Rehellisesti: kuinka suuri merkitys mihen tulotasolla on?

huulet painuivat huulilleni, ei mielessä käynyt mitään muuta, ei myöskään palkkapussin suuruus.

ja ajattelin aina haluavani varakkaan miehen. No, vastaan tuli kohtuutuloinen, mutta ylivelkaantunut mies. Sinne katosi kaikki romukoppaan ja tämän velkamieheni kanssa elän onnellisempaa elämää kuin olisin ikinä uskonut. Tottakai olisi kivaa esimerkiksi omistaa asunto yhdessä, ottaa yhdessä lainaa jne. Mutta kaikki aikanaan.



Itse olen hyvätuloinen.

en mennyt naimisiin rahan / tavaran kanssa, vaan koetin löytää sielun veljen. Taisin löytää.

myöntää, että en tiennyt mieheni tienaavan niin paljon kuin tienaa. Itse olen pienipalkkainen, niin onhan se ihan kivaa, että edes mies saa kunnon korvauksen työstään.



Rakkaus ei tosiaan katso rahoja ja jos katsoo, niin se ei ole mitään kunnon rakkautta!

vasta vuosi seurustelusta, että mies tienaa hyvin ja omistaa asunnon

Suomessa ja pari ulkomailla sekä ison talon meren rannalla välimerellä...

Ajaa uuden karhealla autolla jne.

Oikeesti. Ei vaan leuhki näillä.

Asuttu yhdessä jo pari vuotta, nautiskelen kuitenkin eniten oman kullan kosketuksesta ja rakkaudesta...

Ottaisin hänet vaikka meillä (hänellä) ei olisi mitään!

kuinka paljon mieheni tienaa.

En itseasiassa hakemalla hakenut rikasta miesta, mutta kylla, se oli yksi valintaan vaikuttava seikka.

Olen itse erittain varakkaasta brittilais-suomalaisesta perheesta, eika perheeni olisi katsonut hyvalla duunaria.

Joten nain brittilaisen kartanon perijan ja sijoittajan.

Mutta, olisin varmasti ollut onnellinen suomessakin, tavallisen miehen kanssa.

Ja tiesin jo silloin päätyväni itse hyväpalkkaiselle alalle, joten ei senkään takia ollut väliä sillä, mitä mies tienaa.

nämä olivat minun kriteerini, varakkuudella ei ollut merkitystä. Tosin mieheni tienaa hyvin juuri noiden ominaisuuksien takia ;)

Tavattiin yliopistoaikoina. Mieheni opiskeli teknistä alaa hyvillä näkymillä, kaikki mahdollisuudet olivat todella hyviinkin palkkoihin. En minä tuota sen kummemmin silloin ajatellut. Mies ansaitsi silloin aivan pikkuruista palkkaa tekemällä iltatöitä ravintolassa. Toki sillä oli merkitys sitten naimisiin menoa mietittäessä, että mies kuitenkin oli " kunnon ihminen" , joka oli halukas opiskelemaan ja tekemään rehellistä työtä - ei siis mikään sellainen, joka halusi petkuttaa mahdollisimman isot tuet itselleen, laiskotella vanhempiensa kustannuksella tms.



Nykyään mies ei ansaitse niin paljoa kuin voisi, koska hänelle perhe on ollut uraa tärkeämpi, ei esim. tee paljoa ylitöitä. Näin on minusta paras. Luultavasti en olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan, jos olisin ajatellut, että hänestä koskaan tulisikaan työnarkomaani, jolle raha on kaikki kaikessa.

ja rehellinen ja kunnollinen ja rakastaa aidosti.



Hyvän duunarimiehen sain. On valmis painamaan jopa ylitöitä, jos perheen tarve vaatii :)



pääsin nimittäin pari vuotta aikaisemmin yhdestä työhaluttomasta lipeväkielestä eroon ja sitä en halunnut enää toista kertaa kokea

On kyllä sittemmin alkanut tienata ihan mukavasti.



Nyt jos joutuisin uutta miestä etsimään, niin enpä varmaan enää mitään ihan tyhjätaskua kelpuuttaisi. Työpaikka pitäisi olla, ja rahankäyttö sellaista että jotain jää käteenkin. Siis silleen että tulee tukevasti toimeen omillaan, mitään miljoonia ei tarvi olla.

Nuorena ajattelin etsiväni jonkun " bisnesmiehen" itselleni jotta elintaso pysyisi samana kuin kotona kun " pappa betalar"



Mutta hehhhe eipä siinä kyselty miehen tiliä eikä talon paikkaa kun rakastuttiin.....

