Kun oma äiti pyrkii hallitsemaan aikuisen elämää. Miten ootte asian ratkaiseet?(ov)

Kirjoittajalla 18 oli hyviä kommentteja. Toisella ihmisellä on juuri niin paljon valtaa elämääsi ja asioihisi, kun suostut itse antamaan. Itsekin olen yli 40 ja nykyään välit äitiini ovat asialliset, mutta ei kovin läheiset. Kun sain ensimmäisen lapseni 35-vuotiaana aloin nähdä äitini eri tavalla. Hän on kova syyllistämään ja olin kasvanut siihen, että en aiheuta hänelle pahaa mieltä. Pienen vauvan äitinä näin sen jotenkin täysin kirkkaana, miten äitini ajattelee vaan itseään. Kun asetin oman lapseni tarpeet etusijalle pystyin sitä kautta irtautumaan äidistäni. Kun on kasvanut ihmisen kanssa, joka ei kunnioita toisen rajoja, siihen on niin tottunut, että ei osaa olla tarpeeksi jämäkkä ja puolustautua. Sitä on kuitenkin mahdollista oppia ja harjoitella sietämään omia syyllisyyden tunteita. Meille tuli todella raivokkaita riitoja aluksi, mutta äitini sitten jossain vaiheessa ymmärsi, että en tule antamaan periksi. Olisin voinut katkaista välit kokonaan, koska halusin pitää huolta itsestäni ja lapsestani ja laittaa perheemme etusijalle. Äitini sitten ymmärsi sen, että hän ei voi enää "sanella" miten toimitaan. Nykyään käyttäytyy ihan ok, vaikkei ole varsinaisesti ihmisenä muuttunut. Jouduin kyllä hakemaan keskusteluapua vaikeimpina aikoina, luin paljon ja hankin tietoa aiheesta ja sain myös vertaistukea. Oman käyttäytymisen muuttaminen vaatii oivalluksia ja paljon käytännön harjoittelua. Aluksi tulee takapakkia ja pitää jaksaa vaan yrittää uudelleen. On ihan mahdollista kuitenkin muuttua ja jostain on aloitettava. Omaa hyvinvointiaan ei kannata uhrata toisen ihmisen vallanhalulle.

Lastenhoidossako auttaa? Eikö olisi sama käyttää se raha ihan lastenhoitajan palkkaamiseen?

En jaksa hetkeäkään uskoa, että lastenkaan on hyvä olla mummon kanssa, jonka mielestä äiti tekee kaiken väärin. En usko että tuohon auttaa muu kuin etäisyys, äitisi on alistanut sinua koko elämäsi, et pysty repäisemään itssi irti ilman ihan sitä fyysistä etäisyyttä. Eli hoitakaa asianne niin, ettette tarvitse äitisi apua.

Eihän tuollainen kuvio voi olla kenenkään etu. Paitsi äitisi, joka saa nyt luvan kanssa moittia sinua.

Voi miten tutulta kuulostaa ja todella stressaavaa. Ja vaikka sanoisi äidille ystävällisesti tai ihan suoraan niin mikään ei auta. Hän on valmis menemään ottamaan yhteyttä ystäviin yms jotta voi tiedustella asioitani. Sairasta touhua puuttua aikuisten lasten elämään ja samoin tuo että "manipuloi" lapsenlapset puolelleen. Näitä esimerkkejä riittää kyllä. Joka päivä pitää soittaa ja tietää mitä teen vapaalla ja kenen kanssa olen milloin missäkin.

Onkohan alkuperäinen äiti vielä elossa..?

Minä olen viisikymppinen ja asun perheeni kanssa iäkkään äitini naapurina. Meillä on ollut pitkälti samanlainen tilanne; äitini auttoi meitä lastenhoidossa paljon ja vastapalveluksena minä lupasin pitää hänestä huolta mahdollisimman pitkään. Nyt äitini on muistisairas ja kaikinpuolin huonokuntoinen ja kaikki huonot luonteenpiirteet korostuvat yhä enemmän. Hän on kuitenkin nykymittapuulla aivan liian hyväkuntoinen saamaan hoitopaikkaa ja itsekin hän vastustaa ajatustakin kotoa muuttamisesta. 

