Paras ystäväni kuoli
Onko muita vastaavassa tilanteessa olleita ja minkälaisia tunteita koitte? Kysyn siksi tällaista koska tämä ystävä oli minulle TODELLA tärkeä, olimme parhaita ystäviä lapsuudesta saakka, kerroimme aina kaiken toisillemme ja todella rakastin tätä ihmistä. Ja outoa tässä on se että kun kuulin tästä asiasta, menin aivan hysteeriseksi muutaman minuutin ajaksi ja tuntu että taju lähtee ja sen jälkeen itkin noin kymmenisen kertaa lyhyen mutta hallitsemattoman hetken ja nyt en ole ehkä viiteen päivään tuntenut tuskaa enkä surua vain haikeutta ajatellessani häntä ja kuolemasta on vasta kahdeksan päivää. Tänään tuli vain vedet silmiin kun kuuntelin biisiä jonka aion soittaa hänen muistotilaisuudessaan. Minä ja ystäväni olemme 21-vuotiaita. Kävin kolme päivää sitten katsomassa ystävääni ruumishuoneella. Pelkäsin vähän mennä sinne koska ajattelin että murtuisin täysin. Olin siellä hänen äitinsä kanssa. Mutta se aika jonka olimme siellä tuntu vain hyvältä. Ystäväni näytti elävältä ja niin kauniilta ja ihanalta, hän vain oli kylmä, silitin hänen kasvojaan ja hiuksiaan ja kerroin hänelle asioita ja annoin suukon otsalle ja sanoin hyvästit. Kummallista tässä on se etten tunne surua ja tuskaa vaikka olen todella tunteellinen ihminen. Jos mulle olis aikasemmin sanottu että menettäisin tämän ystäväni olisin varmasti vannonut etten pysty jatkamaan elämääni normaalisti ja kadottaisin elämänhaluni. Siksi tuntuukin niin kummalliselta kun ihmiset kysyvät miten voin, niin vastaan että hyvin. Olen kyllä monena päivänä jutellut itsekseni tälle ystävälleni ja sanonut että älä huoli siellä ylhäällä että me itkemme täällä vain siksi koska meillä on sua niin kova ikävä ja että kyllä me selvitään ja että mä lupaan tukea sun äitiä ja siskoja niin paljon kuin voin. Tätä kuolemaa ei kukaan voinut aavistaa eikä odottaa, sanotaan nyt että se oli sairauskohtaus ja siks pelkäänkin että mussa on joku kumma vialla kun oon saanut niin tän asian päässäni käännettyä että juuri näin oli tarkoitus ja että olen onnellinen ystäväni puolesta. Tiedän että tää kuulostaa ihan hullulta, siksi en kehtaa kenellekään sanoa mitä tunnen. Haluankin kysyä jos täällä on joku joka voisi kertoa kokemuksestaan vastaavassa tilanteessa tai keksisi jotain järkevää selitystä suhtautumiselleni. Vastailen kyllä jos haluatte kysyä jotain.
Terveisin positiivinen ikävä
Kommentit (14)
Ehkä sinullakin ovat ne raskaammat ajat edessä. En ole kokenut samaa, sillä en ole menettänyt ystäviäni. Mutta odottaessani esikoista sukulaiseni vauva kuoli synnytyksen yhteydessä. Omani syntyi pari päivää sen jälkeen.
Onnistuin sulkemaan asian mielestäni juuri samankaltaisesti kuin sinä, kunnes vauvani ollessa n. puoli vuotias, " annoin" itselleni luvan romahtaa ja itkeä tuota kuollutta sukulaisvauvaa. Sen jälkeen helpotti taas.
Tällä yritän siis sanoa sitä, että varaudu siihen, että niitä huonompiakin päiviä saattaa tulla. Ettet sitten säikädä itseäsi. Ystäväsi kuolema oli niin yllättävä.
Joku viisas on muutoin sanonut, ettei ole väärää tapaa surra kuollutta. Itse lisäisin vielä siihen, että niin kauan ei ole väärää tapaa, kun antaa itsensä tuntea juuri ne tunteet, jotka esille tulevat.
