Onko muita, jotka ei usko saavansa miestä?

Kännissähän se pariutuminen tapahtuu. Silloin kun tilannetta kutsutaan "bileiksi" tai tilaa "baariksi" ja tarjolla on reilusti alkoholia, niin alkaa tapahtua.



Itse puheliaana miehenä olen jutellut naisille(kin) kaikenlaisissa tilanteissa, kuten junassa, rapussa tai kaupassa päivällistarpeita valitessa. Useimmat ilahtuvat, ja osa osaa keskustella niitä näitä oikein sujuvastikin.



Valitettavasti kulttuurimme odotuksiin tuntuu kuitenkin kuuluvan, että selvin päin normaaliarjessa ei sen kummempia kiinnostusta osoittavia peliliikkeitä kuulu tehdä. Kerran sentään olen tehnyt, ja siitä seurasikin monen vuoden verran hyviä asioita. :)

Oon kaunis, pitkä, hoikka, hyväkroppainen, mukava ja hauska nainen, mutta useimpien mielestä liian ujo. Juttelen kyllä ihmisille, en jätä vastaamatta enkä ole töykeä, mutta minusta varmasti paistaa jokin epävarmuus sosiaalisissa tilanteissa. Ei monetkaan pidä sitä viehättävänä, vaan esim. baarissa siitä huomautellaan tosi usein negatiiviseen sävyyn. On jopa sanottu, että "Olisit niin kaunis, mutta kun oot niin ujo..." *huokaus*



Sekin vaikuttaa, että jos itse olen kiinnostunut jostakin, niin mua alkaa jännittää kamalasti hänen seurassaan ja en varmasti halua yrittää häntä saati näyttää ihastustani. Oon liian huonoisetuntoinen siihen. En usko, että kukaan voi olla minusta kovin kiinnostunut, kun aina löytyy paljon parempia, joka tilanteessa reippaita ja itsevarmoja naisia.

Ainakaan minulle (mies) ujoudella ja epävarmuudella ei muuten ole merkitystä, mutta valitettavasti ne sekoittuvat usein välinpitämättömyyteen tai jopa vihamielisyyteen. Jos nimittäin keskustelussa vastapuoli vilkuilee muualle, ei juurikaan reagoi sanomisiini eikä osoita kiinnostustaan minkäänlaisilla kysymyksillä, niin tilanne kuivuu kokoon aika nopeasti.



Väitän myös, että arkitilanteissa ei kaikista avoimimpia ja näteimpiä/komeimpia lukuun ottamatta juuri kukaan saa mitään erityistä huomiota. Älkää nyt sitä siis pitäkö oman kelpoisuutenne mittarina! Olen kyllä kuullut hehkutuksia, kuinka jotkut muka aina saa flirttiä joka tilanteessa. Toisaalta en kyllä millään jaksa muistaa, milloin olisin nähnyt kahden toisilleen tuntemattoman nuorehkon ihmisen alkavan jutella tilanteessa, jossa ei ole pakko.



Summa summarum, vaikutatte kaikki fiksuilta ja miellyttäviltä tyypeiltä. Jos vielä pienillä eleillä ja ilmeillä annatte mukavan oloisille miehille signaalia, että viihdytte tilanteessa ja haluatte tutustua, niin hyvä tulee!

En käynyt missään baareissa/harrastuksissa, kävin vain töissä ja olin kotona, tai sukulaisten/kavereiden kanssa. En harrastanut edes nettitreffejä tai ylipäätään tehnyt sen asian eteen mitään, että tapaisin sen miehen.

Mutta sitten ihan puuntakaa tuli elämäni mies

Millasen petäjän takaa se mies sitten pongahti?

Voisi auttaa meitä muitakin jos kertoisit vähän enemmän tästä teidän tapaamisestanne, kiitos...

Mä oon kyllä (vielä) nätti 30vee, mut ei mua käy ku panomiehet höyläämässä ja hylkää sitten. Oon niin kyllästynyt tähän paskaan, että oon sitten mielummin yksin, yksinhän olen kuitenkin aina ollut vaikka sitä "kosketusta" (HAH!) olenkin satunnaisen säännöllisesti saanut.



