Lue keskustelun säännöt.
miten kukaan voi selvitä oman lapsen kuolemasta?
26.09.2009 |
Olen miettinyt, että miten sellaisesta voi selvitä? Ehkä jos on useampia ja niiden elossa olevien takia on vain jaksettava eteenpäin, mutta jos menettää ainoan tai kaikki? Jokatapauksessa aivan kauhea ajatus ja pelkään sitä itse joka ikinen päivä, että lapsilleni kävisi jotain!
Kommentit (66)
Kyllä se meinaan antaa.
"Mutta kaipa se Jumala ei sitten anna kenellekään enempää kuin jaksaa kantaa..."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joka aamu sitä herää ja hengittää ja on elossa, elämä jatkuu vaikka kuinka pahalta tuntuisi.
että mä en ainakaan koskaan olisi selvinnyt. Ikäänkuin elämäänsä "normaalisti" jatkanut vanhempi olisi jotenkin huono kun on siitä lapsen metyksestä jotenkuten tolpillaan selvinnyt.
Ei siinä paljon vaihtoehtoja silloin sanella.
hattua pitäs nostaa kun oot noin hyvin selvinny. Sanoin ettei mulle mitään hattuja tarvi nostella. En minä tässä mitään sankaritekoa ole yrittämässä.
Ilman uskoa en selviäisi, odotan jälleennäkemistä, jos minulle suodaan iänkaikkinen elämä.
Huudan ja rukoilen tuskassani Jeesusta kantamaan suruni ja auttamaan eteenpäin, en anna periksi. Ei mikään lääke, tai aika voi parantaa surua ja ikävää, ei edes Jeesus voi tehdä niin että suru poistuu kokonaan, mutta rukoilen että opin sen kanssa elämään ja pääsen näkemään vielä hänet.
Tyttäreni on taivaassa ja hän hymyilee enemmän kuin koskaan. Jeesuksen sanoin: "Antakaa lasten tulla luokseni, heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta".
Suru on meidän, mutta onni on hänen.
Ei Jumala halua ihmisille pahaa, saatana haluaa että syytämme häntä siitä.
Menetin 1 v 7kk tyttäreni, muutamassa minuutissa, täysin yllättäen. Ihana elämä alussa, mutta näin on Jumala tarkoittanut, ei auta ihmisten taistella sitä vastaan vaan hyväksyä Jumalan tahto. Kyllä saat apua, jos sitä pyydät rukoillen.
En vain ymmärrä sitä kun jotkut suunnittelevat elämänsä, ensin opiskelen, sitten naimisiinmeno, lapset, lomamatkat. Et voi koskaan tietää, koska on sinun aikasi poistua. Nauttisit jokaisesta päivästä, ajattelematta niin pitkälle. Joskus elämä ei vain mene niinkuin on suunnitellut, ei sinun elämäsi ole sinun käsissäsi.
Tytärtäni aina rakastaen ja muistaen, surutyön alussa, mutta taistelen hänen takiaan, hän ei olisi halunnut että äiti ei jaksa elää, minun aikani tulee kun lähden, enkä pelkää ainakaan omaa kuolemaani enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"mä en selviäisi". Se on normaalia kokemattomuutta. Kun ihminen ei ole kokenut kauheita suruja, niin hän ei tiedä vielä, että niistä selviää.
Minä olen kokenut hirvittäviä suruja ja tunnen jo kolme ihmistä, jotka ovat menettäneet lapsensa. Se opettaa.
Oikeastaan minua pelottaa nykyisin jopa vähemmän lapsen menettäminen kuin 10 vuotta sitten, juuri koska seuraan miten ihmisten elämä näistä huolimatta jatkuu. Ei se samanlaisena jatku, mutta sanotaan että siinä kun 3 vuotta on tapahtuneesta, pystyy jo monella tapaa normaaliin elämään.
Toivottavasti sitä surua ei kenenkään tarvitsisi koskaan kokea. Mutta elämä on välillä niin raakaa.
Mä kirjoitin tuohon toiseen ketjuun, että ei siitä surusta selviä. Sen kanssa vaan oppii elämään. Suru on aina mukana.
