Taas oli muut kutsuttu, minua ei :(

Minä olen sitä mieltä että sinussa ei välttämättä ole vikaa. Nosta nenä pystyyn ja ole oma arvokas itsesi.

Vähän samoja asioita olen pohdiskellut.



Nimittäin mulle on käynyt niin, että kelpaan ystäväksi silloin kun tarvitaan apua. Perinnönjakoa, valtakirjaa, työhakemusta, mitä tahansa asian hoitamista tehokkaasti ja hyvin. Ja siihen se sit jääkin.



Olen esim. vuoden ajan yrittänyt sopia kahvittelusta erään "ystäväni" kanssa ja ei käy. Koko ajan joko kieltäydytään tai perutaan viime tipassa. Yksi ystävä ei vastaa puheluihin eikä tekstiviesteihin. Mutta jos itse tarvitsee jotain, niin sitten kyllä.



Pari päivää sitten tein treffit yhden ystävän kanssa. Hän unohti tulla.



Olen avoin ja rohkea, tutustun ihmisiin helposti. Olen aikaansaava, ajattelevainen, huolehtiva, empaattinen, puhun omista haasteistani, kuuntelen muita. Olen aktiivinen, mukana monessa asiassa, kiinnostunut kaikesta, maailman asioista, kirjallisuudesta, elokuvista, ruoasta... Minulla on monta kummilasta, joiden elämästä olen kiinnostunut. Minun lasteni kummit eivät (vaikka samoista perheistä kyse!).



Olen sisimmältäni aika introvertti, mutta olen opetellut sosiaaliseksi.



Mieheni (jolle asiasta avaudun säännöllisesti) on yhtä neuvoton, koska hän ei voi ymmärtää miksi minulle aina käy niin (perutaan viime tipassa, jätetään kutsumatta). Kerran hän sanoi, että minä olen varmaan liian hyvä. Mutta en ole diiva, annan omastani (aikaa, vaivaa), autan mielelläni ja kysyn muilta mielelläni neuvoja ja näkemyksiä - on ollut terveys- ja työhaasteita itsellänikin. Nyt haaste on se, että en saa ketään edes tapaamaan itseäni!



Välillä tulee sellainen olo, että olen ihminen joka kenellekään ei vain tule mieleen.



Olen korkeastikoulutettu, ennakkoluuloton, ihan kaunis kolmekymppinen nainen.

Voi olla ihan sattumaakin, että sut jätetään kutsumatta. Vika voi olla yhtä hyvin siinä sun kaveripiirisssäsi. Ehkä sua ei muisteta kutsua? Jos löytäisit joitain toisia kavereita voi olla että olisit yhtäkkiä kovinkin suosittu!



Mulla on kyllä välillä sama ongelma myönnän... Tuntuu, että kaikilla muilla on paljon ystäviä, joita tapaavat ja jotka tulevat kahville tms. Mulla nämä ystävät ovat erittäin harvassa...



Nykyään tosin saan jopa kutsuja tällaisiin ns. tuppereihin tms. Tämä tilanne on muuttunut sen jälkeen kun nuorimmainen poikani aloitti päiväkodin ja sai siellä runsaasti ystäviä. Sitten yhtäkkiä näitä äitejä alkoi kiinnostaa munkin seura:).



Mutta silti kaipaisin joskus sitä, että joku tekstailisi ja kyselisi tulisinko kahville? Tai pyytäisi shoppailemaan!



Toisaalta tiedän, että useimmilla on yhtä kiireistä kuin mullakin, on perhettä ja lapsilla on harrastuksia ja läksyjä. Ei sitä noin vain lähdetäkään...



Omasta itsestäkin on varmasti paljon kiinni. Pitäisi jaksaa kutsua näitä toisia kahville, ja vaikka toiseenkin kertaan jos sitä vastakutsua ei tule.