Oon myös ehkä vähän vaikea ja vittumainen outolintu, mutten kuitenkaan riittävän, että ihan hörhölinjalle lähtisin.



Lapsen myötä en myöskään ole seitsemään vuoteen oikein edes käynyt missään missä niitä miehiä nyt yleensä löytää.



Viis-kuuskymppisenä vois ruveta pinnan alta näkymään muutakin, mutta kuka nyt siinä iässä enää viittii eturauhasvaivoja riesakseen ottaa passattavaksi?!

Työpaikka? Harrastus? Kaverien kaverit? Naapurit?



Miehen löytää helpommin, jos pääsee tutustumaan rauhassa vailla pariutumispaineita. Jutusta voi sitten kehittyäkin jotain ihan muuta.

Mutta mä tiedän, että mulla on salaisia ihailijoita ja sellaisia, jotka ovat muhun rakastuneita, mutta vaikka unelmoisivatkin seksistä mun kanssa, niin eivät lähtis edes yrittään mitään.



Ehkä säkin olet jollekin joku tommoinen ja se on paljon se!

Itse olen hiukan ylipainoinen tällä hetkellä , naimisissa ja lapsia. En siis etsi seuraa :).



Mutta se mitä tuo toinen mies kertoi läskeistä (ruma sana, siis ylipainoisista) on aivan totta. Moni lihavat naiset ovat oikein kauniita, seurallisia ja ihan kivoja tyyppejä. Etsikää myös hiukan ylipainoinen mies ja alkakaa kävely, lenkkeily, koiran kanssa ulkoilu, pyöräily ym. yhdessä rauhalliseen tahtiin, huomaattekin, että pian molemmat ovat kohtuu laihoja.



Minä aikoinani innostuin vaimon kanssa pyöräilemään, jalkapalloa pelasin jne. naisen myörävaikutuksella. Nyt työreissut maailmalla ym. ovat romuttaneet liikuntaharrastuksen, mutta taas jatketaan, kun tilanne rauhoittuu.



Minusta monet ylipainoiset naiset ovat oikeasti ihan nättejä ja mukavia. Enkä nyt tarkoita mitään seksuaalisuutta vaan ihan naisen sielua.

Onhan tää vähän kummallista!



Tosin alan olla iäkäs, 41-vuotias, joten parin löytäminen ei ole enää kovin todennäköistä eikä - onneksi - kovin tärkeätäkään.



Olen mukavannäköinen ja aivan riittävän ölykäs, mutta...jokin minussa toimii mieskarkoitteena.



Olen seurustellut 28-39-vuotiaana yhteensä 4 kertaa, kaksi kertaa vuoden pätkän, kerran puolen vuoden ja yksi juttu kuivui kasaan kahdessa kuukaudessa.



Olin aina se jätetty osapuoli. Miehet olivat tavallisenfiksuja, keskivertokomeita, kunnollisia. Mutta ei siitä vaan koskaan mitään tullut.



Joskus 33-vuotiaana olin kovastikin tuskainen sen takia, että en kenellekään kelvannut. Iän myötä rupesin suhtautumaan seurusteluun vähemmän ankarasti, ja kaikista suhteista on tietyllä tapaa hyvät muistot.



Enää en edes jaksa ajatella treffailua, se on kuitenkin aika helvetin työlästä.



Olenkin päättänyt, että jos joku mut haluaa, saa tulla kotoa hakemaan.



Lapsia ei ole enkä ole niitä koskaan edes halunnut. Veikkaan, että tässä yksi iso syy sinkkuuteeni.

Moni läski on kaunis... kunhan sulattaa ylimääräiset kilot pois! Miksi läskit on niin itseriittoisia, että luulevat miesten tykkäävän hyllyvistä läskeistä? Niistä tykkää vain harvat ja sairaat jotka syöttävät lisää!!! Miehet tykkää hoikista ja normaaleista.

jos on vuosikaudet ollut läski niin siinä jää ruttunen iho jäljelle, ylimääräistä, ja se ei ole kaunista sekään.