Minäkään en ole yhtään läheistä ystävääni onneksi menettänyt, mutta rakkaita ihmisiä kyllä montakin ja kun tekstiäsi luin niin tuli heti tunne, että luulenpa, ettet ole oikein vielä sisäistänyt sitä, että ystäväsi tosiaan on lopullisesti poissa ja voi mennä kauankin ennen kuin tajuat tilanteen, jonka jälkeen tuleekin varmasti ne itkemättä jääneet itkut!
Monillahan asia on niin, että vasta kun hautajaiset ovat ohitse niin tajuavat tilanteen ja silloin vasta alkaa itkut ja suunnattomat surut!!
Kovasti voimia sinulle ja ystäväsi sukulaisille raskaaseen matkaanne!!
Olen myös menettänyt parhaan ystäväni.
Ihan samalla " kaavalla" se meni,
ensishokki iski jonka jälkeen vetäydyin kuoreen,kävin katsomassa häntä ruuniinavauksen jälkeen sen kummemmin reagoimatta asiaan,
järjestin hautajaiset yms liittyvää ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut sen kummemmin, pidin kulisseja, jos niin voi sanoa.
Meni useampi kuukausi, taaplasin perheeni kanssa päivästä toiseen.. Sitten napsahti. Kaikki romahti...
Tähän liittyy paljon muutakin,mm. menetyksiä ja toisten läheisteni surua,mutta en mainitse niistä enempää.
Erona sinun tapaukseen,
ystäväni oli pikkuveljeni.
Voimia sinulle ihan hirveästi - luulen tietäväni miltä sinusta tuntuu.. =(
tidän miltä sinusta tuntuu. Koin saman asian joulukuussa 2002.
Jos haluat niin laita sinun sähköposti osoite minulle: tattara84@netti.fi nii kirjotan ja kerron oman tarinani. en halua että kaikki sen lukevat...
Uskon myös, että elät vielä ns." shokkivaihetta" .
Itse menetin myös parhaan ystäväni.Myös pikkuveljeni kuin " Elohiirikin" .
Kun kuulin veljeni kuolemasta niin menetin täysin kontrrollini.Poljin jaloilla maahan, huusin ja itkin.
Sitten se vaihtui vain " ilmeettömään ilmeeseen" .Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan....aika selittämätön tila.
Itku oli koko ajan kurkussa, mutta en itkenyt.Koitin esittää vahvaa, muun perheeni takia.
Ruumishuoneella käydessäni en sielläkään vielä oikein uskonut tapahtunutta todeksi.
Jätin jäähyväiset....
Vasta hautajaisissa nähdessäni arkun alttarilla aloitin itkemisen.....ja sitä kesti koko siunaustilaisuuden.Vasta silloin annoin itselleni luvan uskoa tapahtuneeseen.
Nytkin tätä kirjoittaessani itken...kirjoittamaasi lukiessani itkin.
Vain ajatteleminenkin, valokuva, yhdistävä tavara mikä tahansa veljeeni liittyvä saa kyyneleet silmiini.Herkemmin kuin aikasemmin.
Tapahtuneesta tulee pian kaksi vuotta kuluneeksi.
Toivon oikein paljon voimia sinulle surusi kanssa jaksamisessa.
Jokainen suree tavallaan.Mutta jokaisen on myös surtava surunsa pois, jossain vaiheessa....se helpottaa loppujen viimeksi.
Voimia!!!!
Ensinnäkin, osanottoni.
Kun isäni kuoli kolme vuotta sitten, järkytyin ensin uutisesta, mutta kun lähdin kotiseudulle hautajaisia järjestämään, niin olinkin aivan tyynen rauhallinen. Hautajaisissa kyllä hiukan itkin, mutta muuten kaikki tuntui vesiselvälle, enkä tuntenut mitään suurta. Hoidin asioita kuin kone, ja yritin näyttää murheellisemmalle mitä olin, jotta olisin vastannut ihmisten odotuksiin.
Suru tuli aaltomaisesti myöhemmin. Aluksi olin varmaan shokissa. Ikävä alkoi tuntua arjen myötä ja itkin asiaa kyllä vielä useita kertoja.
