miten kukaan voi selvitä oman lapsen kuolemasta?

En mä ainakaan kestäisi selväjärkisenä, varmaan tulisin hulluksi tai jotain.

Jos joka päivä pelkäät, niin pitäisiköhän sun hakea itsellesi apua?



Äitini joskus totesi, että ei sitä koskaan voi unohtaa, mutta ajan kanssa asia pyöristyy. Broidille terveisiä Honkanummelle.

sehän olisi luonnotonta, eihän mikään kuitenkaan palaudu entiselleen ja oikean järjestyksen mukaan lasten kuuluu haudata vanhempansa.



Mutta pakko olisi jaksaa jatkaa eteenpäin ja koittaa jossain vaiheessa löytää iloa elämään, varsinkin jos on toisia lapsia on ihan pakko kiskoa itsensä elämään.



Jokainen kai pelkää lapsen kuolemaan, mutta ei sen saa antaa liikaa vaikuttaa elämään, varsinkaan lasten.

mietin tosi paljon kuolemaa ja kaikkea pahaa mitä minulle tai lheisilleni voi tapahtua...kaippa siihen jotain apua pitäisi hakea!



ap

ja hän melko hyvin selvinnyt. Raskasta on ollut, reilu vuosi mennyt. Asiaa pahensi vielä, että asia oli lehdissä ja tuijottelua oli kaupassa jne. Meni pyytämään lisää s-lomaa ja lääkäri oli tokaissut, että pitäisi jo pikkuhiljaa alkaa toipua (aikaa oli mennyt 3 viikkoa!)



Mutta jotkut eivät selviä, tiedän naisia, jotka ovat paikallisessa psyk. sairaalassa tämän asian takia! Naistenlehdissä ja viikonvaihteen iltapäivälehdissä on paljonkin kertomuksia ja moni vuosienkin jälkeen työkyvytön, univaikeuksia, lohdutonta surua..



En selviäisi itse!

Ihminen on äärettömän sitkeä eläin ja selviytymisvaistot tulevat lopulta pintaan kuten muillakin eläimillä, vaikka suru ja epätoivo olisi kuinka suuri.



Lopultakin jokaisen ihmisen tärkein ihmissuhde on kuitenkin suhde itseensä. Lapsen kuolema tuntuu meistä yltäkylläisyydessä eläjistä luonnottomalta ja siksi vielä raskaammalta kuin se tuntui esimerkiksi esiäideistämme parisataa vuotta sitten, kun vielä lähes jokainen äiti hautasi ainakin yhden lapsensa, suurin osa useampia. Silti lopulta meilläkin elämänhalu yleensä voittaa. Vaikka lapsensa olisikin menettänyt, on itse kuitenkin vielä elossa ja jäljellä ja ajan kanssa se alkaa taas tuntua arvokkaalta.



Tuntuu ehkä varsinkin lapsensa äskettäin menettäneistä julmalta sanoa näin, mutta edes äidilleen se lapsi ei kuitekaan ole sittenkään koko elämä. Onneksi!

mutta kun se sattuu omalle kohdalle niin ei siinä oikeasti ole kauheasti vaihtoehtoja. Kyllä sitä on vaan mentävä eteenpäin. Ei se helppoa ollut. Ensimmäinen vuosi oli paha. Ekat pari kk meni yllättävän hyvin. Kai osittain jossain shokissa. Sitten välillä huonommin ja välillä paremmin.



Lapsen kuolema johtui sairaudesta ja mitään ei olisi voitu tehdä toisin. Nykyään olen äärimmäisen ylihuolehtivainen esikoisesta. Pelkään menettäväni myös hänet.

Tosin minulla (myös miehellä) on vieläkin niitä parempia ja huonompia jaksoja.



Meille syntyi kolmoset, poika kuoli kolmen viikon iässä, oli liian pieni ja heikko. Tytöt pääsivät kotiin ja heidän kanssaan elimme onnellista aikaa reilut 5v, joskin elämäämme varjosti suru poikamme kuolemasta. Sitten toisella tytöistä todettiin vakava sairaus ja hän menehtyi 7v iässä. Ainoa eloonjäänyt kolmosista on nyt 15v ja vakavasti sairas.



Kolmosten jälkeen olemme saaneet neljä lasta ja he kaikki ovat ainakin tähän asti olleet terveitä, mutta ylihuolehtivainen huomaan olevani monesti.

että ei tarvii mennä parisataa vuotta taaksepäin.

Pakkohan sitä vaan on jotenkin selvitä. Maailma kuitenkin jatkaa radallaan, vaikka oma elämä onkin muuttunut lopullisesti.



