Saisko juttuseuraa ihmisestä joka elänyt narsistisen persoonallisuushäiriöisen kanssa..?

pistäpä googleeen narsistien uhrit keskustelupalsta, niin löytyy oma yhdistys.



Tarkennus: kaikki narsistit eivät ole psykopaatteja, kaikki persoonallisuushäiriöiset eivät edes narsisteja!

Sori tylyyteni, en jaksa enää jutella asiasta, mutta toivon sinulle voimia pääsemään yli kokemuksesta! Itse taisin psykologilla muutamat tunnit viettää ja aikaa meni ennenkuin pystyin tasapainoiseen parisuhteeseen.

Se helvetti on vieläkin valloillaan pääni sisällä.

tätä SAIRAUTTA sairastavan miehen kanssa vuosi sitten. Kestin häntä peräti yli puoli vuotta. Hän oli aluksi ihana. Pikkuhiljaa käytös muuttui pikkupoikamaiseksi. Hän suuttui, mökötti, teki itse typeriä asioita ja syytti sitten minua. Joskus ihan hyvänä päivänä, kaikki oli loistavasti, hän saattoi keksiä aiheen mitättömään riitaan. Ja aina hän jotenkin sai minut tuntemaan itseni syylliseksi ja lopulta minä olin se joka pyysi anteekis )= Erosimme monesti, mutta hän sai minut vakuuttuneeksi että hän on muuttunut ja otin hänet takaisin (halusin niin vilpittömästi uskoa häntä ja rakastin sitä ihmistä mihin aluksi olin tutustunut). Hän alkoi haukkua minua huoraksi ja pettäjäksi. En voinut kun vaan vakuutella etten ikinä pettäisi. No lopulta mies itse petti minua...... Vielä pitkään hän minua takaisin kinusi, ja aneleminen vain yltyi kun hän sai kuulla että mulla on toinen. Oli siis vaikee jatka elämää. En toivo kenellekään samanlaista helvettiä.

Meillä on oikea viha/rakkaus suhde. Itse olen sen verran empaattinen etten raaski laittaa välejä poikki, kun hän kuitenkin haluaa nähdä lapsenlapsiaan, tosin vain silloin kun he käyttäytyvät hänelle sopivalla tavalla. Jos vähänkään lapsi kiukustuu tai kiljaisee niin vaarin päätä alkaa särkeä.

Hän on kaikin puolin itsekeskeinen, alistava ja omaa lähes kaikki narsistin merkit. Elämä hänen kanssaan on ollut tosi vaikeaa, vaikka hän kyllä osaa olla tosi mukavakin ja sitten näitä skitsoja piirteitään yrtrittää hyvittää mm. antamalla rahaa. Ei ole ikinä sanonut rakastavansa tai halannut kuin pakosta. Onneksi äityini on ollut tosi empaattinen ja symppis sekä maailman paras äiti, niin meistä lapsista on kasvanut tasapainoisia.

ap

Mutta kyllä mä olen siitä ihan hyvin yli päässyt, toisin kuin ilmeisesti nuo muutama ensimmäinen vastaaja.



Tuttavapiirissä on kyllä ukosta teoria, että se on vainoharhainen, koska tietää olevansa niin tyhmä. Se joutuu koko ajan pelkäämään muiden motiiveja, mielipiteitä ja ajatuksia, koska pelkää ettei ymmärrä ja kokee sen uhkana, ja menettämisenpelko sillä on hirveä. siksi siis niin agressiivinen...!

Toisaalta sisimmässään tosi epävarma. Juuri tällainen on isäni. Hän pönkittää itsetuntoaan mm hienolla, uudella autolla jne. Päälepäin ei kukaan ulkopuolinen näe tai tiedä millainen hän oikeasti on. Vain läheiset sen tietävät ja itse en kyllä kehtaa ystävilleni edes ikinä sitä kertoa, koska olen näin kauan pitänyt kulissia pystyssä, samoin äitini. Säälittävää, että äitini elämä on mennyt hukkaan tuollaisen ihmisen kanssa, mutta kuten sanoin isäni osaa olla tosi hurmava persoona, eikä sinäänsä ole fyysisesti väkivaltainen, mutta henkistä väkivaltaa käyttää sitäkin enemmän. Äiti on sanonut ettei uskalla jättää isää, kun epäilee, että hän alkoholisoituu ja tekee jotain itselleen.

Perusta anonyymi yahoomail, jonka laitat tänne. Ihan höpöillä tiedoilla. Sitten siirrä kirjeenvaihto muualle, vaikka uuteen anonyymiin meiliosoitteeseen, kun tiedät keskustelevasi oikean henkilön kanssa.



ei ap

....olin hänen kanssaan 5v kunnes 2 v sitten pääsimme pakenemaan. Toipuminen on vieläkin kesken. Kannattaa todellakin tutustua uhrien keskustelupalstaan ja mahdollisesti muihin, jotka ovat kokeneet saman, koska moni ei voi ymmärtää valtaa, jonka narsisti saa uhristaan. Itse olen joutunut viranomaisillekin jatkuvasti " todistelemaan minun olevan se täysjärkinen" vaatiessani apua itselleni ja lapsilleni! Ja jos/kun minua on uskottu, ollaan vaihteeksi kauhisteltu, miten olen voinut selvitä täysijärkisenä sellaisen mielipuolen käsittelystä....

