Mikä kotiäitinä olemisesta tekee rankkaa teidän mielestä?

mutta meillä onkin kolme lasta sopivalla välillä saatuina. Jos olisi vaan yksi, niin olisi tylsää. Jos olisi kolme pientä lasta niin sitten voisi tulla väsy.

Siis totta kai päiväsaikaan kun ollaan kaksin se on ymmärrettävää että lapsi (1v5kk) kaipaa seuraa mutta kun tätä jatkuu siihen saakka kun tyttö menee nukkumaan. Vaikka viihtyisi miten isänsä kanssa huoneessaan niin minun täytyy olla näkyvissä vaikka vaan katsomassa. Mitään en pysty tekemään niin ettei tyttö kitise jaloissa tai kisko sormesta pyytäen leikkimään tai pyydä syliin. Vaikka siis isänsä olisi kotona. Meillä vielä isä viettää aikaa lapsen kanssa paljon iltaisin ja he pärjäävät kaksistaan vallan mainiosti jos lähden talosta ulos. Tyttö ei itke lähtiessäni eikä palatessani vaan vilkuttelee iloisesti. Silti saan omaa aikaa vain jos menen yksin ovesta ulos.

se, että ei ole juuri koskaan edes mahdollista järjestää omaa aikaa ja kumppanin kanssa yhteistä aikaa ei ole koskaan. Ei siis varsinaisesti liity äitiyteen.

Mutta en koskaan edes ole kuvitellut olevani kotiäitityyppiä, olen aina sanonutkin että yllättävän pitkään jaksoin olla kotona (yht. puolitoista vuotta). Huomenna töihin.



-5-

Tai siis jaksoin, olin kotona yhteensä 4 vuotta. Lapset meni hoitoon nuorimmasien ollessa 2v ja mä olin täysin kypsä palaamaan töihin. Viimeinen puoli vuotta oli tuskaa, tuntui, että aivot on kutistuneet olemattomiin, eikä yksinkertaisinkaan puhe enää mennyt ymmärrykseen:) Musta oli tosi " rankkaa" olla kotona tekemättä oikeastaan mitään järkevää. Lapset leikkivät yhdessä välillä ovikin kiinni, mä yritin lueskella lehtiä, siivoilla ym. Mut eihän sellaista kukaan jaksa päivästä toiseen, tai siis mä en jaksanut. Kiukutti jokainen pienikin asia, mitään en jaksanut, koko ajan väsytti. Edelleen lapset valvottaa yöllä, mutta kyllä sitä kummasti saa voimia jaksamiseen, kun saa ajatella välillä ihan muita asioita!



Elämä oli liian helppoa ja tasapaksua. Mun pää vaatii haasteita, muuten mä lamaannun täysin. Käytiin me päivittäin ulkona pari, kolme kertaa, perhekerhoissa ja kavereiden luona, mutta kun vaan mieli meni matalammaks koko ajan, päätin palata töihin ja hyvä niin!



Hienoa minusta, että joku jaksaa olla lastensa kanssa kotona pitkäänkin, mulle riitti tämä 4 vuotta. Enkä katso lasteni kärsineen, nuorimmaisenkaan, vaikka hoitoon joutui alle 3-vuotiaana.



Eli tämä edellä mainittu tekee mielestäni (ainakin omastani) kotiäitiydestä rankkaa!

mutta kyllä tää kotiäitinä olo tarvitsee hyviä hermoja ja henkisesti tässä joskus on tavallaan aika heikoilla :) Meilläkin on yksi lapsi, jota hoidan kotona ja ehkä se on raskasta, että on koko ajan lapsen kanssa.. Vaikka niin ihana, rakas ja toivottu hän onkin, niin ei edes aikuinen aina jaksa olla saatavilla. Myös jatkuva lapsen tarpeiden tyydyttäminen vie voimia, kun lapsi ei vielä osaa ilmaista itseään puheella, on sitä kiukustumista ja turhautumista paljon, ja koko ajan äidin pitäisi olla tavallaan apuna ja auttamassa ja tietenkin pitäisi koko ajan _ennakoida_ mitä seuraavaksi.