Toisaalta mulla on naapuriperhe joka on kiva ja joita olen pariin kertaan kutsunut iltaa viettämään. Mutta kun sitä vastakutsua ei tule niin olen kyllästynyt!! En enää kutsu heitä en!! Ei sitä jaksa aina olla kutsuvana osapuolenakaan. Tiedän, että tämä naapurin vaimo on sellainen että kokee kai paineita siitä, että talon pitäisi olla viimeisen päälle jos vieraita tulee jne. Se taitaa myös olla monen ongelma. Pelkälle kahvikupposelle ei haluta ketään kutsua..

Vähän samoja asioita olen pohdiskellut.

Nimittäin mulle on käynyt niin, että kelpaan ystäväksi silloin kun tarvitaan apua. Perinnönjakoa, valtakirjaa, työhakemusta, mitä tahansa asian hoitamista tehokkaasti ja hyvin. Ja siihen se sit jääkin.

Olen esim. vuoden ajan yrittänyt sopia kahvittelusta erään "ystäväni" kanssa ja ei käy. Koko ajan joko kieltäydytään tai perutaan viime tipassa. Yksi ystävä ei vastaa puheluihin eikä tekstiviesteihin. Mutta jos itse tarvitsee jotain, niin sitten kyllä.

Pari päivää sitten tein treffit yhden ystävän kanssa. Hän unohti tulla.

Olen avoin ja rohkea, tutustun ihmisiin helposti. Olen aikaansaava, ajattelevainen, huolehtiva, empaattinen, puhun omista haasteistani, kuuntelen muita. Olen aktiivinen, mukana monessa asiassa, kiinnostunut kaikesta, maailman asioista, kirjallisuudesta, elokuvista, ruoasta... Minulla on monta kummilasta, joiden elämästä olen kiinnostunut. Minun lasteni kummit eivät (vaikka samoista perheistä kyse!).

Olen sisimmältäni aika introvertti, mutta olen opetellut sosiaaliseksi.

Mieheni (jolle asiasta avaudun säännöllisesti) on yhtä neuvoton, koska hän ei voi ymmärtää miksi minulle aina käy niin (perutaan viime tipassa, jätetään kutsumatta). Kerran hän sanoi, että minä olen varmaan liian hyvä. Mutta en ole diiva, annan omastani (aikaa, vaivaa), autan mielelläni ja kysyn muilta mielelläni neuvoja ja näkemyksiä - on ollut terveys- ja työhaasteita itsellänikin. Nyt haaste on se, että en saa ketään edes tapaamaan itseäni!

Välillä tulee sellainen olo, että olen ihminen joka kenellekään ei vain tule mieleen.

Olen korkeastikoulutettu, ennakkoluuloton, ihan kaunis kolmekymppinen nainen.

Ihan kuin minun kynästäni, paitsi etten ole ihan korkeastikoulutettu (mutta siitä vielä haaveilen). Olen siis samanoloinen, saman ikäinen, ihan kaunis nainen.

Joskus mietin, olenko liian vahva, jonkinlainen uhka? En todellakaan käyttäydy sopimattomasti, melkeimpä varon toisten miehiä... mutta kaikenlaista tulee mieleen, kun tämä sama toistuu ja toistuu.

Ja toistui vieläpä tämän ketjun aloittamisen jälkeen! Tällä kertaa kyse leikkipuistossa tavatuista muista kotona olevista äideistä. Minulle oli unohdettu laittaa viestiä yhdestä asiasta. Keppas, kappas. Miten sattuikin.

ap:n pelon, että jos kutsuu ja kukaan ei tulekaan. Se on sellaista nykyaikana, että ihmiset ovat itsekeskeisiä ja tulevat, jos sattuu huvitttamaan. Usein ei vaan viitsitä.

up

lisään vielä tähän aiempaan, että tietoisesti en loukkaannu, jos joku pyytäessä ei lähde. Ihan oikeasti useimmat ihmiset suhtautuvat muihin positiivisesti. Olen opetellut uskomaan tämän. Todennäköisin syy siihen että joku ei lähde kanssasi jonnekin on että ihmiset ovat väsyneitä töistä ja perhe-elämästä jne.