Persoonallisuushäiriöistä puhutaan nykyään niin paljon kaikenmaailman yhteyksissä, että epäilen itse itseäni vainoharhaiseksi ex-miestäni arvioidessani. Mutta sekin kai kuuluu " uhrin" taudinkuvaan. Mulla ja exällä on kohta kolmevuotias lapsi, suhde oli lyhyt, minun ja lapsen onni, etten yksinkertaisesti kestänyt enää. Mies on kaikkien työkavereittensa, sukulaistensa, naapurien yms. mielestä kerrassaan charmantti ja sivistynyt ja huomaavainen mies, mutta todellisuus kotona oli jotain aivan muuta. Ystäviä miehellä ei ollut eikä ole edelleenkään, kertonee myös ihmisestä jotain. Fyysistä vakivaltaa ei ollut, sillä uhkailua kylläkin, mutta se henkinen väkivalta oli huikean nerokasta, vieläkin saattaa tulla mieleen jotain ihan sekopäisiä juttuja, mitä hän kehitteli. Olen vielä niin toipilas, etten myöskään pysty yksityiskohtia täällä kertomaan, mutta pikkuhiljaa uskallan tuntea onnellisuutta siitä, että uskalsin lähteä niinkin varhaisessa vaiheessa, lapsemme oli silloin vuoden ikäinen. Joudun tietenkin olemaan paljon exän kanssa tekemisissä, hänhän on lapsemme isä ja tärkeä siinä roolissaan. Edelleen vaan painin sen asian kanssa, että joudun jatkuvasti kohtaamaan syyttelyä ja ylenkatsomista ja vainoharhaisuutta, ja olen täysin kykenemätön siihen vaikuttamaan. Itse täytyy vaan opetella olemaan vahva ja pyrkiä mahdollisimman vähäiseen manipulaation mahdollistavaan kanssakäymiseen.

Joku kyseli tarkemmin..... mies siis oli todellakin " unelmien täyttymys" minulle kun tapasimme. Olimme todellakin samalla aaltopituudella kaikessa ja kaikkien muidenkin mielestä olimme todellakin " täydellinen pari" .... Minulle totuus alkoi, näin jälkikäteen mietittynä!!, pikkuhiljaa selvitä... Mies suuttui ja loukkaantui pienestäkin asiasta, kaikki oli mun syytä, aina löysi keinon saada minut tuntemaan syyllisyyttä ja pala palalta murensi itsetuntoani. Ulkopuolisten silmissä hän tietysti oli se pirun komea, tyylikäs, hauska, osaava, huolehtiva yms. yms. Joten itsekin alkoi uskomaan,että minussa se vika täyttyy olla... Monta kertaa lähdinkin pois, mutta hän sai minut aina palaamaan takaisin, jos ei muuten, haki minut takaisin ties mistä pakopaikastani. Kaikkiin ystäviini menetin yhteyden, miehen mielestä kukaan ei ollut tarpeeksi hyvä, kaikki olivat hänen mielestä kateellisia meille, hän kuvitteli koko ajan,että toiset halusivat pahaa hänelle. Elämäntilanteemme muuttui, mikä mahdollisti fyysisen väkivallan...4v sitten omat " aivoni heräsivät" , tajusin jos haluan selvitä hengissä, pois on päästävä. Kun vihdonkin olimme turvassa, syyllisyys painoi vieläkin järjettömästi! Mies vannoi muuttuvansa, vannoi ties mitä kunhan en jätä, mutta jos sanoin hiemankin häntä ärsyttävän sanan, tappouhkaukset ja syytökset alkoivat satelemaan... Vieläkin mies ajattelee,ettei hänessä ole mitään vikaa, hän on myös omasta mielestään " kuolematon" , kaikki tapahtunut on aina muiden syytä, mutta onneksi hän ei ole " lähiympäristössämme" sekä ystäväni ja hänet tuntevat ymmärtävät,että mitä olen kertonut, on tosi! Tästä aiheesta voisi jatkaa loputtomiin, joten lopetan tähän!! ;) -19-

mutta kerronpa siitä pahemmasta. Hän oli väkivaltainen rikollinen, joka käytti päihteitä. Vankilasta lomillaan ollessaan hän yritti kuristaa minut naruilla, uskoen että olen pettänyt häntä. Kun yritin paeta asunnosta, hän uhkasi viiltää lemmikeiltäni kurkut auki.



Alussa hän oli mukava ja ihana ja jotenkin ovelasti luikerteli elämääni, vaikken sitä aluksi halunnut! Hän osasi todella taitavasti pitää minua henkisessä otteessaan, myös vankilassa ollessaan, todella manipulaation mestari! Hän käytti myös henkistä väkivaltaa ja uskon että hänellä saattoi olla toinenkin nainen.



Jälkikäteen ihmettelen, että mikä ihme minut sai tuollaista sietämään! Taisin pimahtaa itsekin hänen kanssa seurustellessani. Mutta onneksi pääsin eroon. Nykyään kyllä haistan jo kaukaa nämä tyypit, enää ei kiltteyttä ja hyväuskoisuuttani päästä käyttämään hyväksi.