Myös sosiaalisten suhteiden puute, ja se oman ajan puute on ahdistavaa. Mies on päivät töissä, ja tulee alkuillasta vasta kotiin ja yleensä siinä vaiheessa olen jo väsynyt (päivät alkaa 6-7 aikaan) päivän touhuista, etten sitten jaksa aina lähteä yksin jonnekin. Ystäviä toki on, mutta heidänkin kanssaan puhutaan useimmiten lapsista :D Joten tässä elämä pyörii lapsen ympärillä koko ajan.. mutta sekin on periaatteessa ihan oma vika, koska pitäisi vain jaksaa lähteä useammin yksin jonnekin.



Mulla olis tarkoituksena olla kotona vielä vuosi, joten sitä omaa aikaa pitäisi järjestää enemmän, että jaksan. Kuntosalikortin on mies onneksi mulle luvannut kustantaa, joten josko säännöllinen liikunnan harrastaminen toisi enemmän energiaa tähän äitiin =)

paitsi ehkä sellaiselle joka on läheisriippuvainen? itse opiskelen iltaisin, saan vähän aivojumppaa :)

Monissa perheissä kun miehet tuppaavat pitämään kotona olevaa naista yksinkertaisena vapaamatkustelijana. Poikkeukset tietysti olemassa.



Aikuisen seuran puute ahdistaa. Kaikki mammat eivät oikein istu kavereiksi.

Olen kotona 1,5-vuotiaiden kaksosten kanssa, jotka leikkivät paljon yhdessä, mutta vastaavasti sitten riitelevät, purevat, tönivät ja tappelevat leluista. Ja haluavat yhtäaikaa syliin. Kaverit lopettivat meillä käymisen hyvissä ajoin vauvojen syntymän jälkeen eikä kävelymatkan päässä ole ketään tuttua äitiä. Päivät olen siis yksin lasten kanssa ja tylsistyn täysin. Netti on ainoa henkireikäni ja siitäkin on huono omatunto. Hermot on niin kireällä, etten jaksa olla aina johdonmukainen vaan kiukuttelen lapsillekin. Tosi kivaa :(

Ihan hyvin menee niin kauan kun ollaan kotona kahdestaan lapsen kanssa. Mutta mies kun tulee töistä ja rojahtaa koneen ääreen lomailemaan/lamailemaan, minua alkaa ärsyttää. Miksen minäkin saisi? Ja sitten menen, kun saanhan minä, mutta mies ei väräytä eväänsäkään pitääkseen lapselle seuraa. Ja sit mulla on huono omatunto.



Mitään muuta negatiivista en keksi...

Ja musta on aina ikävää jos vaikka miehen kans riidellään niin vatvan sitä sitten KOKO päivän kun hän on töissä. Eli sitä uutta ajateltavaa ei tuu että sais aivoja tuulettaa. Ja hommat seisoo kun ottaa koko ajan päähän.

Kävin pari kuukautta töissä ja palasin onnellisena kotiin. Se oli mulle fyysisesti rankkaa vaikka mieli olikin virkeä. Mun piti tehä kaikki samat hommat mitä nytkin mutta työpäivän jälkeen. Mies ei osallistunut yhtään enempää, olin töissä tai en.

Inspiraation puute välillä vaivaa ja motivaatio tehdä mitään. Nytkin tässä istun mieluummin kuin siivoaisin. Lapsia on kaksi ja kolmas tulossa. Tietysti vähän huolettaa miten jaksan kun vauva syntyy eikä esikoinen kerkiä täyttää kolmea.

Kotiäidin miehelle kasautuu aika vastuu kun hän saattaa olla ainoa aikuinen kenet kotiäiti päivän aikana tapaa. Että pitäis miehen jaksaa kuunnella niitä äidin homehtuneita juttuja vaikka ne olis kuin tylsiä. Koska itsetunnon kannalta on tärkiää että edes se yksi päivän aikana näkemä aikuinen haluaisi keskustella.

Mutta tähänkin tottuu. Erakoituminen on vaan vaarana ja turha itsensä syynääminen. Meilläkään ei ole toista autoa, mies vie ainokaisen töihin ja lapset sairastaa niin ei selviä naapuriinkaan kylään päivän aikana. Että kyllä on välillä älyttömän homehtunut ja epävarma olo.



