Lue keskustelun säännöt.
miten kukaan voi selvitä oman lapsen kuolemasta?
26.09.2009 |
Olen miettinyt, että miten sellaisesta voi selvitä? Ehkä jos on useampia ja niiden elossa olevien takia on vain jaksettava eteenpäin, mutta jos menettää ainoan tai kaikki? Jokatapauksessa aivan kauhea ajatus ja pelkään sitä itse joka ikinen päivä, että lapsilleni kävisi jotain!
Kommentit (66)
Olet kirjoittanut viestin jo reilu vuosi sitten. Haluaisin saada sinuun yhteyden, jos vaan mitenkään olisi mahdollista. Menetin vanhimman poikani helmikuussa, muita lapsia on viisi. Ihan vain keskustelua, vertaistukea, mikäli sinun voimasi siihen riittävät. Jos näet tämän viestin, ja haluaisit jutella kanssani, mistä olisin erittäin kiitollinen, niin vastaa. Laitan sitten sähköposti osoitteen tähän keskusteluketjuun.
T:B kuuden lapsen äiti (yksi enkelipoika 20v)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tässä tilanteessa voit olla sinäkin vaikka jo huomenna =/ Kukaan ei kysele selviätkö siitä, selviätkö jos lapsesi kuolee kohtuusi, vai hetki syntymän jälkeen, 2-vuotiaana tai vaikkapa 20-vuotiaana.. Yhtäkkiä elämä vain muuttuu, olet tilanteessa johon meistä kukaan ei halua. Mutta kukaan ei varota etukäteen, huomenna menetät rakkaan lapsesi. Yhtäkkiä huomaa vain olevansa keskellä painajaista, mutta siitä painajaisesta ei pääse eroon. Se on elämääsi nyt ja sen kanssa on opittava elämään. Ensin sekunti, sitten minuutti, sitten tunti, päivä, viikko, kuukausi, vuosi, toinen, kolmas, neljäs jne.. Sitä vaan huomaa elämän jatkuvan, vaikka helvetin vaikeaa on. Ekat kuukaudet menee sumussa, sitten iskee pahin vaihe. Siinä sitten mennään räpiköiden aallon harjalta alas asti, kunnes päästään taas ylöspäin ja huomaa kohta huomaa olevansa taas pohjalla. Mutta yksi kaunis päivä huomaa et aurinko nousee ja elämä on jatkunut. Elämä pysähtyy hetkeksi, tulee päivä jollon huomaa et elämä on jatkunut muilla ihmisillä ja se jatkuu myös meillä lapsen menettäneillä. Jokainen arkinen asia on ensimmäinen kerta lapsen kuoleman jälkeen. Se on raastavaa, terapeuttista ja eheyttävää. Ei se suru mihinkään katoa, elämään sen kanssa oppii kyllä. Olen miettinyt useasti itse, selviäisinkö uudestaan jos menettäisin toisen lapseni..en tiedä! Olen elänyt elämääni lapsen menettämisen jälkeen reilut 5-vuotta. Useasti mietin myös millainen lapseni nyt olisi, millaista elämämme olisi jos hän olisi saanut elää meidän kanssamme. Sisarukset miettivät tätä samaa, ikävä on kova =( Silti elämme ihan samanlaista elämää kuten te jotka ette ole lasta menettäneet. Nauran, käyn kaupassa, urheilen, käyn töissä, leikin lasteni kanssa, suutun, "taistelen" lasten kanssa. Riitelen mieheni kanssa, teen sovinnon jne.. Silti sydämessäni on tunne jota en voi sanoin kuvailla. Neljän äiti
Minä menetin ainoan lapsen. En selviä siitä koskaan. Joka päivä on suossa tarpomista ja jaksamisen rajoilla menemistä. Monta kertaa olen miettinyt miten tappaisin itseni. Suru on niin kokonaisvaltaista ettei sitä edes pysty kuvailemaan. Kummasti vielä hengitän ja herään töihin joka aamu.
Elämä ja arki tosin muuttui pelkästään viikonloppujen odottamiseksi. Että pääsen pois omaan rauhaan ja saan vaan olla rauhassa. Käyn haudalla kerran viikossa suremassa. Mietin ”ei tän näin pitänyt mennä”. Mitään ei voi asialle enää tehdä. Mikään ei muuta mitään ja mitään ei olis voinut tehdä toisin.
Kyllä jossain down syndroomatapauksessa on elinikäinen painajainen, miten lapsen käy.
Ajatelkaama sitä mamn raiskaamaa lasta joka veti itsarin, ja hänen vanhempia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selviätte siis paremmin vaikkapa vanhempienne tai sisarustenne kuolemasta?
Missäpäin asut? Haluaisitko puhekaveria, kenelle jutella asioista? Itse asun Espoossa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viestini oli tarkoitettu 18:13- lle
Vierailija kirjoitti:
En mä ainakaan kestäisi selväjärkisenä, varmaan tulisin hulluksi tai jotain.
Mutta sun on pakko selvitä.
