Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Seurankipeälle ainokaiselle sisarus?
05.02.2013 |
Tämä on ensimmäinen kerta koskaan, kun käännyn mieltäni askarruttavassa asiassa av-raadin puoleen. Meillä on pian kolmevuotias lapsi, jonka oli/on tarkoitus olla ainokaisemme lähinnä miehen toiveiden vuoksi. Minä olisin ollut valmis toisen lapsen yritykseen vaikka heti ensimmäisen syntymän jälkeen, mutta näin jälkikäteen olen onnellinen, ettemme siihen ryhtyneet koska en olisi varmaankaan jaksanut pientä ikäeroa henkisesti enkä fyysisesti. Tyttären kasvaessa olen alkanut hyväksyä yksilapsisuuden - kunnioitan miestäni ja hänen mielipidettään asiasta, eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa.
Nyt lapsemme on kuitenkin alkanut kaivata sisarusta! Lapsi on ollut vasta kaksi lyhyttä jaksoa päiväkodissa, joista jälkimmäisen vähän aikaa sitten päiväkodin pienten ryhmässä. Hän oli ryhmän vanhin, ja alkoi hoidon aloitettuaan puhua kotona haluavansa pikkuisen veljen. Valitettavasti lapsi joutui muuton takia jäämään hoidosta pois, ja uutta paikkaa jonotetaan uudella paikkakunnalla - päivähoidon pitäisi alkaa taas lähiviikkoina.
Uskon seurankipeyden johtuvankin siitä, että lapsi on ollut niin pitkään kotona äidin tai isän kanssa. Lapsiseuraa hänellä on kyllä ollut jonkin verran (tutussa pihassa, satunnaisissa muskareissa ja kerhoissa jne.), mutta esim. läheisiä serkkuja ei ole. Pienempänä lapsi ei oikein viihtynyt muiden lasten kanssa, mutta nyt hän on alkanut lämmetä "leikkikavereille". Meillä on nykyisellä kotipaikkakunnallamme muutama kaverilapsiperhe, mutta ei kovin tiivistä sukulaisten ja ystävien verkostoa.
Ongelmana on siis lapsen jatkuva seuran- ja huomionkipeys kotona. Hän ei osaa ollenkaan leikkiä yksin, ei hetkeäkään. Äiti tai isä saisi olla leikittämässä koko ajan. Lisäksi lapsi kiusaa vanhaa kissaamme jatkuvasti yrittäen saada tämänkin leikkimään kanssaan (siinä onnistumatta). Tänään aamulla viimeksi neuvoin tytärtä menemään leikkimään itsekseen, mutta vastaus kuului: "Ei ole leikkikaveria." Lapsi onkin nyt puhunut siitä, että meille pitäisi tulla lisää lapsia - toki olemme nyt keskustelleet siitä miehenikin kanssa, minkä takia asia on lapsellekin ajankohtainen.
Helpottaako lapsen seurankipeys päiväkodissa? Ongelmana ei siis ole se, ettemme me vanhemmat fyysisesti jaksaisi häntä aina leikittää, vaan kun me emme yksinkertaisesti kykene täyttämään sitä "aukkoa", minkä lapsikavereiden puute hänen elämässään synnyttää. Meidän huomiomme ja seuramme ei tunnu lapselle riittävän.
Olemme myös puhuneet siitä mahdollisuudesta, että yrittäisimme saada lapselle pikkusisaruksen jos päiväkotikaan ei auta lapsen yksinäisyyteen. Ikäeroksi tulisi n. 4,5-5 vuotta. Olisiko sisaruksesta lapselle enää mitään "iloa" siinä vaiheessa? Omanikäistä leikkikaveria emme enää ehdi lapselle "tekemään", se juna meni jo. Lapsi on kyllä puhunut siitä, että voisi auttaa hoitamaan vauvaa ja antaisi tälle lelunsa, mutta toimisikohan se käytännössä näin, vai tuskastuisiko lapsi vauvan pienuuteen heti alkuunsa?
Onko kellään kokemuksia samanlaisesta tilanteesta tai muita neuvoja ja vinkkejä?