Tässä vuodatusta..=)



Äiti 22v

kun kaikki on niin yksinkertaista. Pikkuvauvojen kanssa olen nauttinut kotiäitinäolosta, se on kai se haaste, mikä viehättää. 2 vaippaikäistä :)



Mutta nyt kun lapset ovat jo isompia, niin tylsistyttää. En jaksa siivota koko aikaa, vaikka siihen olisikin nyt aikaa. Joskus on kiva piristää arkea menemällä vaikka toiseen ruokakauppaa kuin normaalisti, vaikka hinnat ovatkin himpun kalliimpia. mutta sieltä tulee ostettua eri ruokia, on kiva välillä syödä muutakin kuin normi ruokia. ja kiva innostua välillä leipomaankin.



Mutta kun on useamman vuoden ollut kotiäitinä, niin helposti kaikki sujuu samalla tylsällä kaavalla. aamupala, siivous, ulos, ruoka, päiväunet... ja illalla mies ei jaksa lähteä töiden jälkeen enää mihinkään, niin ilta menee sisällä, tv auki :( Se on rankinta ja tylsistyttävää.



No, onneks meille on keväällä tulossa kolmas, ehkä mä saan sitten taas haastetta.

Jos saisin lapseni nukkumaan päiväunille ja iltaunille ongelmitta,niin ei olisi mitään ongelmia.Mutta ku en saa ja sitten on ongelmia!!!!!

Mulla on niin heikot hermot,että ei jaksa kahta tuntia nukuttaa sairasta lasta,ettei hermo mene!

Aina ku meinaa m´nukahtaa niin jotain tapahtuu..yskittää..naapurit juttelee pihalla,koirat haukkuu,traktorit tulee ajamaan lunta...roskisauto ym.=(

Esim. jos opinnot ovat kesken, gradua voi vääntää pätkissä päiväunien aikana. Tai aloittaa vaikkapa luku-urakka tavoitteena lukea kaikki kirjallisuuden tärkeimmät klassikot (Sodasta ja rauhasta ei kuitenkaan kannata aloittaa...); kirjoittaa päiväkirjaa ; kirjoittaa romaani/runoja/muistelmat; aloittaa käsityöt; ratkoa sanaristikoita; aloittaa postimerkkeily tms. Eli mitä tahansa, johon tuntee suurta mielenkiintoa ja jonka parissa voi kokea toteuttavansa itseään. Sen ei tosiaankaan tarvitse olla palkkatyötä! Ehkä monilla suurin syy ahdistukseen on se, että päivät toistuvat niin kovin samanlaisina ja arkisina, mutta sellaista se elämä tässä vaiheessa on. Ja vaikkei millään uskoisi, aika rientää pikajunan lailla ja lapsi on kohta kasvanut ja aloittaa koulun ja menee naimisiin ja perustaa oman perheen...

Eli aikansa kutakin. Ei kaikkea tarvitse elämässään toteuttaa päällekkäin, yksi vaihe kerrallaan. T. Neljän äiti

aamulla herätään ja syödään aamupalaa, sitten puetaan, siivotaan ja tehdään ruokaa, mennään pihalle, sitten syömään, sitten nukkumaan (ja äiti sillä aikaa siivoaa, pyykkää ym. aika harvoin tekee mitään järjellistä) ja sitten taas syödään ja leikitään ja siivotaan ja siivotaan ja erityisesti tuo jatkuva siivoaminen on tappavan turhauttavaa. Mutta muuten kyllä viihdyn kotona ihan loistavasti, nautin siitä, kun saa olla rauhassa, olen vähän erakkotyyppinen persoona. Vakituinen työpaikka tietysti rauhoittaa, kun on odottamassa, ei tarvitse stressata siitä, että tämä olisi ikuista....

normaalit, rakentavat ja positiiviset aikuiskontaktit hävisivät lähes kokonaan.



työssäni olen pidetty ja luotettu henkilö ja saan tehdä työni itsenäisesti ilman kummempia ongelmia. Palaute on lähes aina rakentavaa, liittyy enemmän asioihin kuin henkilöihin tai persoonaan.