Olen vasta ihan viimeaikoina ymmärtänyt, että äitini on läheisriippuvainen, aiemmin hän oli täysin riippuvainen isästämme, nyt minusta jo pitkään. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään itsekseen, no, kävi hän työssä, mutta ei esim. harrastanut mitään. Hänellä ei ole koskaan ollut ystäviä ja hän tykkää loukata ihmisiä ja puhua kaikista pahaa. Myös minä ja mieheni teemme kaiken aina väärin. 

Hän soittelee minulle monta kertaa päivässä ja käy meillä joka ainoa päivä, viikonloppuna monta kertaa päivässä ja iltaisin hän vaatii minut luokseen. Hän kiukuttelee, haukkuu ja itkee ja syyttää minua, että en huolehdi hänestä, vaikka lupasin. Kaikkeni olen tehnyt, mutta kun mikään ei tahdo kelvata. Kotihoidon hoitajat ovat inhottavia, siivooja ja kylvettäjä ei saa käydä, hän ei lähde minnekään vanhusten toimintoihin mukaan. Vain minä kelpaisin, vaikka hän sitten minua moittii koko ajan.

Ja koko elämäni olen tehnyt kaiken väärin, ollut liian laiha, seisonutkin rumasti, kävellyt omituisesti. Hiukseni ovat aina olleet vääränlaiset, minä liian pitkä, laiska, minulla on ruma nenä, liian isot jalat jnejne. Vaatteeni ovat aina olleet rumat ja liikaa meikkiä. Oikeasti uskoin aina kaiken tuon; siskoni oli ahkerampi, kauniimpi, kaikin puolin parempi, samoin ystäväni. Minä olin täydellisen epäonnistunut ja lisäksi vahinkolapsi, joka kaikesta päätellen pilasin hänen elämänsä. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että mikään ei ollut totta, oikeasti olin suloinen pikku tyttö ja hyvinkin kaunis nuori nainen, en meikannut liikaa ja käytin kivoja vaatteita. Kaikki oli oikeasti päinvastoin. Saadakseni vihdoin äitini hyväksynnän, lupasin hoitaa hänet. Mutta sitä en tule saamaan, en koskaan. Nyt kaduttaa lupaukseni.

Hetken rauhaa en saa, äitini valvoo kaikkia tekemisiäni, nykyään hän lisäksi muistaa kaiken väärin, pelkää kaikkea, kuvittelee, näkee unia, joita pitää totena. Elämäni on täyttä helvettiä. En tiedä kauanko jaksan, ennenkuin romahdan täysin. Kukaan ei vain ymmärrä tilannetta, heistä äitini toilailut ovat huvittavia tai sitten he sanovat: sinun pitää ymmärtää, kun äitisi on vanha ja sairas. Kukaan ei tajua, miten väsynyt olen tähän.

Eli en osaa sinua auttaa, mutta annan neuvon: puhalla peli poikki, kun se on vielä mahdollista! Älä missään tapauksessa lupaa äidillesi vanhuuden hoitoa. Auttaminen molemmin puolin on ok, kunhan se pysyy siinä, jokaisella on kuitenkin oma elämä elettävänä, myös sillä äidillä. Ei auta, kuin puhua asiat halki, silläkin uhalla, että äitisi loukkaantuu ja suuttuu. Kyllä hän leppyy ja voitte jatkaa uusin toimintamallein. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! 