Kommentit (52)
Yksilapsisuudessa on itse asiassa todella paljon hyviä puolia - siis jopa niin paljon, että jos järjen laittaa tunteita vastaan niin järki (yksilapsisuus) todella voittaa tässä asiassa. Toivottavasti luonto päättää teidän perheenne kohdalla oikein, kävi kummin tahansa. Onnea jatkoon :)
Minäkin olen ottanut takarajaksi ensi syksyn. Mies käy todennäköisesti lähivuosina laitattamassa piuhat poikki, joten siksi asiaa täytyy saada ns. päätökseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta elämäni on ollut hyvää, enkä ole kärsinyt sisarusten puutteesta. Eikä tasan kukaan ole mua siitä kiusannut.
Silloin tuntui, että esikoinen tuli jotenkin "tyynemmäksi", kun sai pikkusisaruksen.
...minä olen kuvitellut/haaveillut tyttärellemme käyvän, jos hän saisi pikkusisaruksen. Pelkäsin eläväni pilvilinnoissa. Mutta oikeassa olet, ainoata vastausta ei ole.
- ap
Sehän siinä onkin, siis kun ainoat lapset joko a) ovat kärsineet ainoakaisuudestaan tai b) eivät ole kärsineet siitä millään tavalla, parhaassa tapauksessa hyötyneet siitä. Tyttäreni jääminen ainoaksi lapseksi voi siis olla ihan hyvä asia tai sitten ei, eikä sitä voi ennustaa (kuten elämässä mitään muutakaan). Ratkaisu tähän dilemmaan tosiaan lienee se, että päätös täytyy tehdä koko "ainoa lapsi sitäjatätä"-kuviosta riippumatta. Tai jotain. Alan jo mennä sekaisin ajatusteni kanssa.
- ap
No, minäkin hyödyin myös ainokaisuudestani, juuri sillä tavoin että sain paljon enemmän kaikkia tavaroita, vaatteita esimerkiksi. Miehesihän vissiin oli myös sanonut, että sitten kun on ainut lapsi niin voi ostaa kaikkea lapselle enemmän. Juu, tuo varmasti vaikuttaa kanssa siihen lellipentu nimitykseen, eikä pelkästään se ainous, molemmat vaikuttaa... koska lellipennuksi voidaan alkaa kutsua ainokaista vain siksi kun saa vanhemmilta paljon hellyyttä ja jakamatonta huomiota. Ei tarvitse välttämättä olla sillä lapsella paljon edes mitään materiaalista.
Tiedät varmasti itsekkin, että lapsia voi saada kahta eri sukupuolta. Tyttöjä tai poikia. Näin ollen, minusta nainen on luotu olemaan kahdesti ainakin raskaana... koska kuten sinäkin olet saanut ensimmäisen kerran tyttö vauvan, niin nimittäin minäkin, niin seuraavalla raskaudella luonnollisesti yritettäisiin poika vauvaa ja jos sais molemmat niin siinähän mukavasti koostuisi seesteinen tasapaino... :)
Eli kyllä se vaan normaalia on että lapsella on sisaruksia. Ainous ei ole niinkään normaalia.
Te molemmat tytöt haluatte toista lasta, joten ainut mitä sun pitää vielä tehdä niin saada puhuttua mies ympäri.
Tässä sulle suora vastaus: tee lapselle sisarus.
t: 42
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja mun isosiskolla oli ikäeroa n. 4,5 vuotta, me kyllä leikittiin yhdessä tosi paljon. Ja ollaan vieläkin läheisiä yli kolmikymppisinä.
että ei osaa leikkiä yksin.
Sisaruksia on iloa toisilleen vaikka ikäeroa on enemmänkin ja kun on ollut se ainokainen, saattaa iloita kun kotona on joku jonka kanssa puuhata jotain. Mutta tämän hetken ikävään se ei auta. Vauvan odotus kestää kauan ja vauvan kasvaminen edes jonkinlaiseksi leikkikaveriksi kestää kauan 1½-2 vuotta, joskus kauemminkin.