Ikääkin jo 37... Mulla on ollut vähän huonoa tuuria noilla parisuhdemarkkinoilla, olen seurustellut nuorempana kolmesti yli vuoden, mutta hommat on päättyneet eri syistä, kerran jätin miehen jatkuvan ryyppäämisen takia, kerran mies petti koko ajan ja jätin ja kolmannessa tapauksessa mies totesi vuoden päästä rakastavansa vielä entistä vaimoaan ja palasi tämän luo takaisin jättäen minut.



Nyt olen viime aikoina koittanut nettitreffejä mutta tuntuu ettei siitäkään mitään tule. Mulla ei ole sitä ongelmaa että olisin ruma, päinvastoin. Miehet ihastuvat minuun lähes järjestään ulkonäköni takia ja ovat erittäin innokkaita jatkotapaamisiin. Näin siitä huolimatta, vaikkei henkisesti meillä olisi mitään yhteistä. Miehille tuntuu riittävän naisesta, että hän on riittävän hyvän näköinen, muusta viis. Itse taas etsin pääasiassa ystävää, ehkä jopa sielunkumppania, ja seksuaalisuus on sivuasia jonka tulee toki senkin toimia mutta se ei ole suhteen ydin. Millä ihmeellä minä sellaisen miehen löydän kun vaikka laittaisin deitti-ilmoitukseeni mitä niin kaikenlaiset miehet haluaa valokuvan takia kontaktoida mua eikä vain riittävän sopivat... Olen jo harkinnut että laitan deitti-ilmoitukseen jonkun vaatimattoman näköisen naisen kuvan, jos sitten tulisi harkitumpia lähestymisiä.

Olen kokenut saman "epätoivon". Ensimmäinen avoliitto purkautui. Olin 4 vuotta totaalisen yksin sen jälkeen. Liikuin ihmisten ilmoilla, ravointoloissa ja niiden ulkopuolella. Ei vain osunut kohdille. Sitten tuli taas uusi joulu ja kun siitä selvisin, ajattelin, että antaa olla. Kivaa se on näinkin. Ihan itsekseen. Tuli tammikuu, sain työkaverilta kutsun yhdelle oluelle, ja siinä se sitten oli. 12 vuotta takana, joista kohta 10 naimisissa, kolme lasta... Kun lakkasin "odottamasta" ja "etsimästä"...

Eikä mua kukaan oikein koskaan lähestynyt.



Olen nyt ollut vuosia parisuhteessa, mutta tuokin mies oli vanha tuttu vuosien takaa. Kukaan ei ole miestäni ennen juuri koskaan osoittanut minkäänsorttista romanttista kiinnostusta minua kohtaan. Olen sitten itse koettanut olla aloitteellinen, huonoin tuloksin.



Olen mielestäni ihan normaalin näköinen, pitkä, hoikka jne. mutta kun uskonkin että olemus huokuu ujoutta, pelkoa, hermostusta, heikkoa itsetuntoa jne. niin en jaksa kiinnostaa miehiä. Eikä ole niin väliksikään, pelkään vaan että vaikka nyt hyvässä suhteessa olenkin, eroaminen olisi tosi vaikeaa vaikka ongelmia tulisi, koska en usko että kelpaan kellekään muulle.



Toisaalta olen aika tykännyt olla yksin, joten yksin jääminen ei varmaan olisi maailmanloppu.

Minä. Alle kolmekymppinen. En vaikean sekamuotoisen syömishäiriön ja masennuksen takia ole pystynyt koulutusta hankkimaan ja edes työpaikkaa. Kaiken lisäksi viimeiset vuodet ollut tuo ahmimishäiriö pinnalla, joten olen lihava ja ruma. Ennen olin sentään treenattukroppainen ja nätti. Eli oli edes tuo ulkonäkö "valttikorttina", mutta ei enää. :(

Nyt on myös rahahuolia, joten en usko enää tästä nousevani. Varmasti saisin jonkinlaisen miehen, mutta en sellaista, joka sytyttää. Olen vaativa myös tämän suhteen.

en tulisi saamaan ketään. Ruma laiheliini, joka mieluummin lipittää punkkua ja järsii kynsiä, kuin sheivaa ja kuntoilee.

Mä oon 34, ja takana pari ihmissuhdetta. Molemmat olivat possuja, eikä kumpikaan ikinä oikeasti rakastanut mua. Eka petti muttei ollut munaa jättää, vaan piti meitä molempia yhtäaikaa. Toinen oli väkivaltainen hullu.