Minä toivon jokaiselle tähän kirjoittaneelle voimia! Tiedän omasta kokemuksesta, että äiti-tytär suhde voi olla erittäin hankala. Minun äitini arvosteli nuorena ulkonäköäni. Kun tulin teini-ikään niin olin lihava, rumat korvat... jne. Ystäviäni välillä kehui ja vertasi, että sekin on niin kaunis ja toisaalta haukkui ystäväni ja yritti puhua, etten viettäisi aikaa heidän kanssaan. Mutta kotona ketään ei kiinnostanut mitä ajattelin. Isä onneksi piti välillä puoliani, mutta olin 16-vuotiaana itsetuhoinen ja erittäin ahdistunut. Sairastin syömishäiriön kun kilttinä yritin miellyttää äitiä. En tänä päivänä tiedä mistä se oivallus ja sisäinen voima tuli, mutta joskus 17-vuotiaana tajusin, että en voi milloinkaan miellyttää äitiäni. Hänen mielestään koskaan ei ole hyvä. Jotenkin se oli vapauttava tunne ja selvisin syömishäiriöstä. Aloin keskittyä siihen, että lukion jälkeen voin aloittaa oman elämän. Minä muutin pois kotoa ja riittävän kauaksi. Se oli loistava päätös ja hetken ajattelin, että ongelmat olivat vain omaa nuoruuden angstiani. Myöhemmin parikymppisenä kun olin jo opiskeluissa aika pitkällä kärsin yksinäisyydestä ja ahdistuksesta. Olin masentunut ja kävin terapeutilla. Tunsin, että jotain oli huonosti ja ahdisti, mutta en saanut ihan kiinni. Olin huomannut, että äidin kanssa yhteydenpito oli raskasta. Sitten tapasin miehen, jonka kanssa muodostui todella tiivis ja ravisuttava parisuhde. Mies oli välillä agressiivinen ja minulle tuli ahdistunut olo, mutta mielestäni rakastin häntä. Halusin, että hän on onnellinen, mutta kun en ikinä osannut olla oikein. Yhtäkkiä tajusin, että tämä mies on aivan samanlainen kuin äitini. Erittäin manipuloiva ja syyllistävä. Henkistä väkivaltaa, jota tajusin oli ollut lapsuudessani ja oli nyt miehen kanssa. Lisäksi miehen kanssa alkoi olla myös fyysistä väkivaltaa ja tilanne alkoi mennä vakavaksi. Se oli kauheaa, mutta sain itseni revittyä irti siitä suhteesta ja samalla luin paljon narsismia käsittelevää kirjallisuutta. En tee diagnooseja, mutta tunnistin omat ihmissuhteeni kyllä noista kirjoista. Joku kysyi narsistisesta käyttäytymisestä ja piirteistä, tässä ketjussa on kuvailtu niistä montaa ja kannattaa tosiaan perehtyä kirjallisuuteen. Sieltä saa hyviä ajatuksia ja apuja pohtia omia ihmissuhteitaan. Kuten joku kommentoikin, syyllisyydestä pitää päästä eroon. Minä jouduin nuorena hyväksymään sen, että en ole ikinä riittävän hyvä ja parisuhteessa tajusin, että ketään ei voi pelastaa itseltään, vaikka miten rakastaa. Nyt olen ollut hyvässä parisuhteessa jo pitkään ja välit äitiini ovat asialliset ja koen, että olen osannut asettaa rajat. Vaikka ahdistun välillä vieläkin. Minulla ei ole paljon ystäviä enkä tiedä saavutanko koskaan täysin tasapainoisia ihmissuhteita, mutta kukaan ei alista minua tai syyllistä. Olen todella valikoiva myös ystävien suhteen ja ehkä siksi minun on vaikea ystävystyä, mutta vietän rauhallista mukavaa elämää.

Erityisesti sinulle, joka olet dementiaa sairastavan äitisi hoitaja, tuli melkein kyyneleet silmiin kun luin viestiäsi. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Voit sanoa äidillesi, että olet lupauksesi täyttänyt, mutta et pysty enää häntä auttamaan. Hän tarvitsee ammattiapua ja hänen on syytä ottaa se vastaan. Varmasti musertavaa tehdä niin vanhalle ihmiselle, mutta oman itsesi tähden yritä hänet vähitellen saamaan hyväksymään muuta apua. Hakeudu psykologin puheille, joka voi tukea sinua tässä tilanteessa. Sinä olet lupauksesi täyttänyt. Äitisi kuulostaa liian sairaalta kotihoitoon, selvitä myös viranomaisille, että hänen vointinsa on heikentynyt ja laitoshoitoa pitäisi arvioida uudestaan, pyydä vaikka psykologilta lausunto ja sano, että sinä et enää jaksa. Minä toivon paljon voimia!

Älä uhraa enempää ainutkertaista elämääsi äitisi orjana olemiselle. Ota etäisyyttä. Et ole velkaa äidillesi, hän ei sinua omista. Puhelin äänettömälle tai ota rinnalle toinen liittymä, jota pääasiallisesti käyttäisit.

Teillä on siellä koko elämäsi kestänyt sairas kuvio. Repäise itsesi irti siitä.

Jos romahdat, äitisi ei myötätuntoa tule tuntemaan. Saisit vain enemmän halveksuntaa.