Mutta kyllä meillä on eka leikkinyt kolmannen kanssa, vaikka ikäeroa 6 vuotta ja nyt tuo samainen eka puuhaa joskus neljännen kanssa, vaikka ikäeroa on 10 vuotta. Sen sijaan meidän toka leikki ekaks paljon ekan kanssa, mutta vain vähän näitten pienempien. Hän on sitten paljon kaverien kanssa.
Turhaa sisaruksen tekeminen ei ole. Sisaruus on on jotain, mitä kaveruus ei ole. Kaverit eivät sitä voi korvata. Lapsi kuitenkin tarvitsee kavereita juuri nyt, joten toivottavasti päivähoito auttaa paljon asiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on neljä lasta ja eka ei oikein osannut yksin leikkiä, ei isompanakaan. Leikki sisaruksensa kanssa paljon (ikäeroa 1v9kk). On poika ja nykyisin tykkää pelailla lautapelejä sun muuta (ei siis pelkkää tietokonepelejä).
Mutta 3. lapseni on kyllä jo 3-4-vuotiaana omia leikkejä leikkinyt ja nyt on tuossa 2-vuotias, joka on omia puuhiaan ja leikkejään leikkinyt, ei niin kuin 4 tai 5 vuotias, mutta kuitenkin leikkivälineillä puuhaa ihan omin päin. Toki sen isomman siskon vierellä välillä. Kun porukkaa kotona on enemmän, ei pieninkään ole ihan niin vanhemmissaan kiinni.
Kannustan sisarusten hankintaan. En tiedä mitään miksi ei, jos on normaali ihminen. Jaksaakin varmasti, kun eka on jo noin iso.
niin on jotain todella suurta, mikä näin jää antamatta, ja mikä rikastuttaisi enemmän lapsenne elämää, ja se on juuri se sisarus.
Sitähän lapsenne nyt haluaa.
Ja sitäkö suurinta asiaa, ei miehesi haluakaan antaa? Ehkä tälle lapselle sillä olisi isompi merkitys kuin kaikella tavaralla tai harrastuksella, minkä vain yhdelle antaisitte. Ja ehkäpä tämä lapsi ei haluakaan luistella, jalkapalloilla tai ratsastaa tai muuta kallista harrastusta, vaan kaipaa kaikkea sitä, mitä se sisarus merkitsee ja se merkitsee todella paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni kukaan ei voi sanoa sinulle, että tee sisarus tai älä tee. Sen päätätte vain te itse.
Tunnen aika paljon ainoita lapsia ja yhden lapsen vanhempia. Ainoat lapset ovat onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä ja yhden lapsen vanhemmat ovat tyytyväisiä elämäänsä.
En tunne edes omasta lapsuudestani yhtään lasta, jota olisi kiusattu sen takia, että hänellä ei ole sisaruksia. En muista, että sellaiseen olisi edes lapsena kiinnitetty huomiota. Sitä oltiin Sirkun ja Marjatan ja Raijan kavereita, ei oltu suhteessa heidän sisaruksiinsa.
En tunne myöskään yhtään itsekästä ainokaista. Minusta sekin on vain legenda, millä yhden lapsen äidit turhaan syyllistävät itseään. Kuten useamman lapsen äidit syyllistää sillä, etteivät voi antaa lapsilleen kaikkea. Me äidit osaamme syyllistymisen.
On taustalla sitten tätä asiaa pohtia sinulla päätös siitä, että teettekö enemmän lapsia, vai teetkö pahasti lasta kohtaan kun on ollut kotona ja on seurankipeä, ei oikeita ja vääriä vastauksia ole. Lapsista kasvaa aikusia monenlaisista lähtökohdista ja heihin vaikuttavia tekijöitä on niin paljon, ettei ole olemassa patenttiratkaisua hyvään lapsuuteen. Jos joku olisi keksinyt keinon saada kasvatetuksi onnellisia aikuisia ilman virheitä, hän olisi taatusti rikas ja se keino olisi jo patentoitu.
