En ymmärrä miksei äitini huolehtinut minusta

ja kaikkein parhaimman(?) vastauksen siihen osaa antaa äitisi.

Eri asia sitten haluatko/voitko kysyä. Ehkä parasta mitä itsellesi voit tehdä on se, että yrität " unohtaa" ja " antaa anteeksi" . Hyväksyt menneisyytesi ja olet sitä kautta vahvempi ja parempi äiti omalle lapsellesi. Vailla vastausta olevien kysymysten pohtiminen ei välttämättä ole rakentaa - keskity tähän päivään ja ole onnellinen, että tiedostat asiat ja osaat olla " oikeanlainen" äiti.

parhaana strategiana välinpitämättömyyttä.

Äitini sairasti skitsofreniaa ja isäni kuoli syöpään ollessani nuori.

Minulla ei ollut lapsuutta.Sitä vain yritti jotenkin selviytyä.

Teini iässä varastelin kaupoista ja ryyppäsin,jouduin lopulta hoitoon

vaikean masennuksen takia.

Olen antanut äidilleni anteeksi.Hemmottelen lapsiani varmasti liikaa

koska haluan antaa heille kaiken sen mistä itse jäin paitsi.

Minun vanhempani eivät koskaan kysyneet. Eivät kieltäneet, eivät rankaisseet. Eivät ottaneet opettajiin yhteyttä, eivät vieneet lääkäriin, eivät edes halanneet. Lähtivät kyllä toisinaan viikoksi lomalle ja jättivät minulle vähän ruokarahaa ja puhelimen... Surettaa itseni puolesta.

Minä ajattelin omasta äidistäni joskus samoin, mutta nyt kun itselläni on kaksi hirviöteiniä, ymmärrän helvetin hyvin, että vanhemmat ottivat linjakseen välinpitämättömyyden. Joskus ei jaksa, kun toisella ei ole mitään aivotoimintaa. He eivät pitäneet minua idioottina, ts. tiesivät että olen fiksu ja luottivat siihen, että käytän omia aivojani enkä hölmöile. No, minä en sitten ollut niin fiksu kuin olettivat...tempaukseni olivat nyt ajateltuna IHAN omaa tyhmyyttäni. On vaikea tietää, mikä on " normaalia" teinisekoilua, ja mikä ei. Minutkin jätettiin rahojen kanssa kotiin kun muu perhe lähti ulkomaille, ja minä raivosin/itkin jälkeenpäin, että sinä HYLKÄSIT mut tänne yksin, ette halunneet edes mukaanne! Uskoin tähän itsekin sillä hetkellä, vaikka totuus on, että olin jyrkästi kieltäytynyt lähtemästä minnekään typerälle lomalle, ja rukoillut jäädä yksin kotiin...;)





Jotkut teinit on järkyttävän rasittavia, sairaalloisen huomionkipeitä, joille mikään linja ei kelpaa. Ja silloin on vanhempana helpointa alkaa etäännyttää itseään, että sietäisi elämäänsä ko. teinin kanssa. Oikein se ei ole, mutta joskus se tehoaa. Joskus ei...

Ei kannata jämähtää itsesääliin.Minulla ainakin se vaihe on ohi,siskoni

taas itkee lapsuuttaan aina kun on kännissä.Kyllä sitä pärjää vaikka

elämä olisikin alkanut huonosti,muistan kun esikoiseni syntyi ajoin

kerran viikossa tammiharjuun vauvan kanssa mummoa katsomaan,

meidän mummola oli tammiharjun psyk.sairaala.

Minä haudoin lapsena useita vuosia itsemurhaa, rukoilin että rekka ajaisi päälle koulumatkalla, laitoin liian vähän vaatteita päälle että paleltuisin ja miljoona kertaa itkin itseni uneen. Nyt aikuisena se tuntuu tosi pahalta, varsinkin kun ajattelee omia lapsia. Itse olen ns. hyvästä kodista, jossa on elämänarvot olleet kunnossa, vanhemmat hyvin koulutettuja ja minulla mm. paljon harrastuksia. Alkoholilla tms. ei leikitty, matkustelimme paljon ja tiedän monien luokkakavereideni kadehtineen perhettämme. Luulen äitini olleen jotenkin masentunut tai väsynyt joidenkin vuosien ajan. Kun tulin aikuisemmaksi äitini on vähän muuttunut, mutta tuo aika jättää jälkensä. Näin pitkään aikuiseksi asti painajaisia jotenkin siitä tunteesta, että kukaan ei välitä minusta. Aikuisena yritin ottaa puheeksi asian oman äitini kanssa niin hän sanoi, että ei ole koskaan edes halunnut olla hyvä äiti. Tuon jälkeen olen päättänyt, että äitini on jotenkin tunnevammainen.

Kokoajan pelkään että toistan samaa kaavaa omille lapsilleni, kumpa he eivät koskaan joutuisi kokemaan samaa kuin minä.

Vierailija:

Jotkut teinit on järkyttävän rasittavia, sairaalloisen huomionkipeitä, joille mikään linja ei kelpaa. Ja silloin on vanhempana helpointa alkaa etäännyttää itseään, että sietäisi elämäänsä ko. teinin kanssa. Oikein se ei ole, mutta joskus se tehoaa. Joskus ei...

Minä olin tuollainen huomioaddikti ja vanhempani reagoivat yleensä vaikenemalla. Pahalta tuntui silloin, ja huusin ja raivosin, että miten tässä perheessä ei voida puhua mistään... En kyllä itsekään tiedä, miten huomionkipeyteeni olisi pitänyt reagoida. Luulen, että olisin kapinoinut joka tapauksessa. Mutta ihan kohtuuhyvä minusta loppujen lopuksi tuli, enkä enää ole katkera, toivon vain, että omilla lapsillani ei ole ihan yhtä myrskyisä sielunelämä teini-iässä, kuin minulla oli.