Munkin mielestä on todella loukkaavaa arvottaa ihmisten suruja. Ainakin lapsikuolemaperheiden vertaistukiryhmässä huomaa, että kyllä se suru on ihan samanlaista kuoli sitten lapsi kohtuun, 2-vuotiaana, 8-vuotiaana tai 15-vuotiaana. Kaikilta meiltä on lapsi kuollut. Tietysti voi ajatella niin, että mitä pitempään lapsi on elänyt, niin lapsesta on enemmän muistoja.
Eikä tietenkään kaikki edes opi elämään lapsen kuoleman kanssa. He tekevät sitten itsemurhan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
unen jossa olin venäläissä tositv-ohjelmassa ja piti myydä venäläisessä kauppahallissa jotain ihme vihanneksia. Kävelin vieraassa maassa katua alle kouluikäisen lapseni kanssa ja yhtäkkiä kun havahduin lapsi ei kävellytkään vierellä. Harvoin pääsee unessa kokemaan sellaista kauhua. Huusin unessa suoraa huutoa kunnes suustani ei enää tullut pihaustakaan ääntä. Oli jotenkin hirveän aito uni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuoli nuortten kilpa ajossa, ajoivat rekan perä kärryyn ilta aurinko häikäisi.Kaksi nuorta tyttöä kuoli.Äiti kertoi ,että hän ei kestäisi,jos lapsi kuolisi mutta pakko vain selvitä, en tiedä selvisikö,elämä vain jatkui.
ovat lapsen kärsimykset pienemmät kuin vanhemman (vanhempien). Joskus pitkittyneen sairauden aikana lapsi, joka on tiennyt kuolevansa kohta, on joutunut lohduttamaan omia vanhempiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tässä tilanteessa voit olla sinäkin vaikka jo huomenna =/ Kukaan ei kysele selviätkö siitä, selviätkö jos lapsesi kuolee kohtuusi, vai hetki syntymän jälkeen, 2-vuotiaana tai vaikkapa 20-vuotiaana..
Yhtäkkiä elämä vain muuttuu, olet tilanteessa johon meistä kukaan ei halua. Mutta kukaan ei varota etukäteen, huomenna menetät rakkaan lapsesi. Yhtäkkiä huomaa vain olevansa keskellä painajaista, mutta siitä painajaisesta ei pääse eroon. Se on elämääsi nyt ja sen kanssa on opittava elämään. Ensin sekunti, sitten minuutti, sitten tunti, päivä, viikko, kuukausi, vuosi, toinen, kolmas, neljäs jne..
Sitä vaan huomaa elämän jatkuvan, vaikka helvetin vaikeaa on. Ekat kuukaudet menee sumussa, sitten iskee pahin vaihe. Siinä sitten mennään räpiköiden aallon harjalta alas asti, kunnes päästään taas ylöspäin ja huomaa kohta huomaa olevansa taas pohjalla.
Mutta yksi kaunis päivä huomaa et aurinko nousee ja elämä on jatkunut.
Elämä pysähtyy hetkeksi, tulee päivä jollon huomaa et elämä on jatkunut muilla ihmisillä ja se jatkuu myös meillä lapsen menettäneillä. Jokainen arkinen asia on ensimmäinen kerta lapsen kuoleman jälkeen. Se on raastavaa, terapeuttista ja eheyttävää.
Ei se suru mihinkään katoa, elämään sen kanssa oppii kyllä.
Olen miettinyt useasti itse, selviäisinkö uudestaan jos menettäisin toisen lapseni..en tiedä!
Olen elänyt elämääni lapsen menettämisen jälkeen reilut 5-vuotta.
Useasti mietin myös millainen lapseni nyt olisi, millaista elämämme olisi jos hän olisi saanut elää meidän kanssamme.
Sisarukset miettivät tätä samaa, ikävä on kova =( Silti elämme ihan samanlaista elämää kuten te jotka ette ole lasta menettäneet. Nauran, käyn kaupassa, urheilen, käyn töissä, leikin lasteni kanssa, suutun, "taistelen" lasten kanssa. Riitelen mieheni kanssa, teen sovinnon jne..
Silti sydämessäni on tunne jota en voi sanoin kuvailla.