kaikkein todennäköisintä on, että

a) tulkitset asioita vääristyneesti, ts. tunnet itsesi hylätyksi ja ei-pidetyksi ja mietit paljon, miten muilla on hauskaa ja sua ei haluta -> tulkitset todellisuutta tuon raamin läpi.

b) käyttäydyt, a) kohdan takia, vetäytyvästi ja annat muille sen vaikutelman, ettet halua olla heidän kanssaan

c) mahdollisesti myös: odotat liikaa "kevyiltä" ihmissuhteilta. Jos olet esim. vasta tavannut jonkun porukan, joka on tuntenut toisensa jo pitkään, niin heille ei välttämättä tule mieleen kutsua sinua jonnekin, jossa ovat ennen käyneet ilman sinua. Tämä ei tarkoita, että eivät pitäisi sinusta.

nimim. takes one to know one. Mä olin tuollainen. Olen opetellut pois itseni surkuttelusta. Olin varma, että minussa on jotain vikaa ja kukaan ei tykkää minusta. Siis ihan varma.

Mutta sitten (en jaksa selittää mikä tähän johti) tajusin, ettei se näin ole. Ja muutin omaa ajattelu- ja toimintatapaani.

Nykyään, jos haluan olla jonkun kanssa niin pyydän häntä. Näen vaivaa tutustuakseni ihmisiin hyvin, niin, että he tulevat ajatelleeksi minua kun järjestävät jotain. En loukkaannu, jos minua ei pyydetä. Olen "henkisesti itsevarainen", eli keksin kaikkea kivaa ja teen nautin elämästä itseksenikin. En murehdi, että nyt olen yksin ja muilla on seuraa ja olen tylsä jne. Katkaisen tuollaiset ajatukset alkuunsa.

Kukaan ei pidä valittajista

Jos se että tulet tänne valittamaan tuollaisesta, kertoo että luonteessasi on paljon parantamisen varaa.

Millainen luonne minulla on? Jos osaat tehdä noin hienon analyysin, osaat varmaan senkin kertoa? Vai onko se niin, että kivalla ja suositulla ei ole aikaa täällä kysellä tyhmiä? Jos näin, niin mitä sinä täällä teet?

Miksi tulet tänne valittamaan kavereiden puutetta? Jo se osoittaa sen että olet valittaja luonne. Auttakaa mulla ei ole kavereita! Kannattaisiko miettiä miksi ei ole?

arvata, miksi tällä vastanneella ei ole kavereita :D

Ap ei valittanut mitään, aloitus oli KYSYMYS. Se, että kysyy jotakin ei suinkaan tarkoita, että on "valittaja luonne".

-ohis

Itse olen tosin niin epäsosiaalinen, etten kärsi tilanteesta.



Minäkin kehoittaisin katsomaan ihan uuteen suuntaan, varmasti sinullekin löytyy ystävä!

Minä järjestän usein kaikkea ja kutsun ihmisiä. En ole negatiivinen, en ole päsmäri, en ole itsestänipuhuja, en erityisen sulkeutunut vaan mukava, fiksu, lojaali jne., siis kaikin puolin mukava ihminen.



Mutta minuakaan ei juuri kutsuta mihinkään. Jos haluan juhliin, minun on pidettävä ne itse. Kutsutut kyllä tulevat, mutta vastakutsuja en saa.



Sanoisin, että tähän on pari syytä:



1. Sain lapset hiukan eri aikaan, ja kutsuminen loppui heti, kun kerroin raskaudesta. Sen jälkeen en enää ole päässyt näihin porukoihin mukaan, vaikka vanhempi lapsi on jo koulussa.



2. Toiset porukat kutsuvat enemmän ja ovat aktiivisempia. Olen tutustunut eräisiin uusiin ihmisiin, jotka ovat alkaneet kutsua tyyliin parin viikon tuntemisen jälkeen...