Päädytte, mihin päädytte lapsimäärän kanssa, et tee lapsellesi väärin tai oikein, teetkö lisää lapsia tai et. Jokainen haluaisi toki lapselleen parhaan mahdollisen alun. Mutta siinä suhteessa on oltava armollinen itselleen, että on ihmisen otettava vastuu omasta elämästään ja kaikkea ei voi panna huonon lapsuuden syyksi esim. että olin ainokainen/olin suurperheen lapsi jne...
Ihmisen onnellisuuteen ja hyvään elämään vaikuttaa ihan muut seikat kuin sisarusten määrä.
Tärkeintä minusta on se, että mietit, mikä olisi lapsellesi parhaaksi. Sehän on jo parasta, mitä voit äitinä tehdä. Lapsellesi et tee huonoa elämää, vaikka et tekisikään sisarusta.
vuotta tai enemmän, on lapsilla vähemmän yhteisiä leikkejä. Ovat niin eri kehitysvaiheessa. Lapsi alkaa kuitenkin vasta n. kolmevuotiaana varsinaisesti leikkimään toisten kanssa. Meillä lasten ikäero on kolme vuotta ja kyllä he ovat toisiaan viihdyttäneet jo siitä lähtien kun kuopus oli n. puolitoista. Lähinnä aluksi pienempi ihaili isompaa ja meni kaikkialle perässä. Nyt onnistuu jo jonkinlainen yhteisleikkikin (lapset 6- ja 3-vuotiaat).
Se, että esikoisenne on tyttö, merkitsisi luultavasti sitä, että hän hoivaisi mahdollista pienempää sisarusta. Aika pitkäänhän ikäero olisi aika suuri, jos vaikka nyt heti tulisit raskaaksi.
Kannattaa muistaa, että esikoiselle on usein paha paikka menettää kahden aikuisen huomio, kun pienempi sisarus syntyy. Maailma ei enää pyörikään hänen ympärillään. Toisaalta on lapselle hyvä oppia jakamaan huomiota ja hyvät vanhemmat huolehtivat, että antavat lapsilleen myös yksilöllistä huomiota päivittäin.
Minulla itselläni on kaksi sisarusta, joista sisko on alle kaksi vuotta vanhempi ja veli reilu 4 vuotta nuorempi. Suhteet sisaruksiin ovat erilaiset, mutta veljen kanssa kilpailu ei ole niin kovaa sukupuolierosta johtuen. 4 vuotta ei tässä kolmenkympin iässä tunnu enää isolta ikäerolta.
Alue: Aihe vapaa
Täällä kirjoittelee 38-vuotias kahden lapsen äiti.
Olen itse aikoinaan kasvanut perheen ainoana lapsena, se ei ollut kivaa koska koulussa minua haukuttiin ainouteni takia lellikakaraksi ja muutenkin pidettiin hieman outona, koska kaikilla muilla luokkalaisillani oli sisaruksia! Tuttuja oli mulle myös nuo kinuamiset, että " äiti saanko veljen? tai, äiti saanko siskon? " kinuamisen lopetin vasta joskus 14-vuoden iässä kun äitini oli 44-vuotias ja tajusin ettei meille oikeasti vauvaa enää tule... ja millonkahan oisin aloittanut sen kinuamisen, joskus 4-vuotiaana ehkä?
No kouluaika ja lapsuus oli sitten vähän tuollaista yksinäistä p*skaa... vaikka ystäviä olikin, muttei ollut edes läheisiä serkkuja
Lupasin sitten itselleni että kun minä kasvan aikuiseksi niin teen ainakin pari lasta.
Ensimmäisen sain sitten 21-vuotiaana ja toinen tuli hiukan myöhemmin 25-vuotiaana. Lasten tarkaksi ikäeroksi tuli 3v 8kk 12 päivää. Enkä oo katunu, lapset tulee hyvin toimeen ja on tärkeitä toisilleen eli meillä on siis 17-vuotias isosisko nytten ja 13-vuotias pikkuveli. :)
Suosittelen siis luopumaan itsekkyydestä ja ajattelemaan lapsen toiveita, koska hän tajuaa jo nyt että sisaruus on normaaliutta!
Ainous on "rääkki".