Oletko käynyt /menisitkö katsomaan kuollutta?

se ei ollut hyvä idea, koska minä pääsin katsomaan häntä vasta ruumishuoneelle. Äitini oli riitaantunut isäni suvun kanssa ja isän vanhemmat ja sen puolen sukulaiset kävivät katsomassa isää sellaisessa huoneessa missä hänet oli laitettu kauniisti "esille".



Minä menin sitten äidin kanssa katsomaan isää ruumishuoneelle. Isä kiikutettiin sellasessa vedettävässä metallisessa tarjottimessa esiin. Kaula oli parsittu rumasti kiinni ja se järkytti minua todella, että isän kaula oli niin rempallaan. Olin kuitenkin lapsi vielä (13v).



Uskon, että isän näkeminen sinäänsä oli hyvä asia, mutta ehkä vähän kivemmissa olosuhteissa kuin kylmällä ruumishuoneella. Ja sillein, että ei nyt näy, että on vedetty auki koko kroppa. Minulle isän näkeminne oli tärkeää, että saatoin todella uskoa hänen kuolleen. Muuten en olisi varmaan vieläkään uskonut sitä.

Olen nähnyt veljenpoikani, joka kuoli viisiviikkoisena. En ollut häntä elävänä nähnyt, niin koin tärkeäksi nähdä hänet, ja hän näytti hyvin kauniilta.



Isäni kuoli hiljattain ja häntä en halunnut nähdä, vaikka kaikki sisarukseni kävivät katsomassa. Halusin, että hänestä jää minulle elävä kuva mieleen ei mahdollisesti hyvin voimakas kuva kuolleena. Onkin ihan mielenkiintoista puhua jonkin ajan kuluttua sisarusten kanssa miten he näkemisen kokivat.

Meilläpäin pidetään arkku yleensä hautajaisissa auki ja kaikki käyvät katsomassa kuollutta vuorollaan ja esittävät surunvalittelut lähiomaisille samalla.



Myös nk. "wake" on edelleen suosittu käytäntö, eli kuollut makaa kotonaan, yleensä omassa sängyssään ja talo on täynnä porukkaa syömässä ja juomassa koko yön. Moni tuo kakkua, ruokaa ja viinaa tarjolle. Samalla muistellaan vainajaa ja jopa lauletaan muutaman oluen jälkeen yhteislauluja, etenkin vainajan suosikkeja. Joku saattaa pitää puheen. Minusta käytäntö on oikeastaan aika ihana!



Kamalimmat hautajaiset olivat kaverini ja hänen 3 -vuotiaan tyttärensä, jotka molemmat kuolivat samassa onnettomuudessa. Äiti ja lapsi olivat sylikkäin samassa arkussa. Muistelen sitä edelleen viikoittain. : ( Onneksi sentään henkiinjääneet isä ja poika ovat päässeet hyvin elämässään eteenpäin, vaikka ensimmäiset vuodet olivat helvettiä heille.

Oli ollut silloin reilun viikon kuolleena ja oikeustiteellinen ruuminavaus oli tehty. Näimme hänet arkussa, kasvoilla sellainen suu auki ilme luultavasti siksi, koska oli kuollut sairaskohtaukseen kotona ja löydettiin vasta useamman tunnin jälkeen (sairaalassa suu kai suljetaan heti?).



Itselleni tämä oli tärkeää, koska isä ei ehtinyt sairastaa enkä nähnyt häntä sairaskohtauksen jälkeen muuten. Tämä teki yllättävän, surullisen ja järkyttävän tapahtuman todeksi.



Ja pystyn silti muistamaan isäni sellaisena kuin hän oli eläessään.



Ai kuinka itku tulikaan taas ikävästä :(

Älä mene. Ihminen on hyvä muistaa elävänä. Kun ex -mieheni ja lapseni isä kuoli, kävin katsomassa kappelissa. Onneksi en päästänyt poikaani sinne koska siellä oli sellaisiakin sukulaisia jotka ottivat VALOKUVIA! Vainajalla oli suu luonnottomasti viivasuoraan kiinni, hartiat nostettu ylös ja kylmänsinertävä iho. Joku oli onnistunut vielä pyytämään miesten puvun kravatteineen köyhälle sairaseläkeläiselle päälle.

millainen ihminen olet.



Itse olen pukenut äitini ja lapsenlapseni arkkuun. Ne ovat olleet kauniita tapahtumia, en antaisi niitä pois mistään hinnasta,vaikka etenkin lapsen pukeminen oli todella vaikeaa. Hän kuoli tapaturmaisesti ja hautaustoimiston edustaja sanoi, että ei suosittele katsomista, mutta ei voi kieltääkään. Halusimme kuitenkin niin tehdä. Herkempää ihmistä olisi varmasti järkyttänyt.



Jos vainajalle on tehty ruumiinavaus, leikkaushaavoja ei ommella mitenkään kovin hienosti kiinni. Siksi hiuksetkin kammataan erikoisella tavalla, kun päässä olevat haavat peitetään. Eli kannattaa varautua noihin asioihin.