3. Olen lopettanut yhteydenpidosta huolehtimisen. Aloite tuli aina minulta tiettyjen ihmisten suhteen, ja kun lopetin sen, niin mitään ei ole kuulunut.



4. Olen jonkin verran vetäytynyt itse ja rajoittanut avoimuuttani. Koska olen huomannut, että suhteet eivät ole olleet vastavuoroisia ja kaikesta sovitusta voi luistaa tuosta vain, niin olen pistänyt perheen ja omat harrastukset ykkösiksi. Tämä on paitsi suoraan katkaissut joitain suhteita, myös rassaa aika monia. Ymmärrystä sille, että perheeni ja treenimenot ovat ensimmäisenä, ei oikein tipu.

Musta se, että tämä yksi tuttavasi oletti myös sinun olevan kutsuttujen joukossa, kertoo siitä, että eivät kaikki pidä sinua ikävänä ihmisenä. Mutta jos itse ajattelet näin, varmasti se alkaa ainakin joiltain osin toteuttaa itseään. Huono itsetunto saattaa johtaa negatiivisuuteen ihan ilman että itsekään tajuaa sitä ja se taas karkoittaa muut ihmiset.



Nyt otat uuden vaihteen päälle ja hankit vaikka uuden harrastuksen työväenopistosta. Ei vastaa ystäviä, mutta saat uutta tekemistä ja uutta ajateltavaa. Ei kannata liikaan murehtia eikä varsinkaan koittaa miettiä mitä muut ajattelevat.

Surullista. Opetatko tuon ajatuksen lapsillesikin..

Jos luit koko lauseen, se alkoi 'valitettavan usein (selvistelijät eivät ole hauskaa seuraa)'. Kerran tunsin yhden mukavan absolutistin, joka oli hauska seuramies bileissä. Muut eivät sitten olekaan olleet. On se surullista, minunkin mielestäni.

...ollut aina. Jo ala-asteelta alkaen olen kokenut todella kuormittavaksi sen, että ihmiset haluavat seuraani enemmän kuin minä heidän. Kaveruudestani kilpaillaan ja jos en lähde mukaan johonkin illanviettoon tmv., siitä saatetaan loukkaantua. Nyt aikuisena loukkistelu ei ole enää niin ilmeistä, mutta seuraani ihmiset pyrkivät edelleen aika intensiivisesti, ja koen sen niin häiritseväksi että olen alkanut rajoittaa tapojani olla tavoitettavissa.



Huvittavaa tässä on se, että olen superkiireinen ja sosiaalisesti rajoittunut Asperger-tapaus. En koskaan esim. ostele ihmisille kukkia tai lahjoja, enkä näe vaivaa tapaamisten eteen vaan jos osallistun johonkin, teen sen spontaanisti ja päätän asiasta viime hetkellä. Viimeksi kävin suuren luokan syntymäpäivillä joiden järjestämiseen oli varmasti palanut paljon rahaa, enkä sinnekään mennyt lahjan - tai edes kortin - kanssa.



En käyttäydy näin ilkeyttäni. Minulle esim. oikeanlaisen lahjan keksiminen on vain todella paljon vaikeampaa kuin normaali-ihmiselle, ja koska minulla on lisäksi hyvin vähän vapaahetkiä elämässäni, resurssini eivät vain riitä tarpeeksi hyvään sosiaaliseen panostamiseen. Olen siksi tehnyt tietoisen päätöksen, että olen sellainen kuin olen, ja jos sosiaaliset suhteeni tästä kärsivät niin kärsikööt.



Mutta ei. Saan edelleen kutsuja kaikenlaisiin tilaisuuksiin, joista varmasti 99% hylkään ja siihen 1% lähden spontaanisti ja valmistautumatta. Ihmiset vaikuttavat iloisilta minut nähdessään ja näkevät kovasti vaivaa saadakseen minut tiiviimmin "koukutettua" omaan sosiaaliseen lähipiiriinsä.



