epäsopivimman ja kauheimman vaihtoehdon. Leikkaa hiuksensa itse, koska ei halua tuhlata kampaajaan. Hänen takiaan ei tarvitse vaivautua. Kun hän kyläilee, saa pitkään taivutella häntä suurin piirtein edes istumaan alas (pelkää kai, että tuoli kuluu turhaan) saati sitten kahvipöytään (eihän nyt hänen takiaan olisi tarvinnut.) Itse kuitenkin kestitsee vieraitaan viimeisen päälle. Tarjoaa bensarahaa satunnaisesta parin kilometrin kyydistä ja jättää salaa autoon, jos en huoli. Jos siis hänet nyt ensin saa hyväksymään kyydin, hänhän voi kävellä, vaikka sataisi ämmiä äkeet selässä. Kysyttäessä hän ei myöskään osaa mitään, ymmärrä mitään ja kaikessa hänen omistamassaan tai kokemassaan on aina jotain perustavanlaatuista vikaa (esim. hän on laittanut heidän talonsa pihan aivan viimeisen päälle, on todella upea, jos sitä kehaisee, alkaa hirveä vähättely, iten kaikkialla on vain rikkoja, mikään ei kasva niin upeasti kuin muilla, vähintäänkin on joku pensas väärään suuntaan kallellaan tai iltaisin kauheasti hyttysiä.) Yms. lista on loputon.
Kai vaatimattomuus kaunistaa ja muuta sellaista, mutta onko se välttämätöntä olla niin osoitteleva? Ja kyse ei ole siitä, että olisi erityisen vähävarainen. On nyt kotona lasten kanssa, mutta sekä miehellä että hänellä on hyväpalkkaiset työt ja mies ja lapset ovat aina viimeisen päälle puettuja. Hän osaa myös ommella hyvin ja ompelee lapsilleen paljon kauniita vaatteita, voisi yhtä hyvin ommella itselleenkin, mutta ei.
Minä en tiedä, miksi hän minua tämän asian suhteen niin riipoo, yleensä olen aika hyvä ottamaan ihmiset sellaisina kuin ovat. Välillä saan tehdä tosissani töitä ja purra huulta, että en alkaisi suorastaan kettuilemaan hänelle ja menisi mukaan hänen vähättelyynsä. Oikeasti, harvoin olen tavannut ihmisiä, jotka asettavat näin suuren haasteen käytöstavoilleni.
Ja ennen kuin joku ihmettelee, miksi olen tekemisissä hänen kanssaan: Hän on fiksu, mukava, auttavainen, luotettava, välillä hänen kanssaan on todella hauskaa ja hänellä on todella kivat lapset, joista yksi on 5-vuotiaani paras kaveri.
Kommentit (63)
Yleensä noi on vaan vm. 1925 tai jotain. Ennen vanhaan tuollainen käytös oli hyve, ja nimenomaan naisella. Nykyaikana se on vaan ihan käsittämättömän rasittavaa. Tällaiselle ihmiselle ei voi tehdä oikein mitään kivaa, kun vastaanotto on omalla tavallaan tosi tyly, puettuna kohteliaisuuden kaapuun. Ei ole mitään mahdollisuutta vastavuoroiseen ihmissuhteeseen, kun toinen haluaa väen väkisin olla marttyyri.
Itse olen tosi turhautunut tällä hetkellä mummooni, joka on ihan puhdasverinen marttyyri, ja äitinikin on perinyt tätä "enhän nyt minä" -asennetta liiaksi. Olen yrittänyt tehdä heille kivoja juttuja useammankin kerran, mutta mun hyvät aikeeni torpedoidaan keta toisensa jälkeen alas. Pidemmän päälle se on loukkaavaa. :(
Mutta tuossa tapauksessa se on käänteistä, toisin sanoen kaverisi korostaa itseään tekemällä niin ison numeron vaatimattomuudestaan.
Anoppini on ihana, positiivinen ja terveellä itsetunnolla varustettu ihminen.
Mutta kyläilleessään meillä nuo oudot kursailut tulevat esiin. EI kuulemma tarvitse pussilakanaa, ei kylpypyyhettä (riittää se pienikin pyyhe), ottaisi kuukausi sitten käyttämänsä lakanat uudelleen (en säilyttele puolipitoisia kaapissa/sängyssä tms). Ja ruokaa ei tarvitsisi ollenkaan, varsinkaan jos jää lastenvahdiksi ja lapsille on varattu jotain jämiä. Muiden mukana kyllä syö nitisemättä ;)
Mutta kiva kun käy ja ihana, kun hoitaa lapsia välillä (minä töissä, mies kotona, mutta remontti levällään).
Tuollaisen ihmisen kanssa tulee aina tunne, että mikään ei kelpaa. Mutta sitten ajattelen, että on mikä on tarjottu, on annettu eli en jää vonkaamaan jos ei kahvi kelpaa parilla ekalla tarjouksella. Mä olen ajatellut, että tuollaisen käytöksen takana on huono itsetunto.
