MIKSI joku ei katso toista ihmistä silmiin?

Olen vitonen, en usein pysty edes kohtaamistilanteessa kuin vilkaisemaan toista ihmistä nopeasti.

No miten sitten jos nelikymppinen nainen pitää tiukan katsekontaktin? Oikein vai väärin?

Mä katson silmiin kyllä, mutta esim pitkässä keskustelussa se toisen silmiin katsominen alkaa ahdistamaan kun ei oikein tiedä minne sen katseen kohdistaisi. Katsooko koko ajan silmiin vai katseleeko muuallekin keskustelun aikana.

vitonen - tuo oli hyvin sanottu, että nähdyksi tulemisen pelko. 

minulle tuli myös mieleen tästä ihmisestä se, että "en näe" häntä. Se oli outo fiilis. Se ihminen oli tuossa, mutta minä en tavoittanut tätä ihmistä, hän ei ollut läsnä. Ja se fiilikseni tuskin liittyi tähän katsomattomuuteen, vaan kyse oli yliluonnollisesta fiiliksestä, mikä minulle tilanteessa tuli. Eli ehkä hän ei halunnut tulla nähdyksi? 

Mutta miksi ihminen ei halua thlla nähdyksi? Häpeän taka?

ap

Vielä korostan, että ymmärrän se, ettei halua tai pysty pitämään pitkää katsekontaktia, mutta nyt on kyse siitä, että en nähnyt edes sitä vilkaisua tullessa enkä lähtiessä.

ap

Mulle on lapsuudessa opetettu, että aina tervehditään ja katsotaan silmiin. Sen jälkeen puhuteltaessa katsotaan silmiin, mutta ei tuijoteta. Näin opetettiin 80-luvulla, nykytavoista en tiedä.

On olemassa luonnon laki kuinka kauan saa/voi katsoa silmiin. Muistaakseni muutama sekuntti. Jos ei katso silmiin kertaakaan henkilölle jolle puhuu, niin vaikuttaa epärehelliseltä. 

Entisen rakkaani silmiin en pysty katsomaan. Alkaa itkettämään, enkä halua että hän näkee sen.. siksi katson vain nopeasti keskustelun lomassa, mutta pitkään en pysty.. muuten kyllä

No mitä luonnonlaki sanoo siihen, jos katsookin pidempään kerrallaan kuin muutaman sekunnin? Onko silloin epärehellinen, hullu vai rakastunut?

Olen huomannut että jos keskustelukumppani on kovin tylsä ja jaarittelee jostain ihan yhdentekevästä, saatan alkaa katsella seiniä ja ynähdellä jotain ihan ympäripyöreää takaisin ja ajatella omiani. Eli tällaisissa tilanteissa minä en ainakaan katso "keskustelukumppania" silmiin.

Se olen minä, josta puhut ja oikeasti olen kyllä ujo. Jos olet tarkempi, mieti tätä: Otanko koskaan ensimmäisenä kontaktia, vaikka olenkin kova puhumaan. En ota. Kai sitä voisi sanoa jonkinlaiseksi aspergerpiirteeksi, sillä koen silmiin katsomisen kiusalliseksi. Työhaastatteluja varten sen taidon opettelin, mutta se tuntuu pahalta silti. 

Mä en pysty katsomaan ihmistä silmiin, jos tilanne on vähänkin hierarkinen tai epävarma siten, että olen itse alakynnessä. Eläinmaailmassa silmiin katsominen on haastamista, joten siitä lienee kyse tässä selkärankareaktiossa.

Tietysti voin pakottaa itseni katsomaan, mutta joskus en vain kerta kaikkiaan pysty, ja toisaalta ei se katsominenkaan näytä usein kelpaavan, vaan ilmeestä näkee, ettei henkilö pidä minusta. Ja jos minusta ei pidetä, näkee vastareaktion kyllä naamastani. Joten ehkä katsomattomuudessa onkin kyse molempien osapuolien varjelemisesta konfliktilta.

No, kertokaa vielä se, että onko sellainen ihminen alistuj/alistettu? Kuuluuko se samaan pakettiin?

ap

Miten olisi asperger? Minäkin olen hyvin puhelias ja no, normaali :D, mutta minun on mietittävä joka kerran tarkkaan milloin katson, kumpaan silmään, onko tämä sopivan pituinen katsekontakti, etten vaikuta oudolta. Useimmat eivät edes tiedä olevansa aspergereja, en minäkään tiennyt ennen kuin olin kolmekymppinen. 

Sanonta silmät on sielun peili kertoo minun mielestä hyvin miten voimakas asia katse voi olla. Itsessäni olen huomannut, etten kykene katsomaan jotain ihmistä niin pitkään silmiin kuin hän minua, olen pelännyt, että hän näkee todellisen minäni ja ne mahdolliset surut, murheet ja pahan olon, joka sisälläni on. Että ulospäin saatan näyttää aivan toiselta, mitä sisälläni on. Tai se, että olen epävarma siitä kuka todellisuudessa olen. Eikä moni niistä henkilöistä jotka ovat minua pitkään katsoneet silmiin ole minua haastaneet, vaan ihan rakkaudella ja kiinnostuksella katsoneet. Mutta kenties he ovatkin enemmän sinut itsensä kanssa ja siksi kykenevät katsomaan pidempää toista hlö:ä silmiin. Tällaisiin mietintöihin olen päätynyt, kun olen asiaa monesti itsekin miettinyt. Kyllä sitä haluaisi olla avoin muita kohtaan, mutta välillä vain sitä suojaa itseään.