En välttämättä täysin tiedä selitystä tähän, mutta yhdeksi syyksi veikkaan omistautumistani ja avoimuuttani. Jos menen johonkin tilaisuuteen/illanviettoon, olen siinä sitten täysillä mukana. Jos syntyy keskustelua aiheesta, johon minulla on kosketuspintaa, en jätä osuuttani pintapuoliseksi vaan avaudun niin syvältä kuin suinkin on mahdollista siinä ajassa, joka sillä kertaa on käytettävissä. En mieti sanomisiani laskelmoiden (en edes osaa sosiaalista laskelmointia), vaan puhun asioista kiertelemättä ja avoimesti. Myös elämäni kielteisistä puolista ja haasteista. En siis yritä olla suosittu tai kerätä sosiaalisia "pisteitä".



Melkein aina juteltuani hetken jonkun aivan uuden tuttavuuden kanssa, saan kommenttia että olen mielenkiintoinen ihminen. Luullakseni juuri siksi, että olen suora ja aito. Olen tulkinnut, että vaikka en tuokaan näihin tilanteisiin ylimääräistä kuorrutusta (lahjoja, ruokaa, rahaa, jne.), muille riittää kun tuon itseni.



En osaa sanoa ap tilanteestasi suoraan mitään, mutta ehkä voisit pohtia, yritätkö liikaakin miellyttää ihmisiä ympärilläsi? Itse olen ainakin todella allerginen sellaiselle, ja pyrin karsimaan elämästäni henkilöt jotka mielistelevät ja muilla epäaidolta tuntuvilla keinoilla yrittävät "luikerrella" suosiooni. Myöskin, jos aistin että joku kokee oman onnellisuutensa tai tyytyväisyytensä jotenkin riippuvan minun osallistumisestani, koen sen todella kielteisesti ja tulee tarve pyrkiä tästä henkilöstä mahdollisimman loitolle.

En ole absolutisti mutta en myöskään koskaan ole humalassa. Eipä ole haitannut sosiaalista kysyntääni. Okei, ehkä en saa kutsuja hurjimpiin kännäysbileisiin, mutta enpä niihin kyllä menisikään vaikka kutsuttaisiin.

että sinä et esim. juo paljoa, mutta kaveripiirissäsi muut tykkää vetää kunnon kännit?

ei kai nyt oikeasti ketään hyljeksitä sen takia, ettei vedä kännejä tai ehkei jopa juo lainkaan alkoholia? Tai ehkä Suomessa sitten sekin on mahdollista.

Jos pidetää juhlat, joissa on tarkoitus juoda, miksi kutsua sinne sellaista joka ei osallistu? Vähän sama kuin kutsuisi miehen naisten iltaan tai päinvastoin. Tai jonkun poropeukalon talkoisiin. Muille tulee siitä epämukava olo.

Poislukien tietysti ne harvinaiset (n. 1%) selvät jotka pystyvät juhlimaan normaalisti eivätkä esim. mökötä hiljaa koko iltaa tai arvostele muita jälkikäteen juomisesta.

Ja tietysti ne lasten mehukutsut on asia erikseen mutta oletin että alkuperäinen kutsumattomuus tarkotti nimenomaan iltamenoja/juhlia.

Jos se että tulet tänne valittamaan tuollaisesta, kertoo että luonteessasi on paljon parantamisen varaa.

Millainen luonne minulla on? Jos osaat tehdä noin hienon analyysin, osaat varmaan senkin kertoa? Vai onko se niin, että kivalla ja suositulla ei ole aikaa täällä kysellä tyhmiä? Jos näin, niin mitä sinä täällä teet?

Miksi tulet tänne valittamaan kavereiden puutetta? Jo se osoittaa sen että olet valittaja luonne. Auttakaa mulla ei ole kavereita! Kannattaisiko miettiä miksi ei ole?