Samoin mä en ymmärrä ollenkaan tuota, että miksi pitää väkisin pukeutua mahdollisimman rumasti. Varsinkin jos on silmää lasten vaatteiden suhteen.
Meilläkin on vanhempia sukulaisia, jotka kieltäytyvät kyläillessään syömästä tai juomasta mitään, kun "eivät tarvitse" tai "juurihan me kolme tuntia sitten kotona syötiin". Ja pöytä notkuu kaiken maailman tarjottavia, mitä olen ihan heitä varten tehnyt.
Itse kyllä tunnustän sortuvani itseni vähättelyyn aina kun kehutaan. Juuri siis tuollaista, että jos joku kehuu vaikka kukkapenkkiäni niin aina heitän jonkun vähättelevän kommentin tyyliin "no sehän nyt on ihan täynnä rikkaruohoja". Olen pohjimmiltani aika ujo enkä pidä huomiosta, siinä varmaan syy käytökselleni. Olen kyllä yrittänyt päästä tavasta eroon, mutta aina ne kommentit tulee jostain selkärangasta...
en edes tarjoa heille koskaan mitään enää kun ovat käymässä, eivät kuitenkaan ota. Oletan, että kasvatuksesta se jotenkin lähtee. Hän on kiltti ihminen, mutta seurassaan on mahdoton viihtyä.
On ärsyttävää ettei heitä varten saa laittaa mitään (ruokaa). Mutta kun heillä on niin koko ajan tuputtaa jotain. Lihotaan sillä reissulla kamalasti.
Mutta etukäteen lapsia hoitamaan tullessaan jo ilmoittaa, etten sitten vaan laita mitään heitä varten.. argh!
Nyt olin käynyt kaupassa viimeksi kun hoitivat lapsia vuorokauden. Laitoin valmiiksi kattiloihin jotain ruokia. Minusta jääkaapista oli hävinnyt kaikkea muuta paitsi sitä, esim. jauhelija ja nakkipaketti...? Tuli sellainen olo, että eikö mun tekemä kelpaa...
On ärsyttävää ettei heitä varten saa laittaa mitään (ruokaa). Mutta kun heillä on niin koko ajan tuputtaa jotain. Lihotaan sillä reissulla kamalasti.
Mutta etukäteen lapsia hoitamaan tullessaan jo ilmoittaa, etten sitten vaan laita mitään heitä varten.. argh!
Nyt olin käynyt kaupassa viimeksi kun hoitivat lapsia vuorokauden. Laitoin valmiiksi kattiloihin jotain ruokia. Minusta jääkaapista oli hävinnyt kaikkea muuta paitsi sitä, esim. jauhelija ja nakkipaketti...? Tuli sellainen olo, että eikö mun tekemä kelpaa...
Mäkin olen vienyt äidilleni ruokatarpeita kassillisen, kun mennään käymään pidemmäksi aikaa. ihan normaalia tavaraa, vihanneksia jne. Mun täytyy aina oikein vahtia, että äiti ne myös käyttää! Niinkin on käynyt, että mä olen tuonut sanotaan vaikka paprikan, jota äiti ei käytä mihinkään. Ja ostaa kuitenkin seuraavana päivänä kaupasta ITSE paprikaa ja käyttää SEN. Viikon vierailun lopuksi kaapissa makaa mun tuomani nahistunut paprika. MÄ EN TAJUA!
3
Kyseinen ihmistyyppi voi myös tuntea itsensä paremmaksi kun on sairaalloisen vaatimaton. Tuntemani samankaltainen ihminen on niin vaatimatonta kun olla ja voi, ei sano koskaan mielipiteitään ja ei uskaltaisi ikinä asettua poikkiteloin kenenkään toisen mielipiteen kanssa. Tosin kahdestaan seurassani ollessa kyseisestä ihmisestä paistaa piilovittuilu, piikittely, eikä ikinä uskoisi, että kyseessä on sama ihminen.
nuorempana olin pahempi, mutta nykyään olen oppinut että täytyy opetella ottamaan kiitos vastaan ja tuoda se kynttilä vakan alta esiin.
Juu, mut on kasvatettu tyyliin, oma kehu haisee
kaikki sellaiset sais laittaa saunan taakse.
Äitini on juuri tuollainen. Juuri taisteltiin siitä, kun hänellä oli muutto tulossa ja meillä olisi monta riskiä ihmistä ja pakettiauto käytettävissä, mutta eikös äiti tilannut muuttoauton miehineen. "Kun teillä on tuota muutakin touhua, ei tarvitse vaivautua, tulkaa nyt sitten vähän auttelemaan jos välttämättä haluatte..." Aina kantaa meille kaupasta ruokaa eikä ota maksua, mutta jos me tuodaan vaikka tullessamme jotain jostain erikoisliikkeestä kun käydään, niin maksaa moninkertaisena väkisin (vaikka laittaa rahan salaa taskuun tai antaa lapsille, joille kyllä raha kelpaa). Ei pyydä apua vaan valittaa, että meni sekin juttu sitten niin, ja kun kysyy, mikset pyytänyt apua, sanoo ettei halunnut vaivata. Koskaan en ole antanut ymmärtää, että olisi vaivaa,en käsitä mistä moinen käytös tulee. Eikös se ole sitä itsensä ylentämistä alentamalla?
sitä tuntee itsensä valtavaksi taakaksi toiselle, kun pitää s''tana kulkea rikkinäisissä mainostpaidoissa että "perheellä olis kaikkea mitä tarvitsevat". Kun oikeesti olis varaa vähän muuhunkin.