[quote author="Vierailija" time="02.05.2014 klo 23:04"]

Miten olisi asperger? Minäkin olen hyvin puhelias ja no, normaali :D, mutta minun on mietittävä joka kerran tarkkaan milloin katson, kumpaan silmään, onko tämä sopivan pituinen katsekontakti, etten vaikuta oudolta. Useimmat eivät edes tiedä olevansa aspergereja, en minäkään tiennyt ennen kuin olin kolmekymppinen. 

[/quote]

Siis mitä? Onko silmiin katsominen aspergerin merkki? Katson aina ihmisiä intensiivisesti silmiin keskustellessani, johtuen ehkä kasvatuksestani, mutta muutenkin. Eikö se ole nykyään siis sallittua? Voisiko joku kiitos ystävällisesti aina infota minua muuttuneesta käytöskoodistosta?

[quote author="Vierailija" time="02.05.2014 klo 23:15"]

[quote author="Vierailija" time="02.05.2014 klo 23:04"]

Miten olisi asperger? Minäkin olen hyvin puhelias ja no, normaali :D, mutta minun on mietittävä joka kerran tarkkaan milloin katson, kumpaan silmään, onko tämä sopivan pituinen katsekontakti, etten vaikuta oudolta. Useimmat eivät edes tiedä olevansa aspergereja, en minäkään tiennyt ennen kuin olin kolmekymppinen. 

[/quote]

Siis mitä? Onko silmiin katsominen aspergerin merkki? Katson aina ihmisiä intensiivisesti silmiin keskustellessani, johtuen ehkä kasvatuksestani, mutta muutenkin. Eikö se ole nykyään siis sallittua? Voisiko joku kiitos ystävällisesti aina infota minua muuttuneesta käytöskoodistosta?

[/quote]

Öh kysymys oli, miksi joku EI katso toista silmiin. Vastasin tuohon kysymykseen kertomalla, että joillekin mm. aspergereille on katsekontakti kokonaisuudessaan vaikea asia. En ottanut kantaa sen yleisemmin käytäskoodiston muuttumiseen, tai mihinkään diagnosointiin. 

Jos katsoo kunnolla silmiin, täytyy olla valmis keskustelemaankin enemmän. En katso silmiin, jos en halua, että toinen alkaa avautumaan minulle.

Mua alkaa pyöryttään jos koitan katsoa jotain silmiin :( ahdistun enkä osaa enää keskittyä mihinkään. Näin kävi kerran koulussa open kanssa keskustellessa mutta laitoin nälän piikkiin. Yritän silti kovasti vaikka tuleekin paha olo, mutta sillon kyllä menee puolet jutusta ihan ohi.

Nuorena tiirasin ihmisiä liikaakin, utelias ja häpeämätön kun olin. Sitten minusta tuli eläinkouluttaja, ja aloin käyttäytyä eläimiksi. Opettelin katsomaan sivuun ja vielä sulkemaan silmiä parin sekunnin pätkiksi, joka on muuten ainakin kissoille tosi tärkeä rauhoitussignaali, olen huomannut. Sillä kesyyntyy arempikin katti. Ihmiset valitettavasti pitävät sitä elettä aivan käsittämättömänä ja varmaan epäilevät hullummaksikin, ja joskus huomaan käyttäväni sitä kuitenkin heihinkin. Itseasiassa nuoruuden poikaystävä kun laittoi silmät kiinni kesken lauseen, hän hallinnoi silloin paniikkihäiriötään, ja vaikutelma oli käsittämätön, kunnes hän vuosien päästä kertoi, mistä oli kysymys. Hevosille taas toimii, kun syö näkymätöntä evästä ja nielee sen rauhallisesti - ne eivät viesti katseilla samalla tapaa kuin petoeläimet, koska suurilla kasvissyöjillä tarkan näön alue on niin kapea. Mutta hevostakaan ei sovi tuijottaa intensiivisesti, koska leijona tekisi niin. Huomaankin, että kun haluan olla ihmiselle kohtelias ja antaa tilaa, yritän olla katsomatta kohti. On vaikea pitää lajit erillään.

Jossain vaiheessa aloin päästä sinuiksi lapsuuden traumojen kanssa, ja tajusin, miten paljon häpeää kätkin häpeämättömyyteen. Lisäksi pari vuosikymmentä vaihtelevaa masennusta ja vähäisiä ihmiskontakteja ja molemminpuolista vetäytymistä parisuhteessa teki tehtävänsä. Onnistun katsomaan ihmisiä silmiin vain keskittymällä siihen, ja huonosti silloinkin. Omaa lastani katson silmiin pitempään, mutta senkin unohdan liian helposti, koska yleensä olen ajatuksissani. Olen suhteellisen introvertti kuitenkin, ja räyhäkäs nuoruus vain kätki sen osittain.