kotona taas asiat ovat yleensäkin mielestäni pieniä ja mitättömiä, joten en niistä isoa numeroa jaksaisi tehdä, mutta suvussa on onneksi henkilöitä, jotka jaksavat pikkuasioista nipottaa ja mäkättää



Toinen ongelma oli se, että työssäni olen pääosin yksin ja saan hoitaa hommat rauhassa. Lapsen kanssa et koskaan ole yksin, mikä on positiivista pääosin. Ärsyttävää taasen oli, että aikuistenkin kanssa pitää jatkuvasti seurustella ja kommunikoida eli koskaan ei saanut levätä ja ladata akkuja, vaikka lapselle oli hoitaja ja kotona apuja, kun sama tyhjänpäiväinen pölötys jatkui ja jatkui

Nyt olen huomannut, että minulle yksi tärkeä piirre työelämässä on se, että se rytmittää elämän. Sitten tuli vauva, jonka kanssa ei ensin pysty ylläpitämään juuri mitään rytmejä. Sitten vähitellen löytyi jokin rytmi, joka taas vaihtui kolmen viikon päästä - juuri kun olin oppinut siihen. Ja sitten se taas vaihtui, ja taas, ja taas.



Nyt lapsi on reilu vuotinen, ja säännöllinen päivärytmi on pysynyt jo jonkin aikaa samana. Ja mulla kaikki sujuu PALJON paremmin. Ja kun homma sujuu, niin viihdyn kotona.

Varsinkin jos molemmat vanhemmat voivat käyttää liukuvaa työaikaa, jää lapsen hoitopäivä aika kohtuulliseksi (n. 6h).

Siitä ajasta pieni nukkuu n. 2h, syö aamupalan, lounaan ja välipalan.



Suosittelen! Itse nautin työssä käynnistä ja odotan ilolla lapsen hakua tarhasta. Toisin oli kotona ollessa, olin pelkkää raivoa täynnä, eikä syy tietenkään ollut lapsen. Näin olemme " happy family" .

Meillä on kaksi poikaa, toinen 2½ ja toinen 5 kuukautta. Vanhempi ei sustu nukkumaan päiväunia ja sitten koko iltapäivä meneekin päin helvetaa; on ylivilkas, juoksee, riehuu ja tekee pahojaan kokoajan, ajaa koiria takaa yms mukavaa. Ja minä juoksen vauva rinnalla riippuen perässä. Ongelma on siis vaan jos unet jää pois.



Samoin illat on nykyään yhtä nukuttamista. Poika karkailee sängystä kymmeniä kertoja ja kyllä siinä hermoja kiristää niin minulla kuin miehellänikin. Koita siinä sitten pysyä rauhallisena.



No siis tämä on se, mikä tekee tästä kotonaolosta tällä hetkellä vaikeaa. Siis uhmakas lapsi joka kokeilee rajojaan surutta päivästä toiseen.



Olin lasten syntymän välillä töissä ja ihana tunne oli, kun sai vaikka hakea kahvia just kun halusi (ts ei ollut juuri asiakkaita). Ai se oli ihana tunne. :)



Oman ajan järjestäminen on nykyään NIIN vaikeaa, että olen katsonut paremmaksi antaa koko asian olla. Miehen työajat on epäsäännölliset, joten joku tiettyyn aikaa oleva harrastus on mahdottomuus. Ja sitten on myös se, että olen iltasin niin kaikkeni antanut, etten jaksaisi lähteä minnekkään. No ehkäpä kevään tullen taas iltasinkin on elämää.

Töissä sentään on ruokatauko ja kahvitauot. WC:ssä saa käydä ilman keskeytystä. Töissä koko ajan ei joku vaadi jotain kovaäänisesti jotain itselleen korvan juuressa. Töissä saa istua paikallaan ainakin enemmän kuin 5 minuuttia eikä tartte koko ajan ravata tai kontata jossain lattialla. Kotona oleminen on sitä " läsnäolemista" KOKO AJAN. Ei minuuttiakaan omaa aikaa, kun yksi lopettaa vaatimisen (ruokaa, vaippaa, seuraa ym. ym.) niin seuraava aloittaa.