Mä en halua enää ketä tahansa, vaan miehen joka oikeasti rakastaisi mua. Sellaista vaan ei ole olemassakaan. Syynä on varmasti oma ulkonäköni, olen ihan nätti muuten, mutta ylipainoinen. Ja turha sanoa että laihduta, olen yrittänyt, en laihdu. Ja sitäpaitsi, miksi haluaisin niin pinnallisen miehen, jolle on rakastumisen ehtona se miltä mä näytän? En halua, joten olen loppuelämäni yksin.

Ja surullista se on siksi, että minullekin tässä elämässä rakkaus on paljon tärkeämpää kuin joku materia tai muu.

Mutta eipä auta. AInoa, mitä pelkään, on se aika kun lapset on jo aikuisia ja jään ihan oikeasti yksin. Miten kestän sen?

Luepa tämän ketjun viesti 5 ja siitä eteenpäin.... http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1714200/milta_tuntuu…

Olen kokenut saman "epätoivon". Ensimmäinen avoliitto purkautui. Olin 4 vuotta totaalisen yksin sen jälkeen. Liikuin ihmisten ilmoilla, ravointoloissa ja niiden ulkopuolella. Ei vain osunut kohdille. Sitten tuli taas uusi joulu ja kun siitä selvisin, ajattelin, että antaa olla. Kivaa se on näinkin. Ihan itsekseen. Tuli tammikuu, sain työkaverilta kutsun yhdelle oluelle, ja siinä se sitten oli. 12 vuotta takana, joista kohta 10 naimisissa, kolme lasta... Kun lakkasin "odottamasta" ja "etsimästä"...

Parisuhteen saamista voi verrata työpaikan hankkimiseen. Sitä kannattaa ehdottomasti hakea eikä odotella, että joku kiinnostuisi teistä. Sen saamiseen kannattaa myös nähdä PALJON vaivaa. Siis näette vaivaa ollaksenne hyvän parisuhteen arvoisia, aivan kuten ahkeralla työhön kouluttautumisella tekee itsestään hyvän työpaikan arvoisen.



Teillä täytyy olla "jotain". Ette kai edes haluaisi miestä, jolla kelpaa kuka tahansa? Siinä tapauksessa teillä täytyy olla jotain mitä kaikilla muilla ei ole. Älkää ajatelko "tällainen minä olen ja saan kelvata", olkaa paras itsenne! Kaikissa on potentiaalia erittäin hyvästä erittäin huonoon! Ette voi lopettaa itsenne kehittämistä ja todeta, että tämä saa nyt kelvata, "ota tai jätä", koska siinä tapauksessa jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu.



Olen hyvin perillä siitä mitä naiset yleisesti ottaen haluavat, koska olen nähnyt paljon vaivaa sen selvittämiseen. Jokainen on sen lisäksi yksilö omine tarpeineen. Kiinnostavan naisen tavatessani käytän aikani sen selvittämiseen mitä kyseinen nainen kaipaa ja haluan olla se mies hänelle.



Tämän vuoksi saan minua kiinnostavat naiset kiinnostumaan minusta. Jos annan heille mitä he kaipaavat he haluavat antaa minulle mitä minä kaipaan pitääkseen minut. Lopulta olemme molemmat tyytyväisiä ja onnellisia. Se on hyvän parisuhteen perusta. Ei se, että "olen mitä olen ja ansaitsen silti sen mitä haluan". Sillä asenteella ei saa mitään.



Kuten työpaikoissa, parisuhteissakin pätevimmät ja ahkerimmat hakijat saavat parhaat paikat. Sen vuoksi kannattaa kehittää itseään monipuolisesti. Kaikilla ei ole hyvää ulkonäköä, kaikilla ei ole synnynnäisiä sosiaalisia lahjoja. Mutta jokainen voi parantaa itseään niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Jokainen voi laihtua, kuntoilla, opetella käytöstapoja, parempaa huomioon ottamista, vaatimaan kunnoitusta, pukeutua paremmin, opetella vähemmän ujoksi, flirttailemaan paremmin ja loputtomasti muita asioita. Ihmiselämä ei edes riitä kaikkeen.