Neljän äiti
Itse katselen jokapäivä, kuuntelen tarinoita ja seuraan sivusta kuinka miehen sisarukset ja vanhemmat surevat ja muistelevat perheen vanhimman ensimmäistä ja ainoaa lasta. Hän on kuollut jo muistaakseni 7vuotta sitten ollessaan 11-vuotias raskaan sairauden uuvuttamana. Sairaus oli INCL.
Vieläkin, näen surun äidin silmistä etenkin syntymäpäivän ja joulun lähestyessä. Suru peitetään joulunakin lahjoihin ja juhlaan, mutta kuultaa silti läpi poissaolevassa äidissä. Heillä on nyt sijaislapsia 4 ja tarjonneet jo muutamille vanhemmillekin apuaan ja rakkauttaan. Tästä lapsesta puhutaan silti paljon ja opetetaan nuoremmille sisarusten lapsille kuka hän oli ja miksi hän kuoli. Kaikki sisarukset ovat enemmän tai vähemmän uskovaisia mutta helluntailaisen kasvatuksen saaneita joten yhteenkuuluvuus ja läheisyys ovat hyvin kasvatettu.
Tuskin siis siitä koskaan yli pääsee, sen kanssa vain oppii elämään. Tukea tarvitaan PALJON!
Voimia kaikille omansa menettäneille ja vaikken kovin uskovainen olekaan siunausta kaikkien lapsille ja omaan elämään!
Rakastakaa lähimmäisiänne ja ystäviänne! Olkaa ystävällisiä oudommillekin ihmisille, koskaan ei tiedä mistä putkahtaa esiin tosiystävä joka auttaa ja tukee!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ne asuivat ihan tien vieressä, poika jäi auton alle, olisiko ollut jotain 8v. mies sekosi ihan täysin, rakensi ison aidan talon ympärille. asuu vieläkin siinä, juoksee hulluna tielle autojen eteen ja huuta että ajakaa hiljempaa. ja tästä kuolemsta on aikaa, vaimosta en tiedä.
etukäteen kovin kovasti pelkäät niin koita päästä jonnekin juttelemaan.
Selailin aikani kuluksi tätä palstaa ja uppouduin täysin lukemaan viestejä. Oman poikani kuolemasta on jo 13 vuotta, hän kuoli liikennenonnettomuudessa 18-vuotiaana.Pari ekaa vuotta meni jotenkin epätodellisessa tunnetilassa, ikään kuin etsin yliluonnollisia merkkejä pojan lähelläolosta...luopuminen oli niin vaikeaa. Vihdoin oli vain pakko myöntää, että en ainakaan tässä elämässä häneen yhteyttä saa, asia on vaan pakko hyväksyä. Kaikkein eniten minua loukkasi, kun joku sanoi, että onhan sinulla vielä 3 lasta: ikäänkuin tämä kuollut olisi ollut jotenkin ylimääräinen. Tottakai se oli lohdutukseksi tarkoitettu, nyt vuosien jälkeen sen ymmärrän. Ainoan lapsen menetyksestä toipuminen on varmasti hyvin raskas ja pitkä projekti, siinä joutuu luopumaan niin paljosta. Ei mene päivääkään, etten lastani ikävöisi, mutta se ei ole enää lohdutonta surua, enemmänkin haikeutta.
Hei minun rakas nuorimmainen poika kuoli 25.10-08 tapaturmaisesti hukkumalla minä itse löysin hänet. Kaikki tuntui niin tyhjältä olin shokissa jonkin kuukauden menin töihin liian aikaisin, kun ajattelin, että työ helpottaisi, mutta sitten tuli masennus ja olen ollut sairaslomalla jo puolivuotta. Mikään ei kiinnostanut oli vai suru ja kamala ikävä kun ei koskaan enää nää ja saa halata ja viettää yhteisiä juhlia. Minusta kuoli osa pois pojan kuoleman myötä, vaikka minulla on vielä 2 poikaa ja ne on minulle rakkaita niin ei toinen korvaa toista. Kohta on teron kuoleman vuosipäivä ja olen nyt taas ollut alakuloinen toivon vain että saisin itseni kuntoon ja jaksaisin vielä iloita elämästä paremmin kyllä se vie vuosia ennenkuin on parempi olo. T ÄITI
sähköiskuun.Kyllä kesti kauan selvitä..
Se vaan on pakko selvitä.