Kuolema on luonnollinen asia. Jos sinulle ei ole, älä mene katsomaan.

suvussa on kuoltu vain 75-90-vuotiaana ja isomummoni ja isovanhempani olen katsonut kappelissa. Ensimmäisellä kerralla olin 15, viimeisellä 45. Kaikki ovat olleet hyviä kokemuksia. Katsominen konkretisoi sen, että on kuollut ja tämä on minusta se tärkein asia. En ole koskaan nähnyt painajaisia näkemästäni. Kuitenkin kaikista ovat elävät muistot ja mielikuvat ajatuksissa päällimmäisinä.

Puitteko te itse vainajat, vai katsoitteko, kun hautaustoimiston väki teki sen?

Puitteko te itse vainajat, vai katsoitteko, kun hautaustoimiston väki teki sen?

Kävin katsomassa mummoani kun hän kuoli. Ei se ollut pelottavaa, auttoi vaan käsittelemään asiaa. Tosin olin myös paikalla hetkenä kun hän kuoli.



Muitakin kuolleita olen nähnyt työni (lähihoitaja) puolesta, joten ei ole arkuutta sen suhteen...

Puitteko te itse vainajat, vai katsoitteko, kun hautaustoimiston väki teki sen?

puku luultavasti on leikattu auki myös takaa.

että olin menossa katsomaan mummua sairaalaan ja hän oli menehtynyt juuri muutamaa minuuttia ennen, kun ehdin huoneeseen. Hoitajat sanoivat, että voin jättää jäähyväiset vielä ja niin sitten jäin siihen. Ei tullut mieleenkään lähteä pois. Hänen poskensa oli vielä lämmin ja hän näytti hyvin rauhalliselta, oli lähtenyt juuri viimeiselle matkalleen.

ruumis ei muuten ole "lötkö". Se nimenomaan alkaa jähmettyä 2h jälkeen. Mut pystyy sen hyvin pukemaan viel parin päivän päästä. Ehkä usein kauniimpaa omaisille jos ei ole siinä mukana. Mut toki aina saa jos haluaa.

Mä olin aina papan tyttö ja pappa oli minulle aikuisiällä jopa läheisempi kuin vanhempani, jotka eronsa jälkeen perustivat uudet perheet ja olivat niissä kuvioissa kiinni.



Mun oli hyvä nähdä pappa arkussa. En tiedä, miten olisin muuten kestänyt arkun maahan laiton - en varmaan mitenkään. Papan näkemisen jälkeen tuli olo, että ei siinä arkussa ole pappa, pappa on jo jossain muualla. Ehkä katsoo lähteissään siunaustilaisuuden jostain kaukaa, mutta siellä arkussa oli vain "kuori".

Itse kävin lapsena katsomassa molemmat isovanhempani ja kesällä omat lapseni pääsivät katsomaan ja koskemaan mummunsa ruumista. Tämä kaunis perinne jatkuu ainakin meidän suvussa.

Kyllä tämänkin päivän lapsen on hyvä ymmärtää, että kun henki pakenee, vain ruumis jää. Siis se miten eloton ruumis on. Siinä ei ole mitään salailtavaa.

Molemmat vanhempani olen nähnyt kuolleena ja hyvästellyt, enkä ole katunut. Äitini hyvästelin kappelissa kun hän oli arkussa ennen siirtoa odottamaan hautausta. Isäni menehtyi saatto-osastolla kun olin paikalla, eli näin kuolemankin, joka onneksi oli rauhallinen ja oletettavasti ja toivottavasti myös tuskaton kipupumpun ansiosta, sydän lopulta vain pysähtyi. Minulle kuoleman ja kuolleen näkeminen auttoi käsittelemään omaa luopumista ja surua. 

Olen nähnyt kolme.  Heti kuoleman jälkeen.  Ihan samanlaisia kuin ennenkin kun on silmät ja suu suljettu.   Iho vain kylmä hänellä joka kuitenkin kylmiön kautta ehti käydä.

Olen käynyt hyvästelemässä isovanhemmat. Vaikea ymmärtää minä siinä olisi huono juttu, ellei kuollut ole pahasti onnettomuudessa murjoutunut tms.

Kuolema on luonnollinen osa elämää, kuolemme jokainen joskus. On vain hyväksi joskus katsoa tätä asiaa silmästä silmään.

Olin joskus nuorena patologian laitoksella töissä jonkun kuukauden. Välinehuoltajan toimenkuvalla. Siellä oikein ne vakkarit kehottivat, että käy nyt siellä ruumiishuoneella. Periaatteessa mun ei olisi tarvinnut mennä sinne, hakea vain avaussalista instrumentit. Menin sitten kuitenkin ja suurin ihmetys oli äänimaailman puuttuminen. Kaikki makasivat vain siellä vahamaisen kalpeina ja ainoa ääni oli tuulettimen (tai mikä lie puhallin, mikä pitää alhaista lämpötilaa) hurina. Ei siitä mitään kammoa jäänyt. 

Kävin tapaamassa äitiäni sairaalassa suru-uutisen jälkeen. Vietin hänen vierellään kolmisen tuntia kädestä pitäen kunnes lämpö oli jo kädestä hävinnyt. Koin käynnin tarpeellisena. Myöhemmin ruumishuoneella käytiin pukemassa hänet. Se oli hieman shokeeraavampaa sillä hän ei enää kasvoiltaan näyttänyt itseltään.