On väärin laittaa kaikkea vain luonnollisten lahjojen puuttumisen (kauneus, sosiaalisuus tms) piikkiin, jos ei onnista ja nostaa kädet ilmaan luovutuksen merkiksi. Olisin itse täällä murehtimassa kanssanne yhä, jos en olisi tarttunut toimeen. Olin ujo (en enää), huonon itsetunnon omaava (en enää) ja huonossa fyysisessä kunnossa (en enää) ja paljon muuta. Kaikki ylläolevat puutteet korjasin kovalla työllä, vaikka minulla oli masennusta ja vaikka mitä ongelmia.



Mutta mikäli ette niin kovasti halua parisuhdetta, että näkisitte paljon vaivaa... ehkä menetys ei sitten ole teillä suuri.

Tai siis uskon kyllä saavani miehen, jolle kelpaisin. Tiedän itseasiassa tälläkin hetkellä pari ihan ok (työssäkäyviä, käytöstavat omaavia ja kunnollisia, ihan normaalin näköisiäkin) miestä, jotka vaikka heti olisivat valmiit alkamaan suhteeseen kanssani. Ongelma on se, etten itse kykene tuntemaan minkäänlaista ihastusta tai intohimoa heitä kohtaan. Sensijaan ihastun vuosi toisensa jälkeen vaan tyyppeihin, jotka syystä tai toisesta eivät ole minusta kiinnostuneet vakavammassa mielessä. Mulla ei ole mitään ylikorkeita kriteereitä miesten suhteen, jos olisin tosissani ihastunut johonkin, niin en mä siinä kävisi empimään esim. siksi että tämä on väärän pituinen, 10 vuotta vanhempi tai nuorempi tai vaikka työtön. Oikeastaan ainoat miesryhmät, joita kartan, ovat varatut, kovin kaukana asuvat (näihin nyt en tietysti juuri edes tutustu missään), yh:t (tässäkään en ole ehdoton) ja vaikeasti päihde- tai mielenterveysongelmaiset. Mut jos en ole ihastunut, niin ei mulle toisaalta riitä se, että mies olisi "paperilla" täydellinen. Ihmistä, jonka kanssa ihastuisimme toisiimme molemminpuolisesti, vaan ei tunnu löytyvän.



Mä olen ihan nätti, en nyt mikään kaunotar mutta ihan ok. Joo, oon myös ujo ja todella huonoitsetuntoinen, mutta nettitreffaillessa se ei tunnu paljoa haittaavan. Valitettavasti se että oon ok-näköinen tuntuu yksin riittävän monille miehille (esim. sillä ei ole väliä, ettei ole mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita, arvoja, tulevaisuudentoiveita eikä oikein mitään puhuttavaakaan) mutta ei noista lähtökohdista kyllä kovin kestäviä suhteita saa aikaiseksi. Tuntuu että aiemmissakin suhteissani miehet ovat olleet kanssani lähinnä siksi että näytän heidän mielestään hyvältä ja kanssani on kiva harrastaa seksiä (mulla on yhdestä suhteesta aika karujakin kokemuksia siitä, kuinka mies kohteli mua käytännössä kuin olisin pelkkä pumpattava barbara). Mut en usko, että pelkkä ulkonäkö on syy siihen että kukaan jää yksin. Kun katsoo vaikka vihittyjen kuvia lehdestä, niin kyllä siellä on niin rumia kuin kauniitakin ihmisiä. Tuttavapiirissäkin ihan kaiken näköiset ihmiset ovat onnistuneet löytämään rakkauden.



Mustakin rakkaus on hienoin asia maailmassa. Siksi en ikinä lähtisikään suhteeseen joka ei perustu molemminpuoliseen rakkauteen ja aitoon viehätykseen toista kohtaan. Valitettavasti vuosi vuodelta alkaa tuntua enemmän siltä, että tää tarkoittaa loppuelämän kestävää yksinäisyyttä.

mä oon vakaasti sitä mieltä, että mua varten ei ole ketään. kahdeksan vuotta olen sinkkuna ollut, eikä loppua tälle näy. tuntuihan se joskus pahalta, etenkin kun mun arvomaailma on samanlainen kuin sulla ap. mut kaikkeen näköjään tottuu, niin tähänkin.