Jokainen ihminen kohtaa surun eri tavalla, niinhän se on.
Eräs minun ja mieheni ystävä kuoli muutama vuosi sitten, ilmeisesti oman käden kautta, vaikka täyttä selvyyttä siihen ei koskaan saatu. Spekulointi ärsytti: ihmiset halusivat juoruta, ja pääasia - se, että läheinen ihminen oli kuollut - oli toissijaista.
Kun kuulin uutisen (työpaikalla), en tiennyt, minne menisin ja mitä tekisin. Itkin, kävin vessassa oksentamassa ja seisoskelin ulkona pakkasessa rauhoittumassa.
Oli vaikea ymmärtää tapahtunut. Kelailin mielessäni edellistä tapaamistamme, hain merkkejä, mietin, olisinko voinut jotenkin estää kuoleman. Suurta surua tunsin ystävämme pienten lasten takia. Näin painajaisia ja ahdistavia unia. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt käydä katsomassa ruumista, kun kerran mielikuvitus synnytti siitä kamalia kuvia muutenkin.
Vähitellen shokkivaihe laantui, ja tilalle tuli hiljainen suru. Se saattoi (ja saattaa) iskeä ihan yllättäen. Kaikki " ensimmäiset kerrat" ilman ystävää olivat vaikeita, pieniä kuolemia.
itku tuli,kun luin tekstisi.Tunteesi ovat ihan aitoja ja suruprosessisi on vasta alussa. Suru on jännä juttu, välillä sen unohtaa ja välillä se musertaa alleen.
Ystäväni kuoli kymmenen vuotta sitten. Silloin mietin samoja asioita kuin sinäkin. Muista, että ystäväsi haluaisi,että jatkat elämääsi eteenpäin. Häntä et unohda vaikka kuinka haluaisit. Elämä kantaa!
Kiitos kaikille ihanista viesteistä, oon niitä aina välillä lukenu mutta en oo saanu aikaseks kirjottaa takaisin. Kyllähän se suru ja tuska iski sitten kunnolla. Päivää ennen hautajaisia alkoi kauhea ikävä ja aloin vasta tajuamaan sitä asiaa. Hautajaiset tuntu tosi rankalta.
Niistä kolmen päivän kuluttua jouduin lähtemään töistä kesken kaiken kun en pystynyt pitämään itkua vaikka kuinka koitin ryhdistäytyä. Menin ystäväni haudalle ja vein sille kivoja juttuja. Unta näen hänestä usein ja melkein joka päivä meinaa itku tulla monta kertaa vaikka oon kyllä monesti päivässä iloinenkin. Mulla on vaan niin mieletön ikävä ystävääni ja vaikea se on vieläkin hyväksyä ettei häntä ole enää. Välillä oikein ärsyttääkin.
Viime yönä näin ystävästäni niin ihanaa unta ja se tuntu aivan todelta ja uskonkin sen olevan. Me käveltiin siinä pitkä matka yhdessä ja juteltiin ja pidettiin hauskaa. Aluksi yritin siinä unessa herättää itseäni kun tiesin ettei ystäväni oikeesti ole hengissä, mutta sitten tajusin että voinkin jutella hänelle ja olla hänen kanssa. Pyysin hänet luokseni ja silitin hänen kasvojaan jotka näin " ihan oikeesti" , ne olivat ihan lämpimät ja kysyin häneltä että miten tää on mahdollista kun tiedän että olet kuollut. Hän vain hymyili. Kysyin häneltä että kuuleeko hän kaikki puheet joita me hänelle täällä puhumme. Hän vastasi että ei mutta voi tällä tapaa olla meidän kanssa. Sitten sovimme että hän tulee taas viettään mun kanssa aikaa jos lupaan että tulen siitä iloiseksi enkä surulliseksi, lupasin tietenkin. Se oli ihana uni ja siitä kun heräsin, olin aivan virkeä.