Koko ajan itsellä syyllinen olo jo pelkästä olemassa olosta :-(
meillä sattuu appi olemaan tuollainen.
En käsitä sitä, että ei voi sanoa että "kyllä kiitos, otan mielelläni kahvia.." kun näen jo ilmeestä että tekee mieli. Sanoo vain että "älä nyt minua varten.." Siispä olen ottanut tämän tavan käyttöön.. "laitan ITSELLENI kahvia, otatko jos keitän itselleni, tekee niin kovasti mieli kahvia..?" silloin sanoo että "jos nyt puoli kuppia.." ja kumpikin olemme tyytyväisiä. Pitää vaan keksiä MITEN asian saa ilmaistua, ettei tulisi liikaa vaivaa.. jos muilla muita hyviä vastaavia esimerkkejä, niin kiitos, lisää otetaan vastaan!!! :)
Itse olen kolmekymppinen, ja vaikka olenkin kaupunkilainen, niin vanhakantaisuutta on köyhässä suvussani juuri tuolla lailla. Maaseudulta oleva isoisäni on juuri tuollainen myös, toisaalta. Että mihin se sitten liittyy. Mutta sellaiseen että ei saa olla ylpeä eikä tehdä itsestään numeroa eikä pyytää eikä vaatia mitään - ankariin oloihin ja nuukuuteen, myös sielulliseen nuukuuteen, luterilaisuuteen?
Jos kysyn vieraalta että haluaisiko se kahvia ja se vastaa että "ei mun takia tarvitse keittää" niin se myös ihan oikeasti jää ilman kahvia ellei kukaan muu halua.
Pahimmillaanhan nämä tyypit ovat todella loukkaavia - kursailulla ja vähättelyllä viestittävät etteivät pidä missään arvossa sitä että joku haluaisi tehdä heille mukavia asioita.
Tunnistan tuosta vähän itseäni. Vanhemmuuttani olen kyllä oppinut aika hyvin tavasta pois, mutta vaikeaa se on kun lapsesta asti on kasvatettu siihen että:
- on kohteliasta jos kieltäytyy (ei saa kylässä syödä toisten pullia ja keksejä)
- ei saa olla vaivoiksi kenellekään
- ei saa olla ylpeä itsestään (ylpeys=turhamaisuutta)
Ts. täytyy olla näkymätön eikä vaivata olemassaolollaan ketään.
Tajusin vaan etten pääse noilla eväillä koskaan mihinkään. Pieni kriisin paikka oli huomata että se, mihin oli aina uskonut ja kasvanut, ei ollutkaan totta. Toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan
Varsinkin kun/jos se vaatimattomuus on teko-sellaista. Eli sitten itse pitää kulkea tutka päällä ja yrittää arvailla, mitä toinen tahtoo, kahvia, lenkille, kauppaan, ulos syömään, kun kaikki on aina sitä ihan sama, älä suotta meidän takia mitään. Ärrsyttää!
Paras on kun pitkämatkaisilta vierailta kyselin varovasti, montako heitä on tulossa juhliimme. No eihän sitä vielä voi tietää, että pääsekö Maija ja ehtiikö Tauno, mutta ei se mitään, KUN EI HEITÄ VARTEN MITÄÄN TARTTE. Joo. Sepä ei suinkaan vaikuta muiden kutsuttavien määrään, ruuan ja kakun varaamiseen, no en nyt muista edes mihin kaikkeen, mutta voitte kyllä kuvitella millaista juhlien järjestäminen muutenkin on ;)
Eli summa summarum, nää 'vaatimattomat' aiheuttaa suunnattoman paljon ylimääräistä vaivaa tuolla temppuilullaan. Olis niin paljon helpompaa, kun vaatimaton sanois, että kiitos kahvi maistuu ja sen jälkeen vois käydä kaupassa kuin että kursaillaan, tentataan, arvaillaan mielialaa ja pahimmassa tapauksessa on kaikilla mielipahaa eikä kukaan ole saanut tehdä mitä mielisi.
nämä vaatimattomat kuitenkin kasaavat kaiken paskan sisälleen ja räjähtävät toisille ihmisille jossain vaiheessa tai ovat piiloilkeitä. Ei kukaan NORMAALI ihminen voi eikä pysty olemaan tuollainen budha koko ikäänsä sairastumatta henkisesti.
Samoin kuin kaikkeen vastaaminen "ihan sama, päätä sinä..."