(Minä 17 ja mies 20),joten ei siinä paljon ollut kummallakaan varallisuutta minkä perään kysellä.Nyt on 10. yhteinen vuosi menossa ja yhdessä ollaan varallisuutta kasvatettu.Velkaakin on paljon,mutta ekin hoidetaan yhdessä=)

Oltiin niin nuoria kun tavattiin, ettei tuollaisia asioita tullut ajateltua. Köyhän opiskelijan otin ja nyttemmin keskituloisen kanssa naimisissa. Ei sillä oikeasti ole merkitystä.

Eikä ole vieläkään, kunhan toimeen tullaan.

oltiin kyllä tosi nuoria kun tavattiin (minä lukiossa, mies just lukiosta päässyt) eli eipä oikein tuossa vaiheessa mietitty toisen tulotasoa. No eikä kyllä purista nytkään yhtään vaikka kohta taas (viimeistä päivää hoitovapaalla) tienaan reilusti enemmän kuin mies.

Olen kyllä sitä mieltä, niin surullista kuin se ehkä onkin?, että arjen läpiviemisen kannalta on huomattavasti helpompaa kun molemmilla on hyvä tulotaso. Raha on yksi suurimpia parisuhteiden erojen ja riitojen aiheuttajia. Jos ' rakastuisin luuseriin' niin lopettaisin suhteen, ihan oikeasti. Ihastuminen kun ei kuitenkaan kestä kuin muutaman vuoden, miksi ottaa siitä 40-vuoden risti itselleen, kun toisinkin aina voi valita.

Vierailija:

nämä olivat minun kriteerini, varakkuudella ei ollut merkitystä. Tosin mieheni tienaa hyvin juuri noiden ominaisuuksien takia ;)

Mutta en ikinä jättäisi nykyistä miestäni, jos hänet irtisanottaisiin tms.

Nuorena ajattelin etsiväni jonkun " bisnesmiehen" itselleni jotta elintaso pysyisi samana kuin kotona kun " pappa betalar"

Omat vanhemmat ovat aika varakkaita. Meillä oli aina hieno koti ja tilaa ja kaikkeen varaa. Matkustelin kaikki teinikesäni ulkomailla " virikkeitä saamassa" isäni rahoilla, minulla oli sivukortti isäni visaan, olin aina tottunut ostamaan hyvää laatua ja kauhistelin sille, minkälaista sontaruokaa ja surkealaatuisia tavaroita vähävaraiset joutuvatkaan ostelemaan. Ajattelin, etten koskaan kestäisi olla köyhä. Kuitenkin, vaikka kouluttauduinkin, en itse keksinyt mitään konstia, jolla omin keinoin voisin ylläpitää hyvää rahatilannetta ja elintasoa. Ajattelin siis jotenkin, että varmaan tulen naimaan jonkun rikkaan. Rakastuinkin sitten ulkomailla oikeasti köyhään ihmiseen, joka oli lapsuutensa ja nuoruutensa kärsinyt sellaista puutetta, jota ei Suomessa tainnut juuri ollakaan. Hän oli kuitenkin joutunut ponnistelemaan saadakseen koulutuksen ja ihailin tosi paljon hänen energiaansa ja päättäväisyyttään ja sitä, että hän oli joutunut pelaamaan aina vain omilla kyvyillään. Hän oli hieno ihminen ja hyvä. Kieltämättä minua huoletti ja suretti, kun eka yhteinen asunto oli vain yksi pieni huone, ja meillä oli keittiössäkin vain jotakin kaksi haarukkaa ja yksi veitsi tms. Hävetti kertoa Suomen tuttaville. Ja samalla kuitenkin hävetti, että hävetti. Nyt yhteisiä vuosia on kuusi ja elintasokin on kohentunut hieman ja olen oppinut elämään säästäväisemmin, mutta en ole sinut tämän " köyhistelyn" kanssa edelleenkään. Yritän kovasti opetella itse samanlaista yritteliäisyyttä ja itseluottamusta, kuin miehelläni on, että saisin itsekin jotakin aikaan omilla kyvyilläni. Toivon ja odotan kovasti, että elintasomme tulee vielä nousemaan lähemmäs lapsuuteni tasoa, mutta ei se ole elämän pääasia silti. Ei siis ollut väliä tuloilla, mutta en voi väittää, että en välillä toivoisi (salaa hiljaa itsekseni ja häpeillen), että niitä tuloja olisi jo alkuun ollut enemmän...

vielä 4-kymppisensä olisi täysin pa ja asuisi vuokralla jne.