Tolla yhdellä oli osunut kohdalle kyllä "tosi herttainen" lääkäri. Mun tutuille oli lääkäri sanonut, että jos tarviivat lisää sairaslomaa, niin sanovat vaan. Että hän kyllä kirjoittaa sitä niin paljon kuin tarvii.



Että aika sattumanvaraista on Suomessa nää sairaanhoitoasiat.

mutta ei siinä niin käynyt, siis seinähullua ei tullut. Kaikki on toisin kuitenkin, miin kuin laulussa sanotaan "olen suruni päällä mutta en sen yli". Kyllä siitä selviää muttei toivu entiselleen koskaan.

Minulle tulee teistä "mä en selviäisi" ja "mä vähintäänkin sekoaisin" melkoisen itsekäs kuva. Annatte ymmärtää, että ne, jotka ovat lapsensa kuolemasta selvinneet, eivät rakastaneet lastaan yhtä paljon kuin te omaanne.

yhtäkkiä oltiin vain siinä tilanteessa ja selvittävä oli.. ensin minuutti, minuutilta, tunti tunnilta. Yhtäkkiä oli menny viikko, sitten kuukaus. Kohta oltiin vuosipäivässä jne..



Niin se elämä vaan jatkuu lapsen kuoleman jälkeen, hetkeksi se pysähtyy. Mutta päivä tulee jollon huomaa, et elämä on jatkunut muilla ihmisillä. Ja sitten huomaa et elämän on jatkuttava myös itsellä.



Suru ei katoa, unohtaa ei voi eikä halua. Ajan kanssa oppii elämään sen surun kanssa jonka lapsen kuolema tuo.

Mutta aika parantaa ja aurinko nousee.



Pojan menettänyt äiti

Jumalan luona odottamassa meitä. En tiedä miten selviäisin jos olisin ateisti.

Mutta minä aina ajattelen, että vauvan kuolemasta selviää paremmin kuin esim. jos jo vanhempi lapsi jää auton alle tai jotain hyvin traagista tapahtuu. En pidä niin pahana jos vaikka vauva syntyy keskosena ja parin viikon taistelun jälkeen menehtyy. Puhun siis ihan vastasyntyneistä. Itse pelkään myös jatkuvasti että lapsilleni tapahtuu jotain, varsinkin kun teinipoika kulkee mopolla liikenteessä.

Kuten joku jo aiemmin kirjoittikin; EI OLE MUUTA VAIHTOAHTOA kuin selvitä. Se, mitä selviämisellä tarkoitetaan, vaihtelee kai jokaisen oman käsityksen mukaisesti.



Me menetimme liikenneonnettumuudessa lapsen. Lapsi oli kuollessaan 6-vuotias iloinen pikku eskarilainen. Lapsi kuoli matkalla onnettomuuspaikalta sairaalaan eli meille ei jäänyt sen kummemmin aikaa valmistautua lapsemme menettämiseen.



Ja joo, olen selvinnyt. Koskapa kotonani tätä kirjoitan. Meillä on 3 muuta lasta, 1 vanhempi ja 2 nuorempaa kuin enkelimme. Mutta kyllähän se tuska seuraa varmasti läpi elämän. Ensimmäiset 2 vuotta itkin itseni uneen. Vaikka päivät menivätkin ihan normaalisti, niin sängyssä illanhämärässä se iski. Tuska, ikävä.

Jos et ole kokenut lapsen menettämistä, niin älä viitsi tulla mutuilemaan miltä tuntuu minkäkin ikäisen lapsen menettäminen. Lapsen menetys on suuri suru, tapahtui se sitten pikkukeskosena tai isompana. Ärsyttää tuollainen surujen arvottaminen. Yhtälailla vauvan vanhemmilla on oikeus surra menettämäänsä lasta kuin teini-ikäisen vanhemmilla.

Tottakai vauvaakin suree, mutta jos yhteistä elämää on takana esim. 6 vuotta, niin kyllä se on tehnyt ihan erilaisen tunne latauksen.

Itse uskoisin selviäväni paremmin vauvan kuolemasta, kun taas jos 5v. kuopukseni kuolisi, niin siitä en selviäisi koskaan.

Eikä tällä ole tarkoitus vähätellä kenenkään surua.

Ja en todellakaan selviäisi! Elämä on ollut jo muutoinkin yhtä helvettiä ja olen yrittänyt itsariakin, joten jos lapseni kuolisi, en todellakaan enää selviäisi!



Mutta kaipa se Jumala ei sitten anna kenellekään enempää kuin jaksaa kantaa...

ajattelen, että mun lapseni on mummun hoidoossa, niin káuan kuin itse täältä poistun.