Sitä on vain eri ihminen kaiken jälkeen. Elämä on tyhjää mutta maailma ja ihmiset hyörii pyörii niinkuin ennenkin. Sä vaan et enää kuulu joukkoon samalla tavoin kuin ennen.
Sitä ei voi kuvitellakaan ymmärtävänsä. Ja se on elämän laki. Vai kokenut sen ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"mä en selviäisi". Se on normaalia kokemattomuutta. Kun ihminen ei ole kokenut kauheita suruja, niin hän ei tiedä vielä, että niistä selviää.
Minä olen kokenut hirvittäviä suruja ja tunnen jo kolme ihmistä, jotka ovat menettäneet lapsensa. Se opettaa.
Oikeastaan minua pelottaa nykyisin jopa vähemmän lapsen menettäminen kuin 10 vuotta sitten, juuri koska seuraan miten ihmisten elämä näistä huolimatta jatkuu. Ei se samanlaisena jatku, mutta sanotaan että siinä kun 3 vuotta on tapahtuneesta, pystyy jo monella tapaa normaaliin elämään.
Toivottavasti sitä surua ei kenenkään tarvitsisi koskaan kokea. Mutta elämä on välillä niin raakaa.
....tunnet kolme ihmistä jotka ovat menettäneet...
Voin kertoa että se ei tee sinusta asiantuntijaa. Vain oman lapsen menettäneestä tulee asiantuntija.
Miehen isä kuoli nukkuessaan melko yllättäen.
Miehen isovanhemmat jaksoivat eteenpäin vain sen takia että mieheni oli olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tästä selviä. Ehkä voi sanoa että joutuu alistumaan tilanteelle ja oppii elämään jotenkin tai on hengissä muttei elä.
Vierailija kirjoitti:
mietin tosi paljon kuolemaa ja kaikkea pahaa mitä minulle tai lheisilleni voi tapahtua...kaippa siihen jotain apua pitäisi hakea!
ap
Peukutin tuota, että pitäisi hakea apua. Tosiaankin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jumalan luona odottamassa meitä. En tiedä miten selviäisin jos olisin ateisti.
Mä taas en pysty uskomaan satuihin. En millään. Olen tuuminut että kunpa voisinkin.
Vähän riippuu. Jos lapsi menehtyisi johonkin parantumattomaan sairauteen tai omalla törttöilyllään liikenteessä aiheuttaisi menehtymisensä, niin ehkä ajan kanssa toipuisin työkykyiseksi. Jos taas lapsi joutuisi jonkin katujengin tapettavaksi tai joku huumekuski ajaisi päälle, niin kostoksi yhteiskunnalle jättäytyisin työelämän ulkopuolelle ja yli 10 000 euron vuosittaiset verotulot jäisivät saamatta yhteiskunnalta.
Kyllä siitä jotenkin selviää, hetki kerrallaan, vaikkei kipu, kaipaus, suru, mihinkään häviä. Yhdeksäs vuosi alkamassa, ja minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä.
Vierailija kirjoitti:
Selviätte siis paremmin vaikkapa vanhempienne tai sisarustenne kuolemasta?
Todennäköisesti kyllä.
Tutkimusten mukaan kaksossisaruksen kuolema raskain menetys.
Äidin menettäminen 80% kevyempi juttu, paitsi jos on itse alle 10-vuotias. Puolison menetys on tästä 1,5% keveämpää. Lapsen kuolema on 4. sijalla. Niitä voi tehdä useampia.
Vierailija kirjoitti:
Vähän riippuu. Jos lapsi menehtyisi johonkin parantumattomaan sairauteen tai omalla törttöilyllään liikenteessä aiheuttaisi menehtymisensä, niin ehkä ajan kanssa toipuisin työkykyiseksi. Jos taas lapsi joutuisi jonkin katujengin tapettavaksi tai joku huumekuski ajaisi päälle, niin kostoksi yhteiskunnalle jättäytyisin työelämän ulkopuolelle ja yli 10 000 euron vuosittaiset verotulot jäisivät saamatta yhteiskunnalta.
MIllainen sairas yksilö miinusta tätä?
onko selviytyminen ennalleen palaamista vai sen sietämistä, että on hajonnut pirstaleiksi? Mitä sillä selviytymisellä tarkoitetaan?
Itse en koe selvinneeni, sillä se muutti koko maailmankuvani ja teki monta asiaa toisenlaiseksi. En ole enää ystävällinen ihmisille, joista en pidä, en halua käyttää aikaani typerien juttujen kuuntelemiseen tai en halua viettää sekuntiakaan aikaa typerässä seurassa. Persoonallisuuteni siis muuttui hyvin egosentriseksi, enkä näe mitään tarvetta ohjailla sitä yhtään sosiaalisempaan suuntaan.
Minusta sanotaan, että olen selvinnyt loistavasti. Se on mielestäni onttoa ja tyhjää ulkopuolisten arvioita. Silti olen tänäpäivänä onnellinen ja voin tehdä kaikkea mitä haluan.