Rakkaus on hyviä tekoja, välittämistä, huolenpitoa ja kannustusta. Et saa mitään näistä äidiltäsi. Hän on henkisesti sairas ja suurella varmuudella persoonallisuushäiriöinen.

Lopeta äitisi passaaminen. Kuulostaa siltä, kuin eläisit vain hänen tarpeitaan varten.

Ansaitset vapauden. Ja elämän, joka tuntuu hyvältä ja itsesi näköiseltä. Pyh! kohtuuttomille lupauksille, jotka kuulostavat ennemminkin orjasopimuksilta. Olet tehnyt jo enemmän kuin tarpeeksi.

Varaa aika terapiaan, ota äitiisi etäisyyttä ja mieti, mistä asioista sinä nautit ja iloitset. Lähde vaikka matkalle! Nyt on sinun vuorosi elää täysillä! Elämä on ainutkertaista. Et saa uusintaa menneistä vuosista.

TOIMI!

Halaus ja voimia!

Vierailija kirjoitti:

Minä olen viisikymppinen ja asun perheeni kanssa iäkkään äitini naapurina. Meillä on ollut pitkälti samanlainen tilanne; äitini auttoi meitä lastenhoidossa paljon ja vastapalveluksena minä lupasin pitää hänestä huolta mahdollisimman pitkään. Nyt äitini on muistisairas ja kaikinpuolin huonokuntoinen ja kaikki huonot luonteenpiirteet korostuvat yhä enemmän. Hän on kuitenkin nykymittapuulla aivan liian hyväkuntoinen saamaan hoitopaikkaa ja itsekin hän vastustaa ajatustakin kotoa muuttamisesta. 

Olen vasta ihan viimeaikoina ymmärtänyt, että äitini on läheisriippuvainen, aiemmin hän oli täysin riippuvainen isästämme, nyt minusta jo pitkään. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään itsekseen, no, kävi hän työssä, mutta ei esim. harrastanut mitään. Hänellä ei ole koskaan ollut ystäviä ja hän tykkää loukata ihmisiä ja puhua kaikista pahaa. Myös minä ja mieheni teemme kaiken aina väärin. 

Hän soittelee minulle monta kertaa päivässä ja käy meillä joka ainoa päivä, viikonloppuna monta kertaa päivässä ja iltaisin hän vaatii minut luokseen. Hän kiukuttelee, haukkuu ja itkee ja syyttää minua, että en huolehdi hänestä, vaikka lupasin. Kaikkeni olen tehnyt, mutta kun mikään ei tahdo kelvata. Kotihoidon hoitajat ovat inhottavia, siivooja ja kylvettäjä ei saa käydä, hän ei lähde minnekään vanhusten toimintoihin mukaan. Vain minä kelpaisin, vaikka hän sitten minua moittii koko ajan.

Ja koko elämäni olen tehnyt kaiken väärin, ollut liian laiha, seisonutkin rumasti, kävellyt omituisesti. Hiukseni ovat aina olleet vääränlaiset, minä liian pitkä, laiska, minulla on ruma nenä, liian isot jalat jnejne. Vaatteeni ovat aina olleet rumat ja liikaa meikkiä. Oikeasti uskoin aina kaiken tuon; siskoni oli ahkerampi, kauniimpi, kaikin puolin parempi, samoin ystäväni. Minä olin täydellisen epäonnistunut ja lisäksi vahinkolapsi, joka kaikesta päätellen pilasin hänen elämänsä. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että mikään ei ollut totta, oikeasti olin suloinen pikku tyttö ja hyvinkin kaunis nuori nainen, en meikannut liikaa ja käytin kivoja vaatteita. Kaikki oli oikeasti päinvastoin. Saadakseni vihdoin äitini hyväksynnän, lupasin hoitaa hänet. Mutta sitä en tule saamaan, en koskaan. Nyt kaduttaa lupaukseni.

Hetken rauhaa en saa, äitini valvoo kaikkia tekemisiäni, nykyään hän lisäksi muistaa kaiken väärin, pelkää kaikkea, kuvittelee, näkee unia, joita pitää totena. Elämäni on täyttä helvettiä. En tiedä kauanko jaksan, ennenkuin romahdan täysin. Kukaan ei vain ymmärrä tilannetta, heistä äitini toilailut ovat huvittavia tai sitten he sanovat: sinun pitää ymmärtää, kun äitisi on vanha ja sairas. Kukaan ei tajua, miten väsynyt olen tähän.

Eli en osaa sinua auttaa, mutta annan neuvon: puhalla peli poikki, kun se on vielä mahdollista! Älä missään tapauksessa lupaa äidillesi vanhuuden hoitoa. Auttaminen molemmin puolin on ok, kunhan se pysyy siinä, jokaisella on kuitenkin oma elämä elettävänä, myös sillä äidillä. Ei auta, kuin puhua asiat halki, silläkin uhalla, että äitisi loukkaantuu ja suuttuu. Kyllä hän leppyy ja voitte jatkaa uusin toimintamallein. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! 

Lisäys: jos olet perheellinen, olet vastuussa ensisijaisesti omasta ydinperheestäsi. Älä uhraa avioliittoasi ja äitiyttäsi tälle sairaalle "hoitokuviolle."

Kouluttamattamalla lisäämällä tarpeen tullen etäisyyttä oma äitini oppi ja toisaalta, jos ylihuolehtivaisuuden sävyjä kuuluu puheessa, en jaksa siitä enää välittää.

Sietokyky alkaa vähentyä iän myötä monilla. Kyllä äitisikin täytyy jo päästää viettämään rattoisia eläkepäiviä. Muutos tuossa vaan jo kolkuttelee ovelle.

Monet poikien äidit ovat ihan pimeitä, kun eivät anna poikiensa itsenäistyä! Miniän haukkuminen kertoo jo siitä, että päässä anopilla vikaa! 😄

Vierailija kirjoitti:

Voi miten tutulta kuulostaa ja todella stressaavaa. Ja vaikka sanoisi äidille ystävällisesti tai ihan suoraan niin mikään ei auta. Hän on valmis menemään ottamaan yhteyttä ystäviin yms jotta voi tiedustella asioitani. Sairasta touhua puuttua aikuisten lasten elämään ja samoin tuo että "manipuloi" lapsenlapset puolelleen. Näitä esimerkkejä riittää kyllä. Joka päivä pitää soittaa ja tietää mitä teen vapaalla ja kenen kanssa olen milloin missäkin.

Sama kokemus.

Itselläni oli vastaava tilanne. Muutin toiselle paikkakunnalle toiselle puolelle Suomea ja ilmoitin äidille, että puhelimessa puhutaan kerran viikossa. Tämä puhelu oli aina pitkä ja kuuntelin kärsivällisesti äidin vuodatukset. Kerroin vain ne asiat jotka halusin. Juhlapäivinä ja pidemmillä lomilla menimme äitiä katsomaan koko perhe. Tietenkään en sitten saanut äidiltä lastenhoitoapua, mutta kestin sen. 

Koulutan vanhaa äitiäni ottamalla etäisyyttä. En vastaa puhelimeen/puhelin äänettömällä. Äitini on läheisriippuvainen ja ylläolevien kuvausten kaltainen vaikea ihminen, joka on ollut kateellinen miehelleni seurastani koko parisuhteemme ajan ja yrittänyt aikoinaan jopa omia lapsiamme. Edelleen minun pitäisi hänen mielestään erota ja muuttaa hänen kanssaan asumaan. 

Opettelen tiedostamaan, että en ole seuraneiti ja vastuussa äitini onnellisuudesta. Kuuntelen kerran viikossa puhelimessa hänen vuodatuksensa ja käyn kerran kuussa hänen luonaan. Sen sijaan en voi estää hänen täällä meillä käymistään, koska asuu lähellä ja vielä jaksaa kulkea, vaikka muistisairautta kyllänon. Mutta hän ei ole koskaan viihtynyt meillä kauan, niin yritän tämän kestää. 

Vierailija kirjoitti:

Tuo että itse oikein tarjoutuu "auttamaan" on vain tapa hallita sinua. Eli kun on korvaamaton on tavallaan ostanut oikeuden arvostella sinua.



Ja kun on mukana arjessasi, on aina mistä naputtaa, koska myös on perillä asioistanne.

Tämä. Mulla myös kokemusta vastaavasta.

Aina kun yrittää puuttua päätöksiin, jäähylle. Siperia opettaa kun et vastaa edes viesteihin muutamaan kuukauteen.

Tuollaista se on kun on kontrollifriikki äiti.