Katsonpa minäkin peiliin ja mietin, miksi minä en saa seuraa. Olen joskus varannut johonkin juhlaan 10 hengelle paikat, ja juhlin siellä yksin. Ei kivaa...



Siksi olen varmaan oikea henkilö pohtimaan, mistä se voisi johtua.



Alkoholia käytän hyvin vähän. Jossakin mulle on ihan suoraan sanottu, että se on muiden mielestä kiusallista. Entä seläntakana pahaa puhuminen, harrastatko sitä itse? Jos tapanasi on valittaa, niin ehkä eivät halua sinua paikalle "kyttäämään". Tau sitten - tässä tulee suolaa haavoihin - sinä olet se, josta toisilla on kiva juoruta, kun olet poissa.



Toisista juoruamista en harrasta. Olisin kiitollista seuraa, kun kuuntelen ikivanhat juorut aina yhtä ihmeissäni uusina. Mutta ei sekään ole hyvä, kun eihän minulla ole mitään juoruamista kun en muista enkä välitä.



En minäkään ole millään tavalla "avoin", ja se taas ei vissiin ole hyvä asia. Yksinkertaisesti erilainen elämäntilannekin voi vaikuttaa siihen, ketä kutsuttuihin kuuluu ja ketä ei. Jossakin vaiheessa sitä voi huomata olevansa jossakin porukassa jollakin tavalla ylä- tai alapuolelle, esim. saa tutkinnon suoritetuksi tai pääsee hyvään työpaikkaan, tai päin vastoin, menettä työpaikkansa.

Jos se että tulet tänne valittamaan tuollaisesta, kertoo että luonteessasi on paljon parantamisen varaa.

Millainen luonne minulla on? Jos osaat tehdä noin hienon analyysin, osaat varmaan senkin kertoa? Vai onko se niin, että kivalla ja suositulla ei ole aikaa täällä kysellä tyhmiä? Jos näin, niin mitä sinä täällä teet?

Miksi tulet tänne valittamaan kavereiden puutetta? Jo se osoittaa sen että olet valittaja luonne. Auttakaa mulla ei ole kavereita! Kannattaisiko miettiä miksi ei ole?

Tämän kirjoittajasta osaisin aika nopeasti sanoa miksei ole kavereita. Miksi tulet tänne lukemaan näitä viestejä ja valittamaan niiden sisällöstä. Oletko kuullut ettei kukaan pidä valittajista? ;)

AP sen sijaan tekee juuri sitä mitä vaadit: miettii miksi hänellä ei ole kavereita, eikö vain?

En ehtinyt lukea kaikkia vastauksia, joten saattaahan tämä oikea syy olla jo täällä siis sä olet liian kaunis! Useilla naisilla on ongelmia hyväksyä se, että kaveri onkin paljon kauniimpi kuin hän itse.

tavata ap ja näitä muita ihmisiä, jotka kokevat itsensä hyljeksityiksi, ihan livenä. Et ap vaikuta minusta liian vahvalta, vaan tunnut olevan ihan älykäs ja kivan tuntuinen, rehellinenkin.



Itse en myöskään ole kovin avoin ainakaan helposti. Toisaalta jos joskus kerron itsestäni jollekin, turhauttaa myös se ettei toinen suostu kertomaan elämästään mitään. Tunnen itseni hyijatuksi ja väheksytyksi.



olisko vAin niin et ihmiset on nykyisin itsekkäitä, ja pinnallisia, että tosiaan olet liian hyvä tähän porukkaan. Tunnut sellaiselta, josta voisi saada oikean ystävän, Ehkä moni haluaa pinnallisia suhteita, joista hyötyä jotenkin. Olispa ihana kun kaltaisesi (kaltaisemme) ihmiset voisivat tavata ja ystävystyä, viettää aikaa. Itse olen väsynyt tähän pinnallisuuteen, ettei ihmisistä ja tapaamisista joskus tahdo jäädä mitään käteen tai sydämeen.