Tuntuu tämä juttu usein niin väärältä ja tuskalliselta mutta niin kuin joku teistä kirjottikin että ystäväni varmasti toivois kaikkien läheistensä olevan onnellisia. Kyllä se tästä, pikku hiljaa. Kirjotelkaa vaan lisää juttuja ja omia kokemuksianne.
Näit lohduttavan unen.
Itse näin pari unta silloin ystäväni kuoleman jälkeen,jotka menivät aikalailla samalla tavoin sinun unesi kanssa. Jälkeenpäin olen miettinyt, että mistä unet johtuivat. Luultavasti se oli joku alitajuinen puollustusmekanismi, joka lähetti unen liikkeelle. Toisaalta haluan uskoa että ystäväni lähetti sen jotenkin minulle.
Joka tapauksessa pääasia, että uni voi auttaa selviytymään tästä kauheasta kokemuksesta. Aika parantaa haavat, mutta tuska ei ikinä unohdu!
Sure niin kauan kuin sinusta siltä tuntuu. Surun pituutta ei voi rajata. Se voi kestää hetken tai vuosia.Uskon,että kaikella on jokin tarkoitus.
" Kerran vielä merkityksen saavat, kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat.
Aika kutoo suurta salaisuutta, kivun kautta Jumala luo uutta."
Hei!
Tarinasi sai minutkin muistelemaan parasta ystävääni joka kuoli muutamavuosi sitten. Muistan ajatelleeni lähes samalla tavalla ja reagoineenikin melko samalla lailla. Aluksi en voinut käsittää kun hänen äitinsä soitti ja kertoi, että paras ystäväni on kuollut liikenneonnettomuudessa. Olin silloin koulussa välitunnilla ja en saanut sanaa suustani. Menin normaalisti tunnille enkä sanonut kenellekkään mitään, kunnes en vaan pystynty olemaan ja pyysin lupaa poistua. Kävelin varmaan tunnin pari kaupungilla ja vaan itkin. Mutta sen jälkeen kotiin päästyäni olin lähes käsitellyt asian ja ymmärtänyt, että mitään ei enää voi tehdä muutakun yrittää hyväksyä tosiasiat.
Oli se kyllä järkyttävää, hirveetä, surullista ja haikeeta. Haikeeta se on edelleen ajatella mitä kaikkea hänelläkin olisi ollut vielä edessä ja koettavana elämässään.
Me juttelimme keskenämme kaikesta ja sovimme, että pidämme aina yhtä vaikka joskus toinen muuttaisi esimerkiski pois töiden tms. perässä. Myöhemmin tajusin, että tästähän me sovimme sillon joskus pidämme aina yhtä. Hän ei muuttanut pois vaan hän lähti lopullisesti, mutta hänen muisto ja elämä säilyy aina mun sydämessä.
Mulla on hänestä pari kuvaa jäljellä ja aina kun huono hetki katson niitä ja jotenkin löydän ongelmiin vastauksen hölmöltähän tää kuulostaa mutta näin se on. Tarkoitan, että muistelkaa niitä tärkeitä ihmisiä jotka ovat täältä jo lähteneet. Tarkkaan pohdittaessa he elävät meissä.
Itse haluaisin jos kuolisin, että läheiseni ja ystäväni jatkaisivat elämäänsä niin normaalina kuin se vaan on mahdollista.
Otan osaa
Pari vuotta sitten menetin ystäväni,joka oli minulle tärkeä,maailma tuntui romahtavan,aika kuitenkin parantaa haavat,vaikka ikävä on vieläkin.
Olen 17 vuotias ja mun paras ystävä kuoli 3kk sitten sanon vain että olet noin1-2kk "shokissa" eli pääsi ei tajua/ymmärrä sitä että näin on tapahtunut kun luin tuota tekstiä en pystynyt lukemaan sitä ilman että olisin itkenyt koska minä en päässyt mukaan ruumishuoneelle ja olisi yksi kysymys miten voin hallita tätä surua että olisin iloisempi koska aivan kaikki mitä teen/mihin meen niin se yksi menehtynyt ihminen tulee mieleen.
Huomasin juuri etten ollut yhtään jaotellut tekstiä, mutta toivottavasti joku jaksoi lukea loppuun.