Mieheni kuoli kuukausi sitten liikenneonnettomuudessa.

Jos ei ole muuta sanottavaa niin voisit mennä vaikka nukkumaan takaisin.

Ei ole tapana puhelinsoitolla ilmoitella.

Vierailija:

Ei ole tapana puhelinsoitolla ilmoitella.

Pari tuttua on kuollut kolarissa viimeisen ymmenen vuoden sisällä ja kyllä poliisit ovat tulleet ovelle ilmoittamaan.

Siis, että toinen perheen vanhemmista kuolee esim. liikenneonnettomuudessa. Se on aivan hirveää eikä siihen kyllä voi tai osaa varautua mitenkään. Paitsi ehkä laittamalla vakuutukset edes kuntoon, mutta emotionaalisesti ei voi varautua.

Olen todella, todella pahoillani. Mikään muu ei auta kuin aika. Eikä sekään kovin paljoa. Tämä ihminen ei koskaan enää palaa ja se tuntuu epäreilulta, kohtuuttomalta. Ja saa toivomaan, että voisi tehdä jotain toisin, ettei tässä nyt oltaisi.



Jokaisen tulisi olla liikenteessä hyvin varovainen. Siellä vaarantaa joka hetki itsensä ja muiden elämän, jos ei noudata sääntöjä ja ole varovainen. Ja aina se ei ole jonkun muun rakas joka kuolee. Joskus se sattuu omalle kohdalle. Silloin toivoisi, että olisi itsekin huomioinut toiset paremmin liikenteessä.

olevia on kuitenkin monia. itsekin menetin onnettomuudessa avomieheni. Olin itse vain 20-vuotias ja tyttäremme 3-vuotias. nyt neljän vuoden jälkeen voin jo sanoa, että aika autaa. Kaikki tarjottu tuki kannattaa ottaa vastaan ja lapsella pitää koko ajan olla läheinen aikuinen, joka kuuntelee ja pitää huolta, jos itse ei surussaan tähän pysty. Meilä tytön kummitäti, oma paras kaverini, joka tuolloin oli vasta juuri 18 täyttänyt oli paras apu ja henkinen tuki niin tyttärelleni kuin minullekin.



Myös vertaistuki auttaa.



Ja myös minä sain tietää kuolemasta puhelinsoitolla, sillä avomieheni asui Ruotsissa ja kuoli siellä tulipalossa. Ei tulleet poliisit tänne Suomeen asti oven taakse kertomaan.

_mimmi-82_:

olevia on kuitenkin monia. itsekin menetin onnettomuudessa avomieheni. Olin itse vain 20-vuotias ja tyttäremme 3-vuotias. nyt neljän vuoden jälkeen voin jo sanoa, että aika autaa. Kaikki tarjottu tuki kannattaa ottaa vastaan ja lapsella pitää koko ajan olla läheinen aikuinen, joka kuuntelee ja pitää huolta, jos itse ei surussaan tähän pysty. Meilä tytön kummitäti, oma paras kaverini, joka tuolloin oli vasta juuri 18 täyttänyt oli paras apu ja henkinen tuki niin tyttärelleni kuin minullekin.

Myös vertaistuki auttaa.

Ja myös minä sain tietää kuolemasta puhelinsoitolla, sillä avomieheni asui Ruotsissa ja kuoli siellä tulipalossa. Ei tulleet poliisit tänne Suomeen asti oven taakse kertomaan.

Mitä kuuluu nykyään?

Oliko oma syy?

Kuka valopää nostaa näitä liki 20 vuotta vanhoja aloituksia tänne?

Vierailija kirjoitti:

Kuka valopää nostaa näitä liki 20 vuotta vanhoja aloituksia tänne?

Tukehdu kurkkuun!

Miehiä riittää...ei muuta kuin "verkot vesille"..

Osanottoni, ap.
Meitä kauemmin  leskinä olleita toimii erilaisissa tukiryhmissä: Nuoret Lesket, SPR, Eläkeliitolla on työikäisillekin sopeutuskursseja heidän lomakohteissaan, seurakunnan tukiryhmät, somen leskiryhmät (eivät valvottuja, joten suosittelen liittymistä vasta kun olet enemmän jaloillasi).
Sitten kun jaksat ota selvää voisiko jokin taho olla sinulle sopiva. 
Minä toimin yksilötukena kahdelle leskelle SPR:n kautta. Teen sen mielelläni ja täydellä energialla,Muistan hyvin tarkkaan millaista oli jäädä leskeksi ja miten maailmani romahti muutamassa minuutissa poliisin seisoessa ovellamme kertomassa kuolinuutisen.
Ota vastaan kaikki apua mitä saat myös lasten hoivaa koskien. Olet arvatenkin shokkivaiheessa ja surutyö on